Wikipedia

Rattikelkkailu

kelkkailulaji

Rattikelkkailu on kelkkailu-urheilua yksi-, kaksi- tai nelihenkisin joukkuein, jotka istuvat nykyaikana kuomulla peitetyn, vaijereilla ohjattavan kelkan kyydissä nopeilla, reunavalleilla varustetuilla jäisillä radoilla.

Yhdysvaltain nelimiehinen rattikelkkajoukkue Salt Lake Cityn olympialaisissa vuonna 2002.

Historia muokkaa

Tiettävästi ensimmäistä varsinaista rattikelkkaa käytti talvella 1888–1889 Sveitsin Davosissa lomailemassa ollut yhdysvaltalainen Stephen Whitney. On myös esitetty, että laji olisi kehitetty jo 1880-luvun alkupuolella Albanyssa, New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa, ja sieltä kulkeutunut Sveitsiin. Sveitsi onkin kautta aikain ollut lajin emä- ja keskusmaa. Vuonna 1897 perustettiin Sankt Moritzissa ensimmäinen kelkkailuseura, ja vuonna 1903 rakennettiin ensimmäinen keinotekoinen rata St. Moritzin ja Celerinan välisen tien varrelle.[1]

 
Nelimiehinen joukkue rattikelkan kyydissä Davosissa vuonna 1910.

Aivan alkuaikoina kelkat rakennettiin puusta, mutta sittemmin siirryttiin teräksen käyttöön. Rattikelkkailusta tuli nopeasti rikkaan ja seikkailunhaluisen väen ajanvietettä.

Kansainvälinen kelkkailuliitto perustettiin vuonna 1923, ja rattikelkkailu olikin mukana jo seuraavana vuonna järjestetyissä ensimmäisissä talviolympialaisissa Ranskan Chamonix’ssa, jotka toimivat myös lajin ensimmäisinä maailmanmestaruuskilpailuina. Tuolloin kilpailtiin neljän ja viiden miehen kelkoilla samassa sarjassa. 1928 Sankt Moritzin olympialaisissa kilpailtiin viiden miehen kelkoilla, ja 1932 Lake Placidin kisoissa vakiintuivat sarjoiksi kahden ja neljän miehen kelkat.

Naisten kahden hengen rattikelkkailu oli ensimmäistä kertaa olympialaisissa 2002 Salt Lake Cityssä. Ensimmäinen naisten kansainvälinen kilpailu käytiin vuonna 1990. MM-kisat naisille järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2000, ja maailmancupissa on kilpailtu vuodesta 2002 lähtien.

Menestyneimpiä rattikelkkailumaita ovat olleet sekä Itä- että Länsi-Saksa ja Sveitsi. Eniten arvokisamitaleja (olympialaiset sekä EM- ja MM-kilpailut) ovat keränneet sveitsiläiset laskijat. 1970-luvulla Itä-Saksasta kasvoi rattikelkkailun mahtimaa kelkkojen teknisen kehitysten edistysaskelten seurauksena, ja Saksojen yhdistymisen jälkeen ovat saksalaislaskijat kahmineet 1990-luvulla mitaleita roppakaupalla. Myös Italialla on pitkät rattikelkkailuperinteet, mutta parhaat vuodet ajoittuvat 1950–1960-luvulle. Samoin Itävallan kirkkaimmat vuodet ovat jo takanapäin. Kansainvälisiin arvokilpailuihin on ottanut osaa myös vähemmän perinteisiä talviurheilumaita kuten Australia, Japani, Uusi-Seelanti ja Jamaika. Jamaikan joukkueen osallistumisesta 1988 Calgaryn olympialaisiin on tehty fiktiivinen elokuva Kelkkajengi vuonna 1993.

Lajin kuvaus muokkaa

 
Yhdysvaltalaiskaksikko Vonetta Flowers ja Jill Bakken lähtökiihdytysvaiheessa Salt Lake Cityn olympialaisissa 2002.

Rattikelkkailun lopputulokseen merkittävimmin vaikuttava tekijä on lähtökiihdytys. Lähtö tapahtuu 15 metrin mittaiselta tasaiselta alueelta niin sanottuna lentävänä lähtönä, jossa kelkan miehistö kiihdyttää alkuvauhdin työntämällä kelkkaa juosten, ja hyppää sen jälkeen sen kyytiin. Nelihenkisen joukkueen jarrumiehelle tulee juoksumatkaa noin 50 metriä. Ennen 1930-lukua kilpailijat istuivat jo valmiiksi kelkan kyydissä, ja lähtö tapahtui kun kelkan edestä poistettiin pönkkä. Sittemmin siirryttiin lentävään lähtöön, mutta aluksi vain jarrumiesten oli sallittua työntää kelkkaa.

Laskun aikana etummaisena istuva miehistön jäsen pyrkii välttämään hidastavia törmäyksiä reunavalleihin. Muiden henkilöiden on vain pidettävä päänsä alhaalla ja pysyteltävä liikkumattomina. Kun kelkka on ylittänyt maaliviivan, on jarrumiehen tehtävänä vetäistä jarruvivusta.

Kilpailuissa on kaksi tai neljä laskua, joiden yhteisaika ratkaisee lopputulokset. Ajat mitataan sadasosasekunnin tarkkuudella. Huippunopeudet nousevat noin 140–150 kilometriin tunnissa.

Kelkka muokkaa

Nimestään huolimatta rattikelkkaa ei ohjata ratilla vaan vaijerilla. Jo lajin alkuvuosina kelkan ohjaaminen tapahtui kaksipäisen vaijerin avulla, mutta 1930–60-luvuilla käytettiin rattiohjausta. Sittemmin siirryttiin takaisin vaijereihin, mutta suomen kieleen oli jo vakiintunut nimitys rattikelkkailu.

Kahden hengen kelkan vähimmäispaino on 170 kg ja neljän hengen kelkan 210 kg. Miehistön ja kelkan yhteispaino saa kahden hengen kilpailussa olla miehillä maksimissaan 390 kg ja naisilla 340 kg, neljän miehen kilpailussa 630 kg. Maksimipainon saavuttamiseksi voidaan kuormitusta lisätä kelkkaan kiinnitettävillä lisäpainoilla.

1930-luvulla alkoivat ilmestyä nykyisten kaltaiset, kuomuilla peitetyt kelkat. Kelkanrakennustaito onkin pitkän aikaa ollut lajin merkittävä osa-alue, jonka johtavana maana ovat eri aikoina olleet Sveitsi, Italia ja 1970-luvulla Itä-Saksa, joka kehitti kelkkojen aerodynaamisia ominaisuuksia muun muassa tuulitunnelia apuna käyttäen. Sen jälkeen kelkanrakennus muodostuikin varsinaiseksi tekniseksi kilpajuoksuksi, jossa hyödynnetään muun muassa auto- ja lentokoneteollisuuden innovaatioita. 1990-luvulta lähtien kelkkojen rakennetta koskevia säännöksiä on tiukennettu kehittelyn hillitsemiseksi.

Radat muokkaa

Radan pituuden tulee olla 1 200–1 300 metriä, josta vähintään 1 200 metriä alamäkeen.

Vuonna 1969 rakennettiin ensimmäinen keinojäärata Königsseehen, Baijeriin. Sen jälkeen kalliit keinoradat ovat yleistyneet kiihtyvällä tahdilla. Maailmassa on nykyisellään vain kourallinen kansainväliset mitat täyttäviä ratoja, pääasiassa talviolympialaisten isäntäkaupungeissa, joista ainoastaan Sankt Moritzin rata on perinteinen luonnonjäärata.

 

Kilpailuja muokkaa

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Olympic bobsleigh run and Cresta Run Engadin St. Moritz Tourismus. Viitattu 3.3.2023.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Rattikelkkailu&oldid=22011370”