Säveltapailu
Säveltapailu on nuotinlukutaitoa ja kuuloon pohjautuvaa musiikin omaksumista kehittämään pyrkivien pedagogisten menetelmien kokonaisuus.[1]
Tavoite muokkaa
Säveltapailun harjoittamisen tavoitteena on parantaa nuotinlukutaitoa siten, että instrumentteja käyttämättä olisi mahdollista käsittää sävellyksen muotorakenne, tyyli ja se, miltä teos kuulostaa. Sävellys olisi ymmärrettävä ilman nuottien apua yhtä hyvin kuin nuoteista sitä seuraamallakin.[1]
Oppiaineena säveltapailu korostaa nuotinlukuun, rytmioppiin, musiikilliseen muistiin ja sävellyksen harmonisen rakenteen ja muotojen tutkimiseen liittyviä harjoitteita. Säveltapailussa pyritään muun muassa laulamaan suoraan nuoteista, tuottamaan rytmejä ja niiden yhdistelmiä kuultavaan muotoon luetusta muodosta, sekä analysoimaan ja numeroimaan sointusarjoja ja -jaksoja. Myös sävellyksen muotoyksikköjä ja harmonisia tapahtumia pyritään analysoimaan.[1]
Historia muokkaa
Pisimmät säveltapailuperinteet liittyvät nuotinlukuun, joka oli mukana jo Guido Arezzolaisen 1000-luvulla kehittämässä solmisaatio-opissa. Arezzolaisen menetelmään perustuen erityisesti 1800-luvulla kehitettiin erilaisia uusia menetelmiä, kuten englantilaisen John Curwenin tonic sol-fa -menetelmä ja sitä vastaava saksalainen Tonika-do. Nämä menetelmät edustavat relatiivista eli suhteellista solmisaatiota. Niistä soveltaen kehittyi edelleen 1900-luvulla niin sanottu Kodály-menetelmä.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Suuri Musiikkitietosanakirja 6 Seg-Ö, s. 118. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1992. ISBN 951-35-4730-2.