Wikipedia

Sapeliantilooppi

(Ohjattu sivulta Sapelibeisa)

Sapeliantilooppi eli sapelibeisa (Oryx dammah)[2][3] on Afrikan pohjoisosista kotoisin oleva suurikokoinen keihäsantilooppien suvun sorkkaeläinlaji. Laji eli aiemmin Saharan reuna-alueiden puoliaavikoilla sateiden ja ravinnon perässä vaeltaen, mutta se hävisi luonnosta vuonna 1989.[1] Se oli 2000-luvulla milun ohella toinen kahdesta nisäkäslajista, jotka on IUCN:n uhanalaisuusluokituksessa arvioitu luonnosta hävinneiksi.[4] Laji kuitenkin palautusistutettiin Tšadiin 2016. Istutettuja tarhaeläimiä elää lisäksi Tunisian ja Senegalin aidatuilla suojelualueilla.[1] Laji pärjää hyvin tarhaolosuhteissa, ja muinaiset egyptiläiset pitivät sitä kotieläimenä.[5]

Sapeliantilooppi
Uhanalaisuusluokitus

Erittäin uhanalainen [1]

Erittäin uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Nautaeläimet Bovidae
Alaheimo: Isoantiloopit Hippotraginae
Suku: Keihäsantiloopit Oryx
Laji: dammah
Kaksiosainen nimi

Oryx dammah
(Cretzschmar, 1827)

Katso myös

  Sapeliantilooppi Wikispeciesissä
  Sapeliantilooppi Commonsissa

Koko ja ulkonäkö muokkaa

Sapeliantilooppi on ulkonäöltään hevosmainen[6] ja jykevä.[3] Keihäsantiloopiksi se on keskikokoinen. Laji on pienempi kuin beisa (Oryx beisa), mutta suurempi kuin arabiankeihäsantilooppi (Oryx leucoryx).[7] Sapeliantiloopin ruumiinpituus on 160–175 senttimetriä, säkäkorkeus 110–125 senttimetriä ja paino 180–200 kilogrammaa. Hännän pituus on noin 60 senttimetriä.[8] Naaraat ovat pienempiä kuin urokset. Lajin selkä ja kyljet ovat kellanvalkoiset ja vatsa sekä jalkojen sisäsivut valkeat. Kaula, rinta ja toisinaan myös raajojen yläosat ovat punaruskeat. Eri yksilöt ovat kuitenkin hieman eri värisiä. Vaaleassa päässä[3] on kuusi himmeänruskeaa värilaikkua, joista yksi on sarvien välissä, kaksi korvien välissä ja toiset kaksi silmien ja sarvien välissä. Kuudes laikku kulkee kuononselkää pitkin.[9] Sierainten välissä on myös ruskea laikku. Häntä on mustaa tupsua lukuun ottamatta valkea.[3] Silmät, sieraimet, huulet ja korvien sisäosat ovat mustat.[10] Lajin karvapeite on lyhyt, ihonmyötäinen ja karkea. Selkärangan kohdalla ja niskassa on hieman pidempää karvoitusta kuin muualla vartalossa.[9]

Sapeliantiloopin sarvet ovat pitkät ja ohuet.[3] Ne kaartuvat loivasti taakse ja sivuille, ja kääntyvät kärjistä alaspäin.[9] Sarvissa on yhteensä 30–40 rengasharjannetta.[3] Muiden keihäsantilooppien tavoin sapeliantiloopinkin urosten sarvet ovat yleensä paksummat kuin naarailla. Sarvien keskipituus on noin metri, mutta yli 1,2 metrin mittaisiakin sarvia on havaittu.[7] Lajin suuret, levitetyt sorkat mahdollistavat kävelyn hiekassa.[11] Sapeliantiloopin kellanvaalea pohjaväri auttaa sitä sulautumaan aro- ja aavikkomaisemaan.[12] Vaalea turkki auttaa myös heijastamaan erämaan lämpöä.[13]

Levinneisyys ja elinympäristö muokkaa

 
Sapeliantilooppeja Guembeulin luonnonsuojelualueella Senegalissa.

Sapeliantilooppi ehti jo hävitä luonnosta, mutta sitä on sitten palautusistutettu Tšadiin Ouadi Rimén – Ouadi Achimin eläintensuojelualueelle. Ensimmäiset yksilöt vapautettiin 2016 ja kahdeksan uutta ryhmää vuonna 2022. Sapeliantilooppia on myös Tunisiassa kahdella aidatulla ja kahdella osittain aidatulla luonnonsuojelualueella sekä kahdella suojelualueella Senegalissa. Nämä yksilöt ovat osa laajempaa palautussuunnitelmaa.[1]

Sapeliantilooppi oli aiemmin yksi Pohjois-Afrikan tavallisimmista suurnisäkkäistä. Pohjoisessa sen levinneisyys ulottui Marokosta ja Tunisiasta Egyptiin, ja etelässä Mauritaniasta Sudaniin.[11] Sitä tavattiin siis kaikissa Saharan reunavaltioissa Atlantilta Punaisellemerelle. Pohjoisrajana oli Atlasvuoristo ja etelässä 12°-14° pohjoinen leveyspiiri. Saharan eteläpuolen ja pohjoispuolen populaatioiden uskotaan olleen aavikkovyöhykkeen toisistaan erottamia.[3]

Lajin alkuperäistä elinympäristöä olivat Saharan reunamien puoliaavikot, joissa kasvaa harvakseltaan pensaita ja alavilla mailla myös puita.[3] Saharan eteläpuolisella alueella laji eli Sahelin ja varsinaisen aavikon välimaastossa sijaitsevalla puoliaavikkoalueella, jossa vuotuinen sademäärä jää 350 millimetrin alapuolelle.[11] Varsinaisella aavikolla tai Sahelin pensaikkoalueella sapeliantiloopit liikkuivat vain harvoin.[1]

Elintavat muokkaa

Sapeliantiloopit ovat liikkeellä aamu- ja iltahämärässä sekä joskus täysikuun aikaan yölläkin. Kun sapelibesisoja vielä eli vapaana, ne vaelsivat pitkiäkin matkoja sateita ja niiden tuottamia tuoreita laitumia etsiessään.[3] Laumat vaelsivat sadekaudeksi pohjoiseen Saharan suuntaan ja palasivat kuivaksi kaudeksi etelään.[8] Sadekaudella ne saattoivat kerääntyä tuhatpäisiksi laumoiksi. Muina aikoina lauma käsitti yleensä vain 15–60 yksilöä. Laumaa johtaa vanha uros. Urokset saattoivat myös liikkua samassa laumassa valkopäägasellien kanssa.[3] Laji voi liikkua myös aavikkogasellien seurassa.[14] Lajin yksilöt ovatkin hyvin seurallisia ja haluttomia liikkumaan yksin.[8] Sapeliantiloopin päästämiä ääniä ovat matala murahtelu ja uhattuna myös määkiminen.[15]

Sapeliantiloopin merkittävimpiä luonnollisia vihollisia olivat aiemmin leijona, leopardi, hyeenat ja hyeenakoira.[8]

Ravinto ja vedenkulutus muokkaa

 
Sapeliantiloopin vasoja.

Sapeliantiloopin ravinto koostuu heinistä, akaasian lehdistä, mehikasveista, yrteistä, juurista, silmuista ja toisinaan hedelmistä.[3][13] Useiden fyysisten sopeutumien ansiosta sapeliantilooppi pärjää viikkoja tai jopa kuukausia juomatta lainkaan vettä. Lajin erikoistuneet munuaiset rajoittavat virtsantuotantoa ylimääräisen vedenhukan ehkäisemiksi. Veden säästämisessä auttaa myös se, että sapeliantilooppi alkaa hikoilla vasta silloin kun sen ruumiinlämpö nousee yli 46,5 celsiusasteeseen.[8]

Lisääntyminen muokkaa

Sapeliantiloopit parittelevat erityisissä pariutumiskehissä. Pariutumisrituaalin aikana uros ja naaras seisovat rinnakkain päät eri suuntiin osoittaen. Sitten ne alkavat kierrellä toisiaan ympäri, kunnes naaras juoksee pois tai suostuu parittelemaan.[7] Naaraat synnyttävät yleensä maaliskuussa ja lokakuussa.[11] Naaraan kantoaika kestää 8–8,5 kuukautta,[8] jonka jälkeen se eroaa muutamaksi tunniksi laumastaan synnyttämään[11] yleensä vain yhden vasan. Kaksoset ovat harvinaisia.[16] Vasa painaa syntyessään 9–14,8 kilogrammaa.[17] Emo imettää sitä noin 14 viikkoa,[8] minkä jälkeen vasa on jo täysin itsenäinen.[11] Sapeliantiloopista tulee sukukypsä 1,5–2 vuoden ikäisenä. Sen elinikä voi olla jopa 20 vuotta.[8]

Uhat ja suojelu muokkaa

 
Sapelibeisoja eläintarhassa.

Luonnosta häviäminen muokkaa

Sapeliantiloopin taantumisen uskotaan alkaneen jo roomalaisaikoina. Laji hävisi kokonaan Saharan pohjoisreunalta 1900-luvun alkuun mennessä. Egyptistä se hävisi jo 1850-luvulla.[3] Etelässä levinneisyys pysyi lähes yhtenäisenä 1960-luvulle asti, mutta seuraavalla vuosikymmenellä levinneisyysalue sirpaloitui jo useaan erilliseen paikkaan. 1980-luvulla sapeliantiloopeja oli enää Tšadissa ja Nigerissä. Tšadissa lajin uskotaan sinnitelleen pisimpään,[18] mutta viimeinen luotettava näköhavainto on vuodelta 1989.[1] Sen jälkeen on tehty myös väitettyjä havaintoja, mutta ne johtuvat melko todennäköisesti siitä, että sapeliantiloopit on sekoitettu muihin lajeihin, kuten valkopäägaselleihin.[19]

Syitä sapeliantiloopin häviämiseen olivat elinympäristöjen väheneminen, liiallinen metsästys, kilpailu karjan kanssa ja levinneisyysalueella käydyt sodat.[19] Myös aavikoituminen on tuhonnut lajin elinalueita. Paikalliset ovat perinteisesti olleet liikkuvia paimentolaisia, mutta nyttemmin he ovat asettuneet aloilleen lähelle vedensaantipaikkoja ja karkottaneet beisat kauemmas.[3] Metsästystä pidetään kuitenkin suurimpana yksittäisenä syynä lajin häviämiselle luonnosta.[19]

Elpyminen tarhattuna muokkaa

Sapeliantilooppi olisi kuollut sukupuuttoon ilman tarhaolosuhteissa lisääntyviä eläimiä. Niitä eli tarhoissa jo 1940- ja 1950-luvulla, mutta suurin osa nykyään elävistä sapeliantiloopeista polveutuu Tšadista 1960-luvulla pyydystetyistä eläimistä ja niiden jälkeläisistä, jotka sijoitettiin Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan sekä myöhemmin Australaasiaan tarhaamisohjelmaa varten. Kaikki nykyään elävät lajin yksilöt polveutuvat pienestä eläinmäärästä, ehkä alle viidestäkymmenestä luonnosta pyydystetystä yksilöstä.[20] Nykyisin sapeliantilooppi on antiloopeista toiseksi runsaslukuisin tarhattuna. Vain besoaariantilooppi on sitä yleisempi.[16] Pelkästään Texasin riistatiloilla elää vähintään 10 000 sapeliantilooppia.[21]

Palautusistutukset aloitettiin vuonna 1985 Bou Hedman kansallispuistossa Tunisiassa, josta sapeliantiloopit olivat hävinneet vasta vuonna 1935.[3] Myöhemmin lajia istutettiin myös samassa maassa sijaitsevaan Sidi Touin kansallispuistoon, Marokon Souss Massan kansallispuistoon sekä Senegalissa sijaitseviin Guembeulin eläimistönsuojelualueelle ja Ferlon kansallispuistoon.[22] Sapeliantilooppeja on istutettu myös Israeliin, joka ei ole lajin luontaista elinaluetta.[11] Myös Sous Massan kansallispuisto saattaa olla alkuperäisen levinneisyyden ulkopuolella.[23]

Vuosina 2012–2014 tehtyjen arvioiden mukaan Tunisian kansallispuistoissa eli noin 230 sapeliantilooppia, ja Marokossa Souss-Massan kansallispuistossa oli vuonna 2015 yli 300. Senegalissa Guembeulin ja Ferlon suojelualueilla eli vuosien 2009–2012 arvioiden mukaan yhteensä 160 yksilöä.[23]

Vuosien 2016–2022 aikana 285 sapeliantilooppiyksilöä palautettiin luontoon Tšadissa. Luonnonsuojelualue on aitaamaton, ja eläimet laiduntavatkin siellä vapaasti. Syyskuun 2022 arvion mukaan luonnossa on 575 yksilöä, joskin virhemarginaali on huomattava.[1]

Kulttuurissa ja elinkeinoelämässä muokkaa

 
Sapeliantilooppi israelilaisella suojelualueella.

Sapeliantiloopin kuvia on löydetty lukuisista saharalaista kalliopiirroksista, joista jotkin ovat jopa 8 500 vuotta vanhoja. Näitä kuvia on muun muassa Aïrvuoriston, Hoggarin, Ténérén ja Tibestin kallioissa. Muinaiset egyptiläiset käyttivät eläimestä nimeä ”rãn”. He kesyttivät ja kasvattivat niitä kotieläiminään. Sapeliantilooppien kuvia on löydetty myös 3 000 vuotta vanhasta Khnumhotepin hautakammiosta, jonka freskossa nubialaiset orjat paimentavat sapeliantilooppilaumaa. Antilooppien pitämisen syistä on kiistelty. Erään tutkijan mukaan niitä lihotettiin uhrilahjoiksi uskonnollisia menoja varten, toisen mukaan niitä kasvatettiin ruuaksi. Kummankin teorian mukaan kuolleen valtaherran varallisuus mitattiin hänellä olleen saharanantilooppi- ja sapeliantilooppilauman koon perusteella.[5]

Sapeliantiloopit olivat neoliittiselta kaudelta aina 1900-luvun lopulle asti suosittua riistaa.[5] Nykyään ne palvelevat ehkä eniten ekoturismia.[7]

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g IUCN SSC Antelope Specialist Group: Oryx dammah IUCN Red List of Threatened Species. Version 2023-1. 2023. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 12.12.2023. (englanniksi)
  2. ↑ Sapeliantilooppi (sapelibeisa) – Oryx dammah laji.fi
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Koivisto, Ilkka, Sarvala, Maija ja Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 3. Nisäkkäät, Matelijat, s. 217. Weilin + Göös, 1991. ISBN 951-35-4689-6.
  4. ↑ Mammals: Analysis of Data Iucnredlist.org. 2008. IUCN. Viitattu 17.12.2010. (englanniksi)
  5. ↑ a b c Gilbert & Woodfine s. 18
  6. ↑ BBC - Science & Nature - Wildfacts - Scimitar-horned oryx, Sahara oryx BBC. Viitattu 11.12.2010.
  7. ↑ a b c d Hugh Johnson: ADW: Oryx dammah: Information 2001. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 11.12.2010.
  8. ↑ a b c d e f g h Brent Huffman: Scimitar-horned oryx 2004. www.ultimateungulate.com. Viitattu 11.12.2010.
  9. ↑ a b c Zoo Suuri eläinkirja s. 301
  10. ↑ Oryx dammah (PDF) syyskuu 2006. Institut royal des Sciences naturelles de Belgique. Viitattu 12.12.2010. [vanhentunut linkki]
  11. ↑ a b c d e f g ARKive: Scimitar-horned oryx - Oryx dammah - Information - ARKive 2008. ARKive. Arkistoitu 20.6.2017. Viitattu 11.12.2010.
  12. ↑ Zoo Suuri eläinkirja s. 302
  13. ↑ a b Scimitar-horned Oryx Facts - National Zoo - FONZ Smithsonian National Zoological Park. Arkistoitu 12.5.2013. Viitattu 11.12.2010.
  14. ↑ Gilbert & Woodfine s. 11
  15. ↑ Richard Hoath: A Field Guide to the Mammals of Egypt, s. 149. American University in Cairo Press, 2009. ISBN 987 977 416 254 4. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 12.12.2010). (englanniksi)
  16. ↑ a b AZA - Scimitar-Horned Oryx Species Survival Plan (PDF) 1999. American Zoo and Aquarium Association. Arkistoitu 15.9.2012. Viitattu 15.12.2010.
  17. ↑ ANIMAL BYTES - Scimitar-horned Oryx SeaWorld/Busch Gardens. Arkistoitu 23.12.2010. Viitattu 12.12.2010.
  18. ↑ Gilbert & Woodfine s. 20
  19. ↑ a b c Gilbert & Woodfine s. 21
  20. ↑ Gilbert & Woodfine s. 23
  21. ↑ Texas Scimitar Hunting / Horned Oryx Hunting John P. Boerschig Ranches. Arkistoitu 8.9.2011. Viitattu 15.12.2010.
  22. ↑ Gilbert & Woodfine s. 24
  23. ↑ a b IUCN SSC Antelope Specialist Group: Oryx dammah. IUCN Red List of Threatened Species. Version 2023-1. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 12.12.2023. (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sapeliantilooppi&oldid=22344166”