Rasul Gamzatovitš Gamzatov (ven. Расу́л Гамза́тович Гамза́тов, avaariksi Расул XIамзатов, Rasul Hamzatov; 8. syyskuuta 1923 Dagestanin Hunzahin piirin Tsadan kylä – 3. marraskuuta 2003 Moskova) oli avaarilainen runoilija.

Rasul Gamzatov vastaanottamassa apostoli Andreaksen kunniamerkkiä syyskuussa 2003.

Rasul Gamzatov syntyi runoilija Gamzat Tsadasan perheeseen. Hän alkoi kirjoittaa yhdeksänvuotiaana ja julkaisi ensimmäisen runonsa ollessaan seitsemännellä luokalla. Vuonna 1940 Gamzatov valmistui Buinakskin opettajaopistosta ja palasi kotikyläänsä opettajaksi. Myöhemmin hän työskenteli teatteriohjaajan apulaisena sekä avaarinkielisen sanomalehden ja radion toimittajana. Ensimmäinen runokokoelma Hasratab rokigi borkarab tstsingi (”Palava rakkaus ja polttava viha”) ilmestyi toisen maailmansodan aikana vuonna 1943. Gamzatovin kaksi vanhempaa veljeä kaatui sodassa.[1]

Gamzatov hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi vain 20-vuotiaana.[1] Vuonna 1944 hän liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen. Vuosina 1945–1950 hän opiskeli Moskovassa Maksim Gorkille nimetyssä kirjallisuusinstituutissa.[2] Vuodesta 1951 aina kuolemaansa saakka hän toimi Dagestanin kirjailijaliiton puheenjohtajana.[3]

Gamzatovin ensimmäinen venäjänkielinen runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Seuraavien vuosikymmenien aikana hän julkaisi kymmeniä avaarin- ja venäjänkielisiä runo- ja proosakirjoja, joita on käännetty useille vieraille kielille. Runokokoelma Dun gavurab son (”Syntymävuoteni”, 1950) sai Stalin-palkinnon vuonna 1952. Kokoelma Vysokije zvjozdy (”Korkeat tähdet”, 1962) palkittiin Lenin-palkinnolla vuonna 1963.[2] Runokirjoista merkittävimpiä on Konstitutsija gortsa (”Vuoristolaisen perustuslaki”), joka sisältää lisäksi lyyrisen kertomuksen ”Kotimaani Dagestan” (Moi Dagestan, 1968). Gamzatov toimi myös venäläisen kirjallisuuden avaarintajana.[1]

Rasul Gamzatovin inhimillinen, elämänläheinen ja kiihkeä runous teki hänestä yhden Neuvostoliiton suosituimmista kirjailijoista. Monista hänen runoistaan on sävelletty lauluja. Niistä tunnetuin on toisen maailmansodan uhreille omistettu Žuravli (”Kurjet”). Lukijoiden suosion lisäksi Gamzatov sai lukuisia virallisia tunnustuksia. Hänelle on myönnetty Dagestanin kansanrunoilijan ja sosialistisen työn sankarin arvonimet, neljä Leninin ja useita muita kunniamerkkejä sekä neuvostoliittolaisia ja kansainvälisiä kirjallisuuspalkintoja. Gamzatov toimi Dagestanin ASNT:n ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston edustajana, osallistui eri kansalaisjärjestöjen toimintaan ja työskenteli mm. Novyi mir ja Literaturnaja gazeta -kirjallisuuslehtien toimituskuntien jäsenenä.[1]

Runoilija on haudattu Mahatškalaan vaimonsa Patimatin viereen. He saivat kolme tytärtä.[3]

Suomennettu teos muokkaa

  • Kotimaani Dagestan. Suom. Ulla-Liisa Heino. Helsinki: Maailma ja me, 1988 (Maailma ja me -lehden novelliliite).

Lähteet muokkaa

  1. a b c d Kto jest kto v sovremennoi kulture slovari.yandex.ru. Viitattu 25.9.2010. (venäjäksi)[vanhentunut linkki]
  2. a b Kratkaja literaturnaja entsiklopedija feb-web.ru. Viitattu 25.9.2010. (venäjäksi)
  3. a b Rasul Gamzatov: Biografija gamzatov.ru. Viitattu 25.9.2010. (venäjäksi)

Aiheesta muualla muokkaa