Satavuotinen sota
Satavuotinen sota on nimi, jonka historioitsijat ovat antaneet sarjalle toisiinsa liittyviä sotia, joita käytiin 116 vuoden jakson aikana Englannin ja Ranskan välillä. Yhteenotot alkoivat vuonna 1337 ja päättyivät 1453.[1]
| Satavuotinen sota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Eurooppa vuonna 1430 satavuotisen sodan ollessa kiivaimmillaan.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
|
|
| ||||||
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
.svg){kind=small}
Sotaa käytiin lähinnä Ranskassa, ja sitä voidaan pitää ranskalaisena sisällissotana yhtä paljon kuin kansainvälisenä konfliktina. Historioitsija Philippe de Vriesin mukaan sotaa käytiin ”enimmäkseen maakunnallisella tasolla”. Häntä lainannut Fernand Braudel lisää, että ”Englanti toimi maakuntana (tai maakuntien ryhmänä) englantilais-ranskalaisessa yksikössä, joka oli sekä taistelukenttä että voittajan palkinto”.[2]
Satavuotista sotaa pidetään yhtenä keskiajan merkittävimmistä konflikteista. Sen kuluessa otettiin käyttöön uusia aseita ja taktiikoita, jotka rapauttivat vanhan, raskaan ratsuväen hallitseman feodaaliarmeijajärjestelmän. Lisäksi sodan aikana nähtiin ensimmäiset vakinaiset armeijat Länsi-Euroopassa sitten Länsi-Rooman valtakunnan. Sota muutti aatelisten ja talonpoikien suhdetta sekä vauhditti kansallisvaltioiden kehitystä ja monarkioiden vahvistumista. Ennen sotaa etenkin Ranska oli ollut jakautunut hyvin itsenäisten vasallien johtamiin läänityksiin. Sodan vaikutuksesta kuninkaan asema alkoi vahvistua. Sota vaikutti myös eurooppalaisen identiteetin ja sen eri kansallisten vivahteiden syntymiseen ja kehittymiseen.
Varhaiset alkujuuret 911–1328 muokkaa
Satavuotisen sodan varhaisimmat juuret lienevät löydettävissä siitä, että frankkien Kaarle Yksinkertainen antoi viikinkipäällikkö Rollolle läänitykseksi osan Normandiaa vuonna 911. Tämä johti voimakkaan Normandian herttuakunnan syntyyn, ja lopulta normannien Vilhelm I Valloittajan suorittamaan Englannin valloitukseen 1066. Normannikuninkaat hallitsivat sekä Normandiaa että Englantia 150 vuotta. Normannivalta liitti Englannin osaksi Ranskan monimutkaisia feodaalikuvioita, millä oli kauaskantoiset seuraukset.
Vuonna 1216 kuollut kuningas Juhana Maaton kuitenkin oli menettänyt valtakunnan ranskalaiset alueet. Englannin ylimysaatelisto puhui aina 1300-luvulle ranskaa eikä lakannut haikailemasta ranskalaisten omistusten perään, varsinkin kun Normandia oli erittäin vauras. Sodan taustalla voidaan nähdä sekä ”kansallinen” ajatus ”kotimaan” palauttamisesta, että aatelisten oman edun ja vaurauden tavoittelu.
Edeltävät tapahtumat 1328–1337 muokkaa
Ranskan kuningas Kaarle IV kuoli vuonna 1328 jättäen vain naispuolisen perillisen, mikä merkitsi kapetingien niin sanotun suoran kuningassuvun miespolvisen linjan päättymistä. Englantilaisten mielestä lähin kapetingien miespuolinen perijä oli nyt Edvard II:n ja Kaarlen sisaren Isabellan poika Edvard III.[1]
Englantilaiset kuitenkin unohtivat, että Kaarle IV:n veljen Ludvig X:n kuoltua kuninkuus siirtyi lyhyeksi ajaksi hänen jälkisyntyiselle pojalleen Juhana I:lle (1416). Tämän jälkeen perimys olisi siirtynyt englantilaisen logiikan mukaan Juhanan sisarelle Jeannelle, josta tuli isänsä ja veljensä jälkeen kyllä Navarran hallitsija, mutta jolle näin kuuluva Ranskan kruunun maan herrat luovuttivat sedälle Filip V:lle. Samaa periaatetta noudatettiin Filip V:n jälkeen, kun hallitsijaksi tuli Filipin tyttärien sijaan veli Kaarle IV. Tähän jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan Kaarle IV:n kuoltua kruunu siirrettiin lähimmälle miespuoliselle perijälle, kuolleen kuninkaan serkulle Valois’n Filipille.
Ranskan aatelisto ei hyväksynyt ajatusta ulkomaalaisesta kuninkaasta, ja sen mielestä laillinen kuningas oli Valois-suvun Filip VI. Vuonna 1331 Edvard III, kohdattuaan sisäpoliittisia vaikeuksia, suostui antamaan kiistassa periksi ja tunnusti Filipin kuninkuuden. Vastineeksi tästä Edvard sai kiistanalaisen ja vauraan Gascognen herttuakunnakseen. [1]
Myöhemmin 1300-luvun lopulla ranskalaiset vetosivat saalilaiseen lakiin (Lex Salica), jonka mukaan nainen ei voinut periä maata, johon liittyi velvollisuus aseelliseen puolustukseen. Ensimmäisen kerran saalilainen laki tulee esiin tuntemattoman kronikoitsijan kirjoituksessa Poitiers’n taistelun jälkeen vuonna 1356.
Vuonna 1333 Edvard III aloitti sodan Skotlannin palauttamiseksi Englannin vallan alle. Skotlanti oli vanhan liittolaissopimuksen mukaan liitossa Ranskan kanssa, ja Filip näki tilaisuuden Gascognen palauttamiseen. Sota päättyi kuitenkin englantilaisten nopeaan voittoon, ja Skotlannin kuningas David II Bruce joutui pakenemaan Ranskaan. Vuonna 1336 Filip teki suunnitelmia Skotlannin kruunun palauttamiseksi Davidille ja Gascognen takaisinottamiseksi.
Avoimet vihollisuudet alkoivat Filipin laivaston hävitettyä Englannin kanaalin rannikon varustuksia, ja vuonna 1337 Filip ilmoitti palauttavansa Gascognen itselleen väittäen Edvardin rikkoneen vasallinvalansa. Edvard julisti Ranskalle sodan vuoden 1337 pyhäinpäivänä.[1]
Sodan alku 1337–1360 muokkaa
Sota voidaan karkeasti jakaa neljään osaan: Englannin alkumenestykset Edvard III:n aikana vuosina 1337–1360, vuosien 1360–1400 jakso jolloin ranskalaiset lähes karkottivat englantilaiset mantereelta, Henrik V:n suurten voittojen leimaama jakso 1400–1429, ja loppujakso 1429–1452, jona aikana Ranska yhdistyi Kaarle VII:n alaisuuteen ja karkotti englantilaiset mantereelta Calais’ta lukuun ottamatta.
Sodan alkaessa Ranskan väkiluku oli 14 miljoonaa, ja kahden miljoonan asukkaan Englanti vastasi vain ranskalaista herttuakuntaa. Ranska oli myös huomattavasti Englantia vauraampi. Alkuvuosina Englanti liittoutui Alankomaiden aateliston ja Flanderin herttuoiden kanssa, mutta liitto kariutui tuloksettomana 1340. Meritaisteluissa Ranska menestyi jonkin aikaa ja joitain Kanaalin englantilaisia kaupunkeja hävitettiin. Vuonna 1340 englantilaisten maihinnousuyritystä estänyt Ranskan laivasto kuitenkin tuhottiin suurimmilta osin Sluysin meritaistelussa. Englanti pystyi tämän jälkeen estämään ranskalaisten maihinnousun, koska se hallitsi nyt Englannin kanaalia.
Edvard III teki vuonna 1346 maihinnousun Normandiaan ja marssi sen läpi Caeniin hävittäen seutua. Edvardin tarkoitus oli vetäytyä Ranskan paljon suuremman armeijan tieltä, mutta se sai englantilaiset kiinni ja seurasi Crécyn taistelu. Ranskalaiset tekivät useita tuloksettomia rynnäköitä vanhentuneilla ritaritaktiikoilla, ja englantilaiset ja walesilaiset harjoitetut jousimiehet kaatoivat heitä kasapäin pitkäjousillaan, kunnes ranskalaisten oli pakko vetäytyä. Filip VI pääsi onnekkaasti pakenemaan.
Edvard siirtyi pohjoiseen ja valtasi 1347 Calais’n kaupungin. Osin tuntemattomista syistä kuusi kaupunkilaista joutui uhrautumaan, jotta kaupunkia ei tuhottaisi. Samana vuonna toisaalla englantilaiset voittivat skotit Neville’s Crossin taistelussa ja David II vangittiin, mikä vähensi skotlantilaisten uhkaa. Vuonna 1348 musta surma alkoi levitä läpi Euroopan tuhoisin seurauksin, mikä sen ohella, että Englanti oli ajautunut pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, hillitsi sotatoimia. Filip VI kuoli 1350, ja Ranskan kruunu siirtyi Juhana II:lle. Sota jatkui pienin taisteluin.[1]
Kun musta surma oli ohi Englannissa ja valtion taloustilanne oli parantunut, Edvard III:n poika Edvard Musta prinssi hyökkäsi vuonna 1356 Ranskaan Gascognen kautta. Tästä seurasi Poitiers’n taistelu, joka päättyi englantilaisten suurvoittoon suuremmasta ranskalaisarmeijasta samaan tapaan kuin Crécyn taistelu. Lukuisia ranskalaisia ylimyksiä ja itse kuningas Juhana II vangittiin. [1]
Juhanan vapauttamiselle asetettiin kahden miljoonan écun lunnaat, mutta hän itse katsoi olevansa arvokkaampi ja vaati lunnaiden nostamista neljään miljoonaan. Samaan aikaan Ranskan sisäinen tilanne oli erittäin sekava nuoren kruununperijä Kaarle V:n kamppaillessa vallasta Juhanan neuvonantajien ja Navarran kuningas Kaarle Pahan kanssa ja pariisilaisten mellakoidessa. Kaarle V pääsi vain vaivoin pakenemaan Pariisista jacqueriekapinaa, joka oli seurausta sodan, mustan surman ja verorasituksen talonpojille aiheuttamasta ahdingosta. Vuonna 1360 solmittiin Bretagnyn rauhansopimus, jonka nojalla Juhana vapautettiin kolmen miljoonan écun lunnaita vastaan ja Calais ja Akvitania vahvistettiin englantilaisten omistukseksi. Juhana kuoli 1364 ja Kaarle V seurasi häntä Ranskan valtaistuimelle.[1]
Ranskan voitot Kaarle V:n aikana 1360–1400 muokkaa
Kaarle V:n aika merkitsi Englannin jatkuvaa vetäytymistä valtaamiltaan Ranskan alueilta. Vaikkakin englantilaisten puolella ollut Bretagnen herttua Juhana V voitti ranskalaiset Aurayn taistelussa 1364, joutui hän perillisineen pian alistumaan Ranskan kuninkaan valtaan.[1] Vuonna 1366 Espanjan kanssa syttynyt sota vei Mustan prinssin huomion. Englantilaisten käskynhaltija Poitoun provinssissa, John Chandos, voitettiin Chateau Lussacin taistelussa 1370, mikä oli suuri tappio Englannille. Ranskalaisten puolelle siirtynyt bretonilaiskomentaja Bertrand du Guesclin kävi varovaista sotaa välttäen suuria yhteenottoja, vallaten englantilaisilta kaupungin kaupungilta.
Vuonna 1376 Musta prinssi kuoli ja vuonna 1377 kuoli Edvard III. Englannin kruunu siirtyi alaikäiselle Rikhard II:lle, Mustan prinssin pojalle. Vasta kun Henry Bolinbroke syrjäytti Rikhardin ja julistautui kuningas Henrik IV:ksi vuonna 1399, alkoivat englantilaisten vaatimukset Ranskan kruunuun uudestaan.
Englannin voitot Henrik V:n aikana 1400–1422 muokkaa
Henrik IV teki suunnitelmia menetettyjen alueiden takaisinvaltaamiseksi, mutta ei ehtinyt lyhyenä valtakautenaan niitä toteuttaa. Samaan aikaan Ranskan Kaarle VI tuli mielisairaaksi, mikä johti valtakamppailuun Burgundin Juhanan ja Orleansin Ludvigin välillä. Orleansin Ludvigin murhan jälkeen Burgundin Juhanan vastustajien johtoon nousi Armagnacin hallitsijasuku. Molemmat puolet yrittivät saada englantilaiset puolelleen sisällissodassa.[1]
Englannin uusi kuningas Henrik V hylkäsi vuonna 1414 Armagnacien tarjouksen vuoden 1369 rajoista vaatien kaikkia Henrik II:n aikaisia alueita. Vuonna 1415 hän nousi maihin Harfleuriin Normandiaan ja valtasi kaupungin. Hän olisi halunnut marssia suoraan Pariisiin, mutta valitsi kuitenkin etenemisen englantilaisten hallitsemaa Calais’ta kohti. Hän kohtasi Ranskan armeijan pienen Agincourt’n kylän luona Pohjois-Ranskassa. Englantilaiset olivat määrällisesti ja laadullisesti pahoin alakynnessä. Ranskalaiset kuitenkin taistelivat taas vanhaan ritaritapaan, ja englantilaiset saivat Azincourtin taistelussa samanlaisen suurvoiton kuin aiemmin Crécy’ssä ja Poitiers’ssa ja useita Armagnacin johtomiehiä vangittiin. Tämä oli kuitenkin viimeinen englantilaisten suuri voitto satavuotisessa sodassa.
Agincourtin jälkeen Henrik valloitti suurimman osan Normandiaa, kuten Caenin (1417) ja Rouenin (1419) kaupungit ja saattoi Normandian takaisin englantilaisten valtaan lähes kahdensadan vuoden ranskalaisvallan jälkeen. Hän sopi liittolaisuudesta burgundilaisten kanssa, jotka olivat ottaneet haltuunsa Pariisin sen jälkeen kun Armagnacit olivat teloittaneet Burgundin Juhanan.
Vuonna 1421 Henrik tapasi mielisairaan Kaarle VI:n, joka edelleen hallitsi nimellisesti, ja solmi tämän kanssa Troyes’n sopimuksen, jonka mukaan Henrik naisi Kaarlen tyttären Valois’n Katariinan, ja heidän pojastaan tulisi aikanaan Ranskan kuningas. Kaarle VI:n pojan Kaarle VII:n perintöoikeus mitätöitiin. Henrik saapui myöhemmin samana vuonna henkilökohtaisesti Pariisiin, jossa Ranskan valtiopäivät vahvistivat sopimuksen.
Henrik kuoli yllättäen vuonna 1422 ja Ranskan kuninkaaksi oli tarkoitus tulla hänen vauvaikäinen poikansa Henrik VI. Armagnac kannatti kuitenkin yhä Kaarle VII:tä kuninkaaksi ja sota jatkui keskisessä Ranskassa.
Burgundi liittyy Ranskaan 1422–1453 muokkaa
Vuoteen 1424 mennessä Henrik VI:n sedät olivat ottaneet vallan alaikäiseltä kuninkaalta ja eräs heistä, Gloucesterin herttua Humprey valloitti Hollannin. Seurauksena oli konflikti Burgundin herttua Filip II:n kanssa, mikä horjutti Burgundin ja Englannin liittoa. Vuonna 1428 Englanti oli valmis jatkamaan sotaa ja aloitti Orléansin kaupungin piirityksen. Kaupungin valtaamiseen voimat eivät riittäneet, mutta ranskalaisjoukot pysyivät passiivisina.
Vuonna 1429 maalaistyttö Jeanne d’Arc kertoi saaneensa Jumalalta käskyn ajaa englantilaiset pois ja pyysi Kaarle VII:n lähettämään hänet Orléansiin. Orléansiin Jeannen kanssa lähteneen pienen joukon mukana oli muun muassa myöhemmin pahan maineen saanut Gilles de Rais. Jeanne d’Arc nostatti ranskalaisjoukkojen moraalia, ja nämä mursivat Orléansin piirityksen. Jeanne johti ranskalaiset vielä muutamiin uusiin voittoihin ja avasi Kaarle VII:lle tien Reimsiin kruunattavaksi. Vastineeksi englantilaiset kruunasivat alaikäisen Henrik VI:n Ranskan kuninkaaksi Notre Damessa, mutta sillä ei ollut juuri merkitystä. Jeanne d’Arc joutui 1430 burgundilaisten käsiin, nämä myivät hänet englantilaisille, ja hänet poltettiin roviolla, ja Ranska tuntui menettäneen etunsa.
Vuonna 1435 burgundilaiset kuitenkin vaihtoivat puolta Filip III:n johdolla, solmivat Arrasin sopimuksen ja palauttivat Pariisin kuninkaalle. Burgundilaisten uusi liitto oli hatara, mutta heidän intressinsä Alankomaissa eivät enää jättäneet aikaa Ranskan tilanteeseen sotkeutumiseen. Niinpä Kaarle VII oli kiistatta Ranskan kuningas, ja ehti aselevon aikana lujittaa valtakuntaa, purkaa vanhentuneita feodaalirakenteita ja vahvistaa armeijaa.
Vuoteen 1449 mennessä Ranska oli vallannut takaisin Rouenin, ja vuonna 1450 Caenin valtausta yrittänyt englantilaisarmeija voitettiin Formignyn taistelussa, jossa Ranskan tykit murskasivat Englannin jousimiehet. Ranskalaiset jatkoivat valloittamalla Cherbourgin, Bordeaux’n ja Bayonnen vuonna 1451. Englantilaisten John Talbotin yritys Gascognen takaisinvaltaamiseksi estettiin Castillionin taistelussa 1453, jota on pidetty satavuotisen sodan viimeisenä taisteluna.
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Satavuotinen sota Wikimedia Commonsissa
