Rheinfeldenin taistelu

Rheinfeldenin taistelu käytiin vuonna 1638 kolmikymmenvuotisen sodan aikana kahdessa osassa (28. helmikuuta ja 3. maaliskuuta). Taistelussa olivat vastakkain keisarilliset ja Bernhard Weimarin johtamat joukot. Taistelu päättyi Weimarin murskavoittoon.

Rheinfeldenin taistelu
Osa kolmikymmenvuotista sotaa
Päivämäärä: 28. helmikuuta ja 3. maaliskuuta 1638 Paikka: Rheinfelden, Reinin pohjoisranta Lopputulos: Weimar voitti keisarilliset
Osapuolet
Ranskan rahoittamat protestanttiset joukot	Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Baijeri
Komentajat
Bernhard Weimar	Johann von Werth Federico Savelli
Vahvuudet
6 000	7 400
Tappiot
kokonaistappiot 150	500 kuollutta, 3 000 vankia
Kolmikymmenvuotisen sodan taistelut Valkeavuori – Fleurus – Stadtlohn – Dessau – Lutter – Wolgast – Frankfurt – Magdeburg – 1. Breitenfeld – Rain – Alte Veste – Lützen – Nördlingen – Wittstock – Rheinfelden – Breisach – 2. Breitenfeld – Rocroi – Freiburg – Jankov – Zusmarshausen – Praha – Lens

Taustaa

Kun protestantit olivat hävinneet Nördlingenin taistelun, Ranska joutui liittymään kolmikymmenvuotiseen sotaan protestanttien puolelle ja julistamaan sodan keisari Ferdinand II:lle vuonna 1635. Palkkasoturi Weimar siirtyi Ruotsin palveluksesta Ranskan palvelukseen ja sitoutui pitämään aseissa 18 000 miestä vuosittaista korvausta vastaan.

Vuosina 1637–1638 Weimar saattoi toimia suhteellisen vapaasti Etelä-Saksassa, koska Matthias Gallasin johtama keisarillinen pääarmeija keskittyi Johan Banérin johtamien ruotsalaisten ahdisteluun Pohjois-Saksassa.

Kesällä 1637 Weimar taisteli menestyksekkäästi Franche-Comtéssa. Sotaretken jälkeen hän ylitti elokuun alussa Reinin Rheinaussa ja kohtasi Johann von Werthin johtamat keisarilliset taistelussa, jonka Weimar voitti. Syyskuussa Weimarin oli kuitenkin pakko vetäytyä takaisin Reinin länsirannalle, ja sen jälkeen hän siirtyi talvimajoitukseen Baselin hiippakuntaan. Weimar ei ollut saanut Ranskan lupaamaa rahallista tukea, ja siksi hänen armeijansa oli kutistunut alle 4 000 mieheen.

Talvella 1637–1638 Weimar teki onnistuneen sotaretken Korkea-Reinille. Ensimmäinen menestys tuli, kun Hohentwielin linnoituksen komentaja siirtyi varuskuntansa kanssa Württembergin herttuan Eberhardin puolelta Weimarin puolelle. Sen jälkeen Weimar keskittyi valtaamaan Itävallan Waldstädten.

Rheinfeldenin piiritys

Weimar alkoi 5. helmikuuta piirittää Rheinfeldeniä, joka oli tärkeä strateginen kohde Korkea-Reinillä. Reiniä ei voi alueella ylittää, mutta Rheinfeldenissä on silta. Lähin silta on 20 kilometriä itään Laufenburgissa, jonka Weimar oli vallannut ensiksi. Seuraavaksi hän oli järjestänyt Rheinfeldenin lähellä Buckenin kylässä lauttayhteyden Reinin yli. Vielä kun Weimar valtasi Rheinfeldenin sillan, oli kaupunki eristetty täydellisesti.

Rheinfeldenissä oli keisarillinen varuskunta, jossa oli 600 miestä ja 22 tykkiä. Weimar piiritti kaupunkia aggressiivisesti: hän räjäytti kolme erillistä miinaa kaupungin muurien alla (15., 16. ja 23. helmikuuta) ja onnistui murtamaan osan kaupunginmuurista. 28. helmikuuta vielä yksi miina oli valmiina räjäytettäväksi, ja sen jälkeen kaupunki oli tarkoitus vallata väkirynnäköllä 1. maaliskuuta.

Ensimmäinen taistelu

Bernhard Weimar (1604–1639)

Keisarillisen armeijan komentajat tiesivät Rheinfeldenin olevan pulassa. Johann von Werth, Enkefort, Fürstenberg ja Klaus Sperreuter kokosivat Augsburgissa armeijan, jonka tehtäväksi tuli piirityksen lopettaminen. Myöhemmin armeijaan liittyi vielä Federico Savellin johtamia joukkoja, jotka olivat olleet Franche-Comtéssa. Armeija lähestyi Rheinfeldeniä pohjoisesta.

Weimarin armeijassa oli 2 000 jalkamiestä ja 4 000 ratsukkoa sekä 15 tykkiä. Hänen pääarmeijansa oli Reinin eteläpuolella valmistelemassa tulevaa rynnäkköä. Pohjoisrannalla oli vain pieniä varustuksia, joiden tehtävä oli estää yhteydet piiritettyyn kaupunkiin. Pohjoisrannan varustukset torjuivat keisarillisten ensimmäisen tiedustelevan hyökkäysyrityksen ja Weimar päätteli, että hän pystyisi lyömään lähestyvän vihollisen pienellä armeijalla, eikä hänen tarvitsisi keskeyttää rynnäkön valmistelua. Weimar toi pohjoisrannalle 600 musketööriä, noin 2 500 ratsukkoa ja 8 kevyttä tykkiä.

Uudella hyökkäyksellä Savelli ja Werth löivät pohjoisrannan varustukset helposti. Weimar sai tiedon vihollisen menestyksestä, mutta oli auttamattomasti alivoimainen, sillä keisarillisia oli kaksinkertainen määrä. Keisarillisilla oli 4 800 ratsukkoa ja 2 600 jalkamiestä, mutta ei tykistöä, sillä armeija oli koottu kiireessä.

Maasto oli alueella taistelua rajoittava tekijä: avointa maastoa oli vain puolitoista kilometriä pitkä kapea kaistale Reinin rannan suuntaisesti. Muuten maasto oli metsää.

Kreivi Johann von Werth (1591–1652).

Weimar jakoi armeijansa kahtia: hän komensi itse vasenta siipeä George Christoph von Taupadell oikeaa. Keisarilliset jakautuivat myös kahteen siipeen: Werth johti vasenta, Savelli ja Sperreuter oikeaa. Weimarin suunnitelmana oli yrittää pysäyttää keisarilliset jo metsässä, ennen kuin he pääsisivät aukealle alueelle.

Taistelu oli sekava. Rikkonaisen maaston takia taistelu hajosi useampaan erilliseen osaan, kun yksittäiset yksiköt kohtasivat toisensa metsäaukioilla, kulku-urilla tai metsässä. Werth kohtasi Taupadellin. Taupadell löi vastustajansa noin tunnin taistelun jälkeen. Toisella siivellä lopputulos oli toisenlainen: Savelli ja Sperreuter työnsivät Weimarin sivuun ja etenivät aukealle alueelle. Savelli eteni edelleen ja valtasi Reinin sillan. Weimar oli alivoimaisena loukussa pohjoisrannalla ja antoi käskyn vetäytyä Laufenburgiin.

Weimar menetti taistelussa 150 miestä. Lisäksi hän menetti kolme tykkiä ja viisi alijohtajaansa. Keisarilliset vapauttivat Rheinfeldenin piirityksestä, kun etelärannan armeija vetäytyi myös Laufenburgiin.

Keisarilliset eivät lähteneet takaa-ajoon, vaan siirsivät armeijansa majoitukseen Rheinfeldeniin. Werthiä ja Savellia on jälkeenpäin arvosteltu tästä virheestä, mutta heidän tekemänsä päätös on ymmärrettävissä. Armeija oli marssinut nopeasti kylmässä talvisäässä, joten miehet olivat väsyneitä ja kylmissään ja osa joukoista oli kärsinyt taistelussa. Lisäksi Rheinfeldenissä ei ollut piirityksen jäljiltä muonaa eikä hevosille rehua, joten armeijan huolto piti järjestää pikimmiten. Savelli ja Werth myös uskoivat, että Weimar ei toipuisi tappiosta nopeasti, ja joka tapauksessa keisarillisten ulommaiset vartiot varoittaisivat, jos Weimar lähestyisi.

Toinen taistelu

Weimar oli itsepäinen eikä hyväksynyt kärsimäänsä tappiota. Vetäytyessään hän kohtasi 1. maaliskuuta 300 miehen keisarillisen varuskunnan Säckingenissä ja valtasi sen rynnäköllä. Weimarin armeijan puoliskot kohtasivat Laufenburgissa 2. maaliskuuta. Hän oli valmis kohtaamaan vihollisen uudestaan 3. maaliskuuta.

Seitsemältä aamulla 3. maaliskuuta Savellin ulommaiset varustukset havaitsivat Weimarin lähestyvän armeijan. Savelli, Sperreuter ja Werth kokosivat nopeasti hajallaan olevan armeijansa ja valmistautuivat taisteluun. Kolme ratsuväkirykmenttiä ei kuitenkaan ehtinyt ajoissa taisteluun. Siksi keisarillisilla oli käytössään vain yksi rykmentti raskasta ratsuväkeä.

Weimar jakoi armeijansa kahteen siipeen, joissa oli treffen-taktiikan mukaisesti kaksi peräkkäistä taistelulinjaa. Taupadell johti oikeaa, Weimar vasenta. Taisteluryhmitys tuettiin oikealla Reiniin ja vasemmalla metsään. Linjassa oli aluksi seitsemän tykkiä. Määrä kasvoi kuitenkin kymmeneen, kun Weimar sai haltuunsa aikaisemmin menettämänsä kolme tykkiä. Keisarilliset olivat jättäneet valtaamansa tykit lojumaan taistelukentälle niille sijoilleen, ja nyt Weimar otti ne uudestaan käyttöön.

Savelli asettui puolustukseen. Keisarilliset järjestettiin kolmeen peräkkäiseen treffen-taktiikan mukaiseen taistelulinjaan, jonka sivustat oli tuettu Reiniin ja metsään. Ryhmitys tuettiin Reiniin johtavaan ojaan, jonka takana ensimmäinen linja oli. Puolet armeijan musketööreistä asetettiin ojaan, varsinaisen taistelujärjestyksen eteen. Savelli komensi oikeata siipeä, Werth vasenta ja Sperreuter jalkaväkikeskustaa.

Weimarin armeija eteni hyvässä järjestyksessä. Tykistö ampui keisarillisten taistelujärjestykseen, eivätkä keisarilliset pystyneet vastaamaan. Weimarin miesten vallatessa ojan alkoi keisarillisten jalkaväkikeskusta kääntyä pakoon; samoin ojassa ollut jalkaväki pakeni. Ratsuväen huomatessa keskustan paon myös se pakeni taistelukentältä ilman taistelukosketusta.

Savelli ja Sperreuter seurasivat pakenevien miestensä esimerkkiä. Reinin ylittävä silta täyttyi, kun 2 000 ratsukkoa (Savelli joukon mukana) yritti ylittää sen. Vain harva pääsi yli. Werth koetti jatkaa taistelua ja koetti koota pakenevaa ratsuväkeä ainoan taistelukentälle jääneen jalkaväkirykmentin ympärille.

Weimarin ratsuväki ei ollut osallistunut taisteluun juuri lainkaan, mutta nyt se pääsi ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Satoja pakenevia jalkamiehiä vangittiin, samoin kun suurin osa sillalla olleista ratsumiehistä. Suurin osa Reinin rantaa pitkin paenneesta ratsuväestä pääsi pakoon. Werth ja taistelukentälle jäänyt jalkaväki piiritettiin ja pakotettiin antautumaan.

Seuraukset

Weimar tuhosi käytännössä keisarillisen armeijan. Sen kokonaistappiot olivat 500 kuollutta ja 3 000 vankia (1 200 ratsukkoa ja 1 800 jalkamiestä). Kaikki vihollisen neljä kenraalia otettiin vangiksi samoin kun kymmenen everstiä. Keisarillisten armeijan rippeet vetäytyivät Tübingeniin.

Taistelun jälkeen Weimarin armeija kasvoi 9 000:en mieheen, kun 3 000 vankia liittyi alkuperäiseen 6 000:en. Rheinfelden antautui 22. maaliskuuta ja ensimmäisessä Rheinfeldenin taistelussa vangitut Weimarin alijohtajat vapautettiin.

Vangituista kenraaleista Werth lähetettiin Pariisiin, jossa hän oli vankina vuoteen 1642 asti. Savelli pakeni sotavankeudesta myöhemmin, mutta menetys ei ollut suuri, sillä Savelli oli siinä määrin epäpätevä kenraali, että hänestä oli jatkossa enemmän hyötyä Weimarille.

Weimar oli tuhonnut koko keisarillisten armeijan ja vallannut Baselin yläpuolisen Reinin keskitalven sotaretkellä. Rheinfeldenin valtaamisen ja Werthin vangitsemisen kunniaksi Pariisissa järjestettiin kiitosmessu.

Lähteet

• Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.
• Guthrie, William P.: The Later Thirty Years War: From the Battle of Wittstock to the Treaty (verkkokirja, osa sivuista saatavissa) books.google.fi. Google-teoshaku. (englanniksi)
• Ward, A. W.: The later years of the thirty years' war (1635–48) Universität Mannheim. (englanniksi)