Wikipedia

Samettivallankumous

vallankumous Tšekkoslovakiassa 1989

Samettivallankumous (tšekiksi ja slovakiksi sametová revoluce, slovakiksi useimmiten nežná revolúcia, lempeä vallankumous[1]), oli sarja tapahtumia syksyllä 1989, jotka johtivat Tšekkoslovakiaa hallinneen kommunistipuolueen yksinvallan päättymiseen.

Samettivallankumous

Mielenosoittajia Prahassa Venceslauksen aukion kansallismuseon puoleisessa päädyssä.
Päiväys17. marraskuuta 1989 – 29. joulukuuta 1989
PaikkaTšekkoslovakia
Lopputulos Kommunistivallan rauhanomainen päättyminen

Verettömän vallanvaihdon alkuna pidetään 17. marraskuuta 1989, kun poliisi hajotti rauhallisen opiskelijamielenosoituksen Prahassa. Seuraavan kuukauden aikana miljoonat tšekkoslovakialaiset osallistuivat hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin ympäri tasavaltaa. Tämä johti lopulta rauhanomaiseen vallanvaihtoon, kun Václav Havel valittiin maan presidentiksi 31. joulukuuta 1989.

Samettivallankumous oli osa itäistä Keski- ja Etelä-Eurooppaa sekä Neuvostoliittoa vuosina 1989–1991 ravistellutta muutosta, jossa toisen maailmansodan jälkeen muodostuneet ja kylmän sodan aikana vakiintuneet yksipuoluejärjestelmät kaatuivat.

Tausta muokkaa

 
Tšekkoslovakian näkyvin toisinajattelija Václav Havel vuonna 1989.

Tšekkoslovakian kommunistinen puolue oli hallinnut Tšekkoslovakiaa vuoden 1948 vallankaappauksesta saakka. Prahan keväänä tunnetun liberalisoimisliikkeen kukistuttua Varsovan liiton hyökkäykseen ja Tšekkoslovakian miehitykseen, maan hallitus oli yksi itä-blokin konservatiivisimmista. Tšekkoslovakiaa johdettiin keskusjohtoisesti ja sen talous oli suunnitelmatalous.

Maan oppositioliike keskittyi erityisesti Peruskirja 77:n allekirjoittaneiden kansalaisaktiivien ympärille. Myös katolinen kirkko sekä erilaiset ympäristöliikkeet alkoivat toimia yhä aktiivisemmin kommunistien hallintoa vastaan mitä lähemmäs vuotta 1989 tultiin. Samaan aikaan hallitus itse helpotti toisenajattelijoiden toimintaa muun muassa lopettamalla Radio Free Europen lähetysten estämisen, sekä vaatimalla kansalaisiaan tuomitsemaan opposition ohjelmapaperit, kertomatta kuitenkaan mitä ne sisälsivät. Tilanne sai ennen passiiviset tšekkoslovakialaiset kiinnostumaan oppositioliikkeiden sanomasta enemmän kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä.[2]

Neuvostoliiton johtama Itä-Eurooppa alkoi 1980-luvun kuluessa ajautua yhä suurempiin vaikeuksiin niin poliittisesti, että taloudellisestikin. Vuosikymmenen puolivälissä alkaneet Perestroika- ja Glasnost-uudistusohjelmat epäonnistuivat ja saivat Neuvostoliiton näyttämään heikolta. Vuosien 1988 ja 1989 kuluessa rauhallisia vallankumouksia oli tapahtunut jo Puolassa, Unkarissa sekä Itä-Saksassa.[2]

Tšekkoslovakia vuonna 1989 muokkaa

Kesäkuussa 1989 tšekkoslovakialaiset toisinajattelijat julkaisivat Muutama lause nimisen vetoomuksen, jossa he vaativat muun muassa poliittisten vankien vapauttamista, kokoontumisvapautta sekä julkista keskustelua siitä, mitä maassa oli kommunistivallan aikana tapahtunut. Vetoomus sai nopeasti yli 47 000 allekirjoittajaa.[3]

14. päivä marraskuuta Slovakian pääkaupungissa Bratislavassa pidettiin oikeudenkäynti Bratislavan viisikkona tunnettua ryhmää vastaan. Vaikka kolme syytetyistä vapautettiin, sai prosessi sadat ihmisen osoittamaan mieltään oikeudenkäyntitalon edustalla. Kaksi päivää myöhemmin bratislavalaiset ylioppilaat pitivät oman mielenosoituksensa hallitusta vastaan. Tämä sujui kuitenkin vielä rauhallisesti.[3]

Tapahtumat muokkaa

 
Pyhän Adalbertin patsas johon on ripustettu mielenosoittajien iskulauseita.

17. marraskuuta prahalaiset opiskelijat kokoontuivat pitämään oman rauhanomaisen mielenosoituksensa kansainvälisenä ylioppilaidenpäivänä. Tämän mielenosoitusken poliisi tukahdutti kuitenkin väkivaltaisesti, mikä synnytti laajan lakkoliikkeen koko maassa. Prahalaiset teatterit menivät lakkoon jo 18. päivä ja yliopisto-opiskelijat kaksi päivää tämän jälkeen. Hallituksen vastaiset aktivistit aloittivat kokoontumisensa usein teattereissa, mutta 19. päivänä he valtasivat Prahan keskustan. Venceslauksen aukiosta tuli liikkeen tärkein keskus. Seuraavina päivinä ja viikkoina sadat tuhannet prahalaiset ja miljoonat tšekkoslovakialaiset osoittivat mieltänsä ympäri tasavaltaa.[4][5]

Liikkeen poliittinen toiminta keskittyi nopeasti Kansalaisfoorumin (OF) ympärille Tšekissä sekä Kansalaiset väkivaltaa vastaan-järjestön (VPN) ympärille Slovakiassa. Keski-Euroopan kuuluisin toisinajattelija Václav Havel valittiin Kansalaisfoormunin johtajaksi, kun VPN:n johtohenkilöitä olivat erityisesti ympäristöaktivisi Ján Budaj sekä näyttelijä Milan Kňažko. Kumpikin liike asetti tavoitteekseen maan totalitaarisen järjestelmän demokratisoimisen hallituksen kanssa yhteistyötä tekemällä.[4][5]

Päivittäisten mielenosoitusten sekä marraskuun 27. päivänä alkaneen yleislakon jälkeen hallitus muutti aiemmin ehdotonta kantaansa protestoijia kohtaan. Pääministeri Ladislav Adamec aloitti neuvottelut OF:n ja VPN:n kanssa, mikä johti pian liberalisoiviin askeliin. Mielipidevankeja armahdettiin ja se Tšekkoslovakian perustuslain osa, jossa kommunistipuolueen johtava asema yhteiskunnassa taattiin, kumottiin. Myös oppositioliikkeet laillistettiin ja heille annettiin mahdollisuus mediassa esiintymiseen.[4]

3. joulukuuta pääministeri Adamec julisiti uuden hallituskokoonpanon. Kolme neljäsosaa sen jäsenistä oli kuitenkin yhä kommunisteja. Kaduilla olevat mielenosoittajat suhtautuivat tähän jyrkän kielteisesti, mikä sai Kansalaisfoorumin suostumaan hallitusvastuuseen kommunistien kanssa. Adamec erosi ja hänen seuraajansa Marián Čalfa antoi Kansalaisfoorumille usean merkittävän ministeriön uudessa hallituksessaan. Tästä huolimatta VPN jätettiin täysin ilman edustusta, mikä myöhemmin osaltaan heikensi tšekkien ja slovakkien välisiä suhteita.[4][5]

Presidenttipeli muokkaa

 
Tuleva presidentti Havel sekä tuleva liittopäivien puhemies Dubček.

Tšekkoslovakiaa vuodesta 1975 presidenttinä hallinnut Gustáv Husák erosi tehtävästään 10. joulukuuta. Sekä OF että VPN ilmoittivat tukevansa Havelia hänen seuraajakseen. Tämä kuitenkin kohtasi vastustusta paitsi Tšekkoslovakian liittokokoukselta, jolle presidentin valinta perustuslain mukaan kuului, sekä suurimmalta osalta Slovakiaa, jossa Prahan kevään johtaja Alexander Dubček oli suositumpi. Joulukuun kahtena ensimmäisenä viikkona OF ja VPN pyrkivät saamaan tarpeeksi ääniä Havelille kommunistien täysin hallitsemalta liittokokoukselta siinä kuitenkaan onnistumatta. Kommunistit pyrkivät vielä tässäkin vaiheessa saamaan oman ehdokkaansa, entisen pääministeri Adamecin maan presidentiksi ja näin pitämään tulevat tapahtumat paremmin hallinnassaan.[4]

Lopulta Havelin ja Čalfan yhteistyösopimus Havelin valinnan puolesta joulukuun 15. päivänä johti ulos pattitilanteesta. Virkaatekevän pääministerin suostuttelu, sekä mielenosoittajien jatkuva painostus saivat lopulta liittokokouksen äänestämään Havelin presidentiksi 28. joulukuuta. Edellisenä päivänä Dubček oli valittu liittokokouksen puhemieheksi pitkien neuvotteluiden jälkeen.[4][5]

Seuraukset muokkaa

Seuraavina kuukausina Tšekkoslovakiassa otettiin käyttöön monia mielenosoittajien vaatimia uudistuksia. Kommunistisen puolueen valta-asema oli heikentynyt ratkaisevasti jo joulukuussa 1989, mutta tammi- helmikuussa 1990 merkittävä osa puolueen edustajista erosi sekä Tšekkoslovakian liittokokouksesta, että Tšekin-, ja Slovakian kansallisista parlamenteista. Vapaaksi jääneet paikat täytettiin pääasiassa OF:n, VPN:n sekä sitoutumattomien edustajilla. Tästä huolimatta puolue pysyi lähes määräävässä asemassa monissa valtion keskeisissä elimissä aina seuraavan kesän vapaisiin vaaleihin asti.[6][7]

Valtionyhtiöiden yksityistäminen ja maan markkinoiden avaaminen ulkomaiselle kilpailulle johti nopeasti vakaviin talousongelmiin. Työttömyys kasvoi monikymmenkertaiseksi. Erityisesti tämä koetteli Slovakiaa, joka oli Tšekkiä huomattavasti riippuvaisempi raskaasta teollisuudesta ja Neuvostoliiton kanssa käydystä kaupasta.[8]

Ulkopoliittisesti Tšekkoslovakia alkoi nopeasti lähentyä länttä. Maa asetti tavoitteekseen liittyä sekä Euroopan yhteisöön, että Natoon. Presidentti Havel vieraili Yhdysvalloissa 19. – 23. helmikuuta 1990 ja sai raikuvat aplodit maan senaatissa. Viimeiset neuvostojoukot lähtivät tasavallasta kesäkuussa 1991.[9][6]

Slovakian asema muokkaa

Vaikka samettivallankumouksen jälkeen sekä pääministeri, että liittokokouksen puhemies olivat slovakkeja, moni uskoi Slovakian jäävän tulevassa uudessa järjestelmässä taas Tšekille alisteiseksi. Kovimmat kiistat koskivat erityisesti Slovakian autonomiaa liittovaltiossa, sen vaikeampaa taloudellista tilannetta, yksityistämisen toteutustahtia sekä geopoliittisia kiistoja Unkarin kanssa.[9][10]

Lopulta Tšekki ja Slovakia sopivat Tšekkoslovakian hajoittamisesta vuoden 1992 kuluessa. Niin kutsuttu Samettiero astui voimaan 31. joulukuuta 1992. Kumpikin uusista valtioista sai laillisen aseman Tšekkoslovakian seuraajana.[9]

Merkitys muokkaa

 
Yksityiskohta opiskelijamielenosoituksen muistomerkistä Prahassa.

Samettivallankumousta on käsitelty lukuisissa kirjoissa, elokuvissa sekä teatteriesityksissä. Vuonna 2020 julkaistu Václav Havelista kertova Havel-elokuva huipentuu juuri Havelin nousuun maan presidentiksi.[11]

Asema nykypäivänä muokkaa

Slovakian julkisten asioiden instituutin vuonna 2019 julkaisemassa tutkimuksessa 56% slovakeista ja 66% tšekeistä suhtautuivat samettivallankumoukseen myönteisesti[12]. Samassa julkaisussa 32% slovakeista ja 41% tšekeistä sanoivat heidän kaltaistensa ihmisten elämän olevan parempaa kuin ennen vuotta 1989. 16% ja 11% vastanneista taas sanoivat elämän olleen parempaa ennen vallankumousta.[13]

Nykyään Tšekissä vietetään 17. marraskuuta Vapauden ja demokratian päivää. Slovakiassa sama juhla kulkee nimellä Taistelu vapauden ja demokratian puolesta -päivä. Kummassakin maassa se on yleinen vapaapäivä.[14][15]

Lähteet muokkaa

  • Pánek Jaroslav, Tůma Oldřich ym.: A History of the Czech Lands. Karolinum press, 2018. ISBN 978-80-246-2227-9. (englanniksi)
  • Teich, Kovác & Brown: ”Štefanský, Michal: The fall of communism and an independent Slovakia”, Slovakia in History. Cambridge University Press, 2011. ISBN 978-1-107-67690-9. (englanniksi)
  • Mannová, ym.: A Concise History of Slovakia. Academic electronic Press, 2000. ISBN 80-88880-42-4. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Filipec, Josef: Naše současná společnost, slovní zásoba a slovníky Naše řeč. 1992. Viitattu 20.10.2023. (tšekiksi)
  2. ↑ a b Štefanský, s. 361-363
  3. ↑ a b How the Velvet Revolution happened (timeline) The Slovak Spectator. 15.11.2019. Viitattu 27.11.2023. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e f Tůma, s.647-650
  5. ↑ a b c d Mannová, s. 295
  6. ↑ a b Tůma, s. 650-654
  7. ↑ Tůma, s. 657-671
  8. ↑ Mannová, s.297
  9. ↑ a b c Mannová, s. 296-301
  10. ↑ Tůma, s. 654-655
  11. ↑ Havel Česko-Slovenská filmová databáze. Viitattu 20.10.2023. (tšekiksi)
  12. ↑ Bútorová , Zora: 30 rokov po Nežnej revolúcii (pdf) (s. 14) 2019. Bratislava: Inštitút pre verejné otázky. Viitattu 26.11.2023. (slovakiksi)
  13. ↑ Bútorová , Zora: 30 rokov po Nežnej revolúcii (pdf) (s. 30) 2019. Bratislava: Inštitút pre verejné otázky. Viitattu 26.11.2023. (slovakiksi)
  14. ↑ Bank holidays in the Czech Republic Czech National Bank. Viitattu 23.11.2023. (englanniksi)
  15. ↑ Public holidays Ministry of Foreign Affairs and European Affairs of the Slovak Republic. Viitattu 23.11.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Samettivallankumous&oldid=22176645”