Wikipedia

Ranskan toinen keisarikunta

Ranska vuosina 1852–1870, jolloin Napoleon III oli keisarina

Ranskan toinen keisarikunta (ransk. Le Second Empire) on nimitys, jota käytetään Ranskasta vuosina 1852–1870, jolloin Napoleon III oli keisarina. Se oli alkuperäiseltä luonteeltaan uudistushenkinen. Vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen Louis Napoléon Bonaparte oli valittu tällöin perustetun Ranskan toisen tasavallan presidentiksi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin hänet kruunattiin keisariksi nimellä Napoleon III. Hänen henkilökohtainen valtansa oli erittäin suuri. Napoleon III pyrki sosiaaliseen ja tekniseen edistykseen ja oli halukas toteuttamaan uudistuksia myös Ranskan laajenevissa siirtomaissa.

Ranskan keisarikunta
Empire français
1852–1870
lippu vaakuna


Ranskan toisen keisarikunnan sijainti

Valtiomuoto perustuslaillinen monarkia
Keisari Napoleon III (1852–1870)
Pääministeri Émile Ollivier (1869–1870)
Charles de Palikao (1870)
Pääkaupunki Pariisi
Uskonnot roomalaiskatolisuus
Viralliset kielet ranska
Valuutta Ranskan frangi
Tunnuslause Liberté, egalité, fraternité
Kansallislaulu Partant pour la Syrie
Edeltäjä Ranskan toisen tasavallan lippu Ranskan toinen tasavalta
Seuraaja Ranskan kolmannen tasavallan lippu Ranskan kolmas tasavalta

Julkiset rakennushankkeet tarjosivat työtä. Pariisissa suoritettiin laajoja uudelleenrakennustöitä paroni Georges-Eugène Haussmannin johdolla. Talouselämä kukoisti, joskin keinottelu aiheutti epävarmuutta. Talouselämää yritettiin aktivoida hyvin liberaalilla ulkomaankauppapolitiikalla, muun muassa Cobben-sopimuksella vuonna 1860. Tämän sopimuksen tarkoituksena oli myös hankkia keisarikunnalle työväenluokan tuki. Suezin kanavaa alettiin rakentaa, ja se valmistui vuonna 1869.

Keisari sai voimakkaan tasavaltalaisen opposition vastaansa. Tälle hänen täytyi antaa yhä enemmän myönnytyksiä, niin että alkuperäinen autoritaarinen keisarius muuttui liberaaliseksi. Ulkopolitiikassaan Napoleon III kannatti menestyksellisen Krimin sodan (1853–1856) jälkeen niin Italian kuin Saksankin yhdistymistä. Italian yhdistyminen oli hänelle henkilökohtainen ja sukuperinteeseen liittyvä asia. Auttaessaan Sardiniaa vuonna 1859 sodassa Itävaltaa vastaan hän sai tuolloin tehdyn sopimuksen mukaan vastineeksi vuonna 1860 Ranskalle Savoijin ja Nizzan. Saksan yhdistyminen lujaksi kansallisvaltioksi ei kuitenkaan ollut Ranskan politiikan päämääränä, mutta Bismarck eliminoi Ranskan vaikutuksen.

Pahimman vastoinkäymisensä Ranska koki Meksikon operaatiossa. Yhdysvaltain painostuksen johdosta Ranskan oli vedettävä joukkonsa pois vuonna 1866, ja Meksikon tasavaltalaiset ampuivat keisari Maksimilian I:n vuonna 1867. Napoleon III oli henkilökohtaisesti haluttomampi sotaan kuin hänen jatkuvasti lisää vaikutusvaltaa saanut puolisonsa Eugénie. Toistuvat poliittiset epäonnistumiset saivat hänet julistamaan sodan Preussille 19. heinäkuuta 1870. Tässä Saksan–Ranskan sodassa Ranska kuitenkin kärsi nopean ja selvän tappion. Keisari joutui vangiksi 1. syyskuuta 1870 Sedanissa, ja Ranska julistettiin tasavallaksi 4. syyskuuta. Tästä seurasi Ranskan kolmas tasavalta.

Historia muokkaa

Louis Napoleon ja Ranska 1800-luvun alussa muokkaa

Ranskaa käsittelevässä kirjoituksessaan Karl Marx kirjoitti keisari Napoleon III:sta kuvauksen, joka ei mairittele kohdettaan: ”Ranskassa tapahtunut luokkataistelu loi olosuhteet, missä harvinaislaatuisen groteski keskinkertaisuus sai sankarin osan.”[1] Keisari Napoleon III oli alkujaan Louis Napoleon Bonaparte, keisari Napoleon I:n veljenpoika.[2]

Eläessään nuoruudessaan maanpakolaisena Euroopassa Louis Napoleon oli kertonut kaikille, jotka vain jaksoivat kuunnella, tulevaisuudestaan Ranskan hallitsijana. Hän eli poliisivalvonnassa, mutta kovin vakavasti häntä ei otettu. Elämänsä hän rahoitti äitinsä jättämällä suurella perinnöllä. Hän yritti kaapata Ranskassa vallan kahdesti, vuosina 1836 ja 1840. Molemmat yritykset epäonnistuivat ja vuoden 1840 fiaskon jälkeen hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vartijoiden huolimattomuuden takia hänen onnistui paeta vuonna 1845 ja siirtyä maanpakoon Lontooseen.[3]

Heinäkuun vallankumous vuonna 1830 oli nostanut valtaan porvarikuningas Ludvig Filipin. Aluksi suositun kuninkaan kansansuosio oli alkanut 1840-luvun loppupuolella hiipua. Adolphe Thiers syytti hallintoa vuoden 1846 vaalituloksen vääristelystä. Hallitusta syytettiin myös huonosta taloudenpidosta ja se oli yhdistetty myös seurapiiriskandaaleihin.[4]

Heinäkuun monarkiaa oli kannattanut lähinnä virkamiesluokka, maanomistajat ja liikemiehet. Hallitus menetti heidän luottamuksensa talouskriisin ja työläisten mellakoiden johdosta. Työläiset mellakoivat lähinnä elintarvikkeiden kohonneiden hintojen ja työttömyyden vuoksi.[4]

Pariisissa oli mellakoita 22.–24. helmikuuta 1848. Mellakat johtivat kuninkaan pakoon ja Ranskan toisen tasavallan syntyyn. Pieni joukko tasavaltalaisia sai voiton nopeasti ja se hämmensi heitä itseäänkin.[4]

Ranskan toinen tasavalta muokkaa

Hallitus julisti heti miesten yleisen äänioikeuden. Naisille ei politiikkaan osallistumisen katsottu olevan tuolloin sopivaa. Uudistus oli silti radikaali, sillä äänioikeutettujen määrä nousi 250 000 äänioikeutetusta lähelle kymmentä miljoonaa. Ensimmäistä kertaa historiassa suuren eurooppalaisen valtion kaikilla miehillä oli oikeus äänestää perustuslakia säätävän kokouksen vaaleissa.[5]

Kuultuaan Lontoossa vallankumouksesta Louis Napoleon kiiruhti kotimaahansa. 4. kesäkuuta 1848 pidetyissä vaaleissa Louis Napoleon valttiin kansalliskokouksen jäseneksi lähes ilman vaalikampanjaa. Tämä hämmästytti poliittista eliittiä.[6] Louis Napoleon oli tehnyt kahdella kirjallaan pohjatyötä suosiolleen. Ensimmäinen teos, vuonna 1839 julkaistu Napoleonilaiset ihanteet esitteli Napoleon Bonaparten suurena kansan ystävänä, joka kävi sotiaan vain pakotettuna. Vankeusaikanaan vuonna 1844 hän julkaisi teoksen Köyhyyden poistaminen, joka herätti kiinnostusta radikaaleissa sosialisteissa. Teoksia voi pitää tulevan keisarin poliittisen ajattelun kulmakivinä.[7],[8]

Vallankumoushallitus ei kyennyt parantamaan huonoa taloustilannetta. Pariisissa oli suuria työläislevottomuuksia. Kenraali Louis Eugène Cavaignac komensi 37 000 sotilasta tukahduttamaan ne. Arviolta 12 000 työläistä pidätettiin heinäkuussa 1848. Kun Cavaignac ryhtyi presidenttiehdokkaaksi, monet tasavaltalaiset pitivät häntä ”heinäkuun teurastajana”. Louis Napoleon asettui vastaehdokkaaksi ja sai puolelleen monia konservatiiveja, kuten Adolphe Thiersin. He kuvittelivat saavansa hänestä itselleen nukkehallitsijan. Kenraali Guizot tosin varoitti, että Louis Napoleon on askel tasavallasta poispäin. Marsalkka Bugeaud taas varoitti, että viljelijät äänestävät Louis Napoleonista itselleen keisarin.[9]

Vaalikampanjassaan Louis Napoleon sanoi tuovansa rauhan, hyvinvoinnin, uudistamisen ja järjestyksen. Mitään sortoa ei enää sallittaisi. Ranskan kansan menestyksen tuli olla kaiken politiikan johtoajatuksena. Kansa voisi eheytyä ainoastaan Napoleonin nimen alla. Vaalikampanjalla ja Napoleonin nimen herättämillä tunteilla saatiin aikaan äänivyöry. Louis Napoleon sai 5 434 000 ääntä ja Cavaignac 1 448 000 ääntä. Perustuslain mukaan presidentin valtakauden piti loppua vuonna 1852. Presidentillä ei ollut aikomustakaan noudattaa lakia.[10]

Vallankaappaus muokkaa

Vuoden 1851 lopussa Ranskassa oli sisäpoliittinen tilanne, jossa kaikki juonittelivat toisiaan vastaan ja epäilivät toinen toistaan vallankaappaushankkeista. Kaappauksen epäiltiin tulevan joko konservatiivien tai radikaalien tasavaltalaisten taholta. Presidentti Louis Napoleon kaappasi vallan 2. joulukuuta 1851.[11]

Kaappaus oli hyvin suunniteltu ja suunnitelmat oli tehnyt presidentin velipuoli Charles de Morny. Kymmenen kenraalia oli vannonut uskollisuutensa kaappaushankkeelle jo 26. marraskuuta ja oppositiojohtaja Adolphe Thiers vangittu. Lennätinverkosto oli otettu etukäteen kaappaajien valvontaan.[12],[13]

Varhain aamulla 2. joulukuuta pidätettiin joukko kansalliskokouksen jäseniä ja talojen seinille liimattiin jo hyvän aikaa edeltäpäin painettuja julisteita, joissa todettiin, että kansalliskokous oli valmistellut sisällissotaa. Adolphe Thiers vapautettiin eikä tämä katsonut oikeaksi vastustaa vallankaappausta kuin muodollisesti. Hänen mielestään Ranska tarvitsi vahvaa ja autoritääristä hallitusta.[14],[15]

Pariisissa osa työläisistä nousi puolustamaan konservatiivisen kansalliskokouksen oikeuksia. 30 000 sotilasta lähetettiin murskaamaan 1 200 työläisen kapina. Taistelussa kuoli 380 työläistä. Muissa kaupungeissa oli vain pientä ja hajanaista vastarintaa. Maaseudulla nousi yllättävän suurta vastustusta. Keski-Ranskassa 100 000 miestä ja maan kaakkoisosissa 70 000 miestä osallistui vastarintaan. Mellakoiden lopettamisen yhteydessä vangittiin kaikkiaan 26 000 henkilöä, heistä 300 karkotettiin Cayenneen. Sanomalehtiä ryhdyttiin sensuroimaan tiukimmin sitten vuoden 1812, lisäksi kiellettiin poliittiset klubit.[16]

Monilla alueilla ja monissa kansalaispiireissä vallankaappausta pidettiin tervetulleena. Monien huonojen ja levottomien vuosien jälkeen toivottiin vakautta ja rauhaa. Kirkonmiehet pitivät Louis Napoleonia lähestulkoon Jumalan lähettämänä.[17] Louis Napoleon oli erittäin suosittu maaseudun pientilallisten parissa. Kun hän keisariksi tultuaan vieraili vuonna 1858 Bretagnessa, oli suuri joukko maalaisia tullut kärryineen jo edellisenä päivänä paikalle nähdäkseen ihailemansa keisarin puolisoineen.[18]

Kaappaajat olivat luvanneet kysyä kansan mielipidettä politiikasta. 20. joulukuuta pidettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, haluaako kansa Louis Napoleonin laativan uuden hallitusmuodon. 7 500 000 äänesti ”kyllä”, ”ei” äänesti 640 000 ja tyhjää 1 500 000 äänestäjää. Uuden hallitusmuodon mukaan Louis Napoleonin piti olla presidentti seuraavat kymmenen vuotta, mutta marraskuussa 1852 senaatti ehdotti, että Louis Napoleonista tulisi keisari, jonka valta olisi perinnöllinen. Joulukuun 2. 1852 ehdotus toteutettiin ja Ranskasta tuli keisarikunta.[19],[20]

Autoritaarinen keisarikunta muokkaa

 
Ranskan toisen keisarikunnan perustaminen julistetaan kansalle

Keisarikuntaa hallittiin sen alkuvaiheissa autoritäärisesti. Vuoden 1852 perustuslain mukaan keisari sai valita haluamansa henkilöt ministereiksi ja myös erottaa heidät niin halutessaan. Ministerin ei tarvinnut olla kansalliskokouksen jäsen eikä hänellä ollut velvollisuutta perustella tekemiään päätöksiä kansalliskokoukselle. Tekemistään ratkaisuista he olivat vastuussa vain keisarille yksittäisenä ministerinä, ei koko hallituksena. Eräässä kirjeessään Napoleon III totesi vaihtavansa ministerin heti kun se oli tarpeen yleisen edun nimissä.[21]

Keisari tapasi hallitustaan kerran tai kahdesti viikossa. Ministerin vaikutusvalta oli paljolti riippuvainen hänen omista väleistään keisariin, kahdenkeskisistä tapaamisista tai kirjeenvaihdosta. Vaikutusvaltaa valui keisarin sihteereille, jotka seuloivat keisarille tulevaa tietoa ja järjestelivät tapaamisia. Lisäksi pienessä hovissa tapahtui juonittelua vaikutusvallasta. Vuoteen 1860 asti keisari työskenteli tiiviisti hallituksen hänelle lähettämien asiakirjojen ja raporttien parissa, vaikkakaan ei yhtä ahkerasti kuin setänsä Napoleon I. Myöskään yksityiskohtiin perehtyminen ei ollut hänen parhaita puoliaan.[22]

Vuoden 1860 jälkeen keisarin ote asioista alkoi heiketä terveyden horjumisen myötä. Ministerit alkoivat tavata toisiaan ilman keisaria ja tämä toi heille tunteen yhtenäisyydestä ja he pystyivät ajoittain myös painostamaan hallitsijaa. Kollektiivisen vastuun tunnetta heille ei kuitenkaan tullut vaan he kamppailivat vallasta toisiaan vastaan. Myös monet keisarin suosikit, joilla ei ollut mitään virallista asemaa hallituksessa, pääsivät vaikuttamaan politiikkaan. Yksi heistä oli Pariisin uudistamisesta vastannut Seinen prefekti Georges-Eugène Haussmann, joka pääsi aina suoraan keisarin puheille.[23]

Ministereiden perhetausta oli useimmiten suurporvaristossa. Useimmat olivat uskollisia Louis Napoleonille, vaikkakin kannattivat enemmän heinäkuun monarkian politiikkaa. Sosiaalisissa kysymyksissä he ajattelivat useimmiten konservatiivisesti. Keisari palkitsi ministerinsä tuon ajan oloissa valtavalla 40 000 frangin palkalla, minkä päälle kustannettiin asunto ja kuljetukset. Koska ministerit olivat paikoilla missä tehtiin suuria talouspoliittisia linjauksia, se mahdollisti taloudellisen keinottelun. Vuonna 1852 ministereiden keski-ikä oli 48 vuotta ja vuonna 1867 se oli kohonnut 59 vuoteen. Ministerin paikka vapautui yleensä vain jonkun ministereistä kuoltua. Vanhenevien miesten johtama hallinto alkoi herättää huolestuneisuutta.[24]

Louis Napoleonin alkuperäisenä ajatuksena oli heikentää kansalliskokouksen valtaa, sillä hän katsoi sen johtaneen vain turhiin väittelyihin ja puolueriitoihin.[25] Vuoden 1852 perustuslaki jakoi kansanedustuslaitoksen senaattiin ja lakiasäätävään kokoukseen. Senaatin piti tarkastaa lait ja huomauttaa, jos ne olivat ristiriidassa yksilönvapauden, uskonnollisen moraalin tai perustuslain kanssa. Sillä oli oikeus muuttaa perustuslakia, tosin muutos piti alistaa kansanäänestykseen. Keisari nimitti senaattorit ja senaattoreiksi tuli keisarin uskollisia kannattajia, sukulaisia, kardinaaleja ja marsalkoita. Joskus jäseniksi otettiin myös intellektuelleja sekä liikemiehiä. Oli selvää, että tällainen senaatti myötäili keisaria kaikessa.[25]

Lakiasäätävään kokoukseen oli äänioikeus kaikilla 21 vuotta täyttäneillä miehillä, paitsi niillä, jotka oli tuomittu rikoksesta. Keisarilla oli oikeus hajottaa kansalliskokous, mutta uudet vaalit piti toimittaa kuuden kuukauden kuluttua. Kansalliskokouksen piti hyväksyä lait ja verot, mutta sillä ei ollut oikeutta kaataa hallitusta tai vaatia yksittäistä ministeriä eroamaan. Niinpä sen rooli olikin lähinnä neuvoa-antava. Sen istuntokausi oli hyvin lyhyt, vain kolme kuukautta vuodessa.[26]

Vaikka äänioikeus oli kaikilla miehillä, kansanedustajiksi valikoitui lähes pelkästään varakkaita. Edustajina oli aatelistoa, maanomistajia, juristeja ja liikemiehiä. Edustajistossa ei tapahtunut paljoakaan vaihtuvuutta.[27]

Vaalit ja kansalliskokous peittivät sen tosiasian, että elettiin diktatuurissa. Ranskassa oli tehokas salainen poliisi ja sanavapautta oli vähemmän kuin Bourbon-restauraation ja Heinäkuun monarkian aikana.[28]

Omaa kansaa yritettiin kosiskella keisarikunnan kannattajiksi muun muassa maailmannäyttelyillä. Niiden haluttiin tekevän vaikutuksen myös ulkomaalaisiin jotka tulivat näyttelyvieraiksi.Pariisissa pidettiin maailmannäyttely vuonna 1855. Maailmannäyttelyn piti osoittaa Ranskan edistyminen levottoman toisen tasavallan ja taantumuksellisen heinäkuun monarkian ajoista. Keisari avasi itse näyttelyn keskellä Krimin sotaa kutsuen sitä ”rauhan temppeliksi” ja ”teollisuuden olympiadiksi”. Näyttely peitti vierailta ne tosiasiat, että maa oli toipumassa koleraepidemiasta ja että viini- ja perunasato olivat tuhoutuneet.[29]

Liberaali keisarikunta muokkaa

Kehitys kohti liberaalia, perustuslaillista monarkiaa alkoi jo 1850-luvun lopulla. Vuonna 1857 Ranska ajautui talouskriisiin. Taustalla oli yleiseurooppalainen talouskriisi. Talouskriisin selvittelyn aikana paljastui joukko skandaaleja ja suoranaisia petoksia, jotka olivat tapahtuneet lähellä hovia. Porvariston luottamus keisariin sai kolauksen. Kyseisenä vuonna olivat myös vaalit, joissa lakia säätävään kokoukseen tuli valituksi viisi opposition edustajaa. Yksi valituista oli tuleva pääministeri, Émile Ollivier.[30]

Keisari alkoi vastata opposition vaatimuksiin tekemällä sille myönnytyksiä: vuonna 1860 kansanedustajat saivat oikeuden pyytää ministereitä vastamaan toimintaansa koskeviin kysymyksiin, 1861 he saivat oikeuden keskustella ja äänestää talousarviosta, vaikka hallitukselle jäi oikeus korjata jo hyväksyttyä talousarviota. Vuonna 1867 Ollivier sai ajettua läpi kansanedustajien oikeuden tehdä välikysymyksen, luvan järjestää poliittisia kokouksia ja lehdistösensuurin lievittämisen. Myönnytysten takana oli keisarin huoli oman vallan säilymisestä ja siitä, tulisiko hänen pojastaan keisari.[31][32]

Vuonna 1863 pidettiin vaalit. Tulos osoitti, että vastustus keisarivaltaa kohtaan oli kasvanut. Ennen vaaleja oli järjestelty vaalipiirirajoja uudelleen ja hallituksen luottoehdokkaat olivat saaneet propagandakoneiston täyden tuen. Silti 35 opposition ehdokasta tuli valituksi lakiasäätävään kansalliskokoukseen. Yksi oppositiovoimien edustajista oli Adolphe Thiers.[33]

Ranskalaiset alkoivat olla tyytymättömiä keisarikunnan poliittiseen kehitykseen. Hallituksen ohjelma oli ristiriitainen: oli luvattu poistaa köyhyys ja parantaa työläisten oloja, toisaalta oli ajettu suurpääoman etuja. Oli luvattu säilyttää rauha, mutta sotia oli käyty Krimillä ja jopa kaukana Meksikossa. Tyytymättömyys tuli julki kahviloissa, joissa laulettiin keisarista pilkkalauluja ja ylioppilaat lukivat ääneen maanpakoon ajetun Victor Hugon kirjoituksia ”Napoleon pienestä”.[34]

Keisaria itseään kehitys hämmensi. Vielä vuonna 1869, kun kansalliskokouksen istuntokautta oli pidennetty, hän piti tammikuussa avajaispuheen, jossa totesi että ilmassa on julkista rauhaa häiritsevää henkeä. Parlamentarismiin ei ollut paluuta.[35] Pian keisari kuitenkin kirjoitti kirjeen jossa totesi, että on ryhdyttävä valmistelemaan siirtymistä alue- ja kunnallishallintomalliin, jossa valta on valituilla edustajilla. Myös itselleen vaikutusvaltaa kahminut keisarinna Eugénie kannatti asiaa julkisesti.[36]

Émile Ollivierin hallitus astui virkaansa 2. tammikuuta vuonna 1870. Hallituksen muodostamisesta oli puhuttu mahdollisesti jo kolme vuotta aikaisemmin.[36] Tästä eteenpäin puhuttiin liberaalista keisarikunnasta. Ollivier oli alkujaan maltillinen tasavaltalainen, kannatti tiukkaa järjestysvaltaa ja oli sitä mieltä, että Ranska hyötyy Napoleon-legendasta. Hän halusi, että keisarin tulisi hallita tukeutumalla julkiseen mielipiteeseen.[36] Hänen hallituksensa alisti perustuslakimuutokset kansanäänestykseen. Kansalta kysyttiin, haluaako se, että ministerit ovat vastuussa toiminnastaan paitsi keisarille, myös kansalliskokoukselle? Pitäisikö senaatin menettää valtansa? Keisarille jäisi oikeus päättää sodasta ja rauhasta, hajottaa kansalliskokous ja kysyä kansan mielipidettä aina halutessaan kansanäänestyksellä. Kansa vastasi myöntävästi ehdotuksiin 8. toukokuuta 1870 pidetyssä kansanäänestyksessä; 7 350 000 äänesti kyllä, 1 538 000 äänesti ei ja tyhjää 1 900 000 äänioikeutettua.[37]

Kansanäänestyksen tulos oli hallituspiireille suuri helpotus. Kesällä 1870 näytti siltä, että keisarikunnan jatkuvuus on uudella perustuslailla turvattu. Sisäpoliittista uhkaa ei ollut näköpiirissä. Preussi oli ollut vuonna 1860 luvulla kasvava mahti ja sen katsottiin nousseen Ranskalle uhaksi. Pääministeri Ollivier esitti, että on joko hyväksyttävä yhtenäisen Saksan syntyminen tai varauduttava sotaan. Hän kannatti edellistä vaihtoehtoa, sillä hänen mukaansa ”Tilaisuus Preussin estämiseen on jo laiminlyöty.” Vuoden 1870 sota oli Ranskalle murskaava tappio ja sen myötä syntyi Ranskan kolmas tasavalta.[38]

Talouselämä muokkaa

Louis Napoleon oli sitä mieltä, että yhteiskunta tarvitsee lujaa järjestysvaltaa, mutta sen on myös annettava kansalaisilleen vaurastumisen mahdollisuus. Hänen talousneuvonantajansa Michel Chevalier kirjoitti, että jokaisen yksilön pitää nauttia työnsä tuloksista, saada kunnon ravintoa ja lämmin ja kunnolla valaistu asunto. Keisarin mielestä ainoastaan talouselämän nykyaikaistaminen mahdollistaa Ranskan suurvalta-aseman. Hän halusi että Ranska saavuttaa Ison-Britannian, maan jota hän ihaili ja jonka tunsi hyvin. Hän uskoi, että se on mahdollista vain valtion aktiivisella roolilla talouselämässä. Sanottiin, että Ranskaa hallittiin nyt ruoska toisessa ja kukkaro toisessa kädessä.[39] [28]

 
Gare du Nordin rautatieasema valmistui vuonna 1866. Ranskan rautatieverkosto laajeni huomattavasti toisen keisarikunnan aikana.

Uudistustyö aloitettiin liikenneyhteyksien rakentamisella. Huomiota kiinnitettiin rautateihin ja lennätinlaitokseen. Vuonna 1852 rautatieverkoston pituus oli 4000 kilometriä ja vuonna 1870 se oli jo 20 000 kilometriä. Ranskan sisäiset kuljetukset siirtyivät tuona aikana kanavilta ja joilta rautateille. Rautatieverkosto eteni Pariisista maakuntiin säteittäin. Ne saivat aikaan entistä nopeamman kulttuurivaikutteiden leviämisen ja tehostivat hallinnon keskittämistä Pariisiin.[40]

Ranskan ensimmäinen lennätinlinja Pariisista Roueniin oli avattu vuonna 1844. Tämän jälkeen ei kehitystä tapahtunut juurikaan ennen vuotta 1851, ja vuonna 1852 määrättiin, että kustannuksista välittämättä on lennätinlinjojen rakentaminen laitettava alulle.[41] Vuonna 1855 oli kaikki mantereen prefektuurit yhdistetty Pariisiin. Vuonna 1851 oli lennätinlinjojen pituus 2133 kilometriä ja vuonna 1869 40 118 kilometriä. Lennättimen käytön hintoja pudotettiin ja tämä aiheutti lähetettyjen sähkösanomien määrän räjähdysmäisen kasvun. Erityisesti liike-elämä hyötyi nopeista viestiyhteyksistä. Myös postilaitosta kehitettiin: kirjemaksuksi määrättiin 25 senttiimiä kirjeeltä ja parannetut liikenneväylät yhdessä alhaisen hinnan kanssa saivat lähetettyjen kirjeiden määrän valtavaan kasvuun.[42]

Julkisen vallan hankkeet tarvitsivat rahoitusta ja se sysäsi myös pankkilaitoksen kehittymään ajanmukaiseksi. Vuonna 1851 suurliikemiehet ilmaisivat kannatuksensa vallankaappaukselle. Pankkiirisuvut, kuten Rothschild ja Talabot vaurastuivat entisestään.[43] Yleinen vaurastuminen, julkisen vallan hankkeet ja liike-elämän luotontarve rohkaisi pankkiireja uudenaikaistamaan pankkejaan. Uusia suurpankkeja, kuten Crédit Lyonnais ja Société Générale perustettiin. Ne tarjosivat asiakkailleen suurempaa turvallisuutta ja halvempia lainoja kuin aikaisemmat paikalliset pienpankit.[44] Pankkimaailmassa tapahtui kuitenkin keinottelua ja konkursseja, kuten vuonna 1866, kun Poitiersin paikallispankki meni konkurssiin. Keinottelusta ja konkursseista suuri yleisö syytti useimmiten hallitusta.[45]

 
Toisen keisarikunnan aikana vaurastunut yläluokka käytti varojaan myös ylellisiin juhliin. Keisariperhe asui Tuileries’n palatsissa.

Kehittyneet liikenneyhteydet mahdollistivat elintarvikkeiden kuljetuksen kaikkialle Ranskassa. Enää ei ollut taloudellisesti mielekästä yrittää viljellä kaikkia kasveja kaikkialla, vaan ryhdyttiin erikoistumaan. Yritettiin viljellä paikallisiin olosuhteisiin parhaiten soveltuvia lajikkeita. Ryhdyttiin kiinnittämään huomiota myös tulviin ja eroosioon. Eroosiota vastaan taisteltiin istuttamalla puita. Maaseudulle rakennettiin myös maanteitä, jotta maalaiset pääsisivät helposti rautatieasemille. Uusi tilanne aiheutti sen, että kaikille ei enää riittänyt töitä maaseudulla. Maatyöläisperheitä alkoi muuttaa kaupunkeihin.[46]

Myös Ranskan teollistuminen nopeutui toisen keisarikunnan aikana. Hiilikaivosyhtiöitä kannustettiin liittymään yhteen suuremmiksi yhtiöiksi, sillä niiden tehokkuuden katsottiin olevan tärkeää panostettaessa raudan tuotantoon. Hiilen tuotanto kasvoikin vuoden 1850 1,4 miljoonasta tonnista vuoden 1869 4,3 miljoonaan tonniin. Rautateiden rakentaminen osoitti ranskalaisten raudantuottajien tehottomuuden, he eivät pystyneet vastaamaan kasvaneeseen kysyntään.[47] Maassa ryhdyttiin rakentamaan höyrykoneita ja erityisesti tekstiiliteollisuus kasvoi merkittävästi. Pariisiin syntyi ylellisyystavaroihin keskittynyttä teollisuutta. Teollisuusalueiksi muodostuivat erityisesti Pariisin ja Elsassin seudut.[48]

Keisari oli henkilökohtaisesti kiinnostunut työväenluokasta ja halusi parantaa sen elämää. Tämän vuoksi häntä syytettiin sosialistiksi.[49]

Aluksi keisari perusti säätiön, joka auttoi työläisiä työvälineiden ostamisessa ja ylläpiti koteja vanhuudenheikoille työläisille. Toimella ei ollut kuitenkaan juurikaan vaikutusta työläisten elämään. Yhdysvaltojen sisällissota loi tilanteen, jossa Ranskan tekstiiliteollisuus ei saanut raaka-aineekseen puuvillaa. Työläiset jäivät ilman työtä ja toimeentuloa. Heidän palkkansa määrättiin maksettaviksi julkisista varoista. Työläisiä myös otettiin julkisiin rakennusprojekteihin.[50]

1850-luvulla perustettiin hyväntekeväisyystoimistoja auttamaan köyhiä. Avun saamiselle oli tiettyjä ehtoja: apua ei saanut antaa laiskoille, epäsiisteille eikä koiran omistajille. Lisäksi avunsaajan piti päästää viranomaiset kotikäynnille. Hallitus kiinnitti suurissa kaupungeissa huomiota leivän hintaan. Toimia pidettiin välttämättöminä järjestyksen säilymisen kannalta, vaikka niitä myös kritisoitiin ankarasti. Vuonna 1852 keisari antoi lain, joka teki työläisten itsensä perustamat avustusyhdistykset laillisiksi. Työläisille myönnettiin lakko-oikeus vuonna 1864.[51]

Pariisin uudistamiseksi oli tehty suunnitelmia jo 1800-luvun alkupuolella. Vuonna 1851 Pariisi oli edelleen keskiaikainen kaupunki, ahdas ja sokkeloinen. Sen väkiluku oli kasvanut huomattavasti ja se oli epäterveellinen ahtaasti asuvalle väestölleen.[52] Mittavan uudistustyön johtajaksi löydettiin Georges Eugène Haussmann vuonna 1853. Haussmann ryhtyi työhön kaikella tarmollaan ja onnistui taivuttelemaan myös opposition puolelleen. Uuteen Pariisiin tuli avaria puistoja, aukioita, sen tuli olla kaupallinen keskus, terveellinen asukkailleen ja tehdä vaikutus vierailijoihin. Kaduista piti tehdä leveitä ja suoria, jotta niitä ei olisi helppo sulkea barrikadeilla. Haussmann ja keisari työskentelivät yhdessä 17 vuotta. Haussmannilla oli aina pääsy keisarin palatsiin, missä yksi huone oli omistettu pelkästään Pariisin uudistamiselle. Keisari esitti ideoitaan katulinjauksista ja Haussmann tutki niiden toteutuskelpoisuuden. Pariisin uudistamista ihailtiin ja se otettiin esikuvaksi Madridissa.[53]

Pariisin uudistamista myös kritisoitiin. Työläiset joutuivat muuttamaan lähelle tehtaita kaupungin reunoille ja keskiluokka muutti uusiin keskustakortteleihin. Tämän katsottiin lisäävän yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä. Lisäksi ajateltiin, että hallituksen keskittyminen liialliseen Pariisiin kehittämiseen aiheuttaa epätervettä kehittymistä muualla Ranskassa.[53] Uudistetun Pariisin museot, tavaratalot, teatterit ja monet ravintolat houkuttelivat sinne paljon varakkaita huvittelijoita ympäri Eurooppaa. Tämä sai aikaan moraalista närkästystä. Émile Zola kirjoitti, että keisarivalta on tekemässä Pariisista Euroopan bordellia.[54],[55]

Keisarikunnan hallituksen nykyaikaistamistoimet ja poliittinen vakaus vaurastuttivat lopulta niin maaseudun asukkaita kuin kaupunkilaisiakin. Rikkaat rikastuivat hallinnon politiikan vuoksi lisää, mutta kaupunkiköyhälistön määrässä tapahtui huomattava vähentyminen. Tämä ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen eli yleisen mielipiteen kääntymisen keisarivallan puolelle. Lopulta elintarvikkeiden hintojen nousu kasvatti työväenluokan tyytymättömyyttä ja talouden liberalisoituminen nosti vaatimuksen myös politiikan liberalisoimiseksi. Hallitus alkoi menettää kannatustaan kaikkialla.[56][57]

Ulkopolitiikka muokkaa

Napoleon III:n harjoittama ulkopolitiikka ei vakuuttanut ulkomaisia hallituksia. Hän selitti, että keisarikunta merkitsee vakautta ja rauhaa, mutta kumosi puheensa usein uusissa puheissaan, missä puhui Ranskan maineen ja kunnian vaativan uusia toimenpiteitä ulkomailla.[58] Maaliskuussa vuonna 1854 hän solmi liittosopimuksen Ison-Britannian kanssa ja johdatti maansa Krimin sotaan. Sota oli alkanut vuotta aikaisemmin ja sen muodollisena syynä olivat Jerusalemissa puhjenneet uskonnolliset mellakat. Ranskan ja Ison-Britannian piti yhdessä padota Venäjän eteneminen etelään ja auttaa horjuvaa Turkin sulttaanikuntaa.[59]

Sotaa käytiin talvi 1854–1855 hirvittävissä olosuhteissa. Enemmän kuin taisteluissa kuoli sotilaita kylmyyteen ja sairauksiin. Pariisissa aloitettiin rauhankongressi 25. helmikuuta 1856 ja sopimus allekirjoitettiin 30. maaliskuuta. Siinä luvattiin taata Turkin koskemattomuus ja ylivalta Tonavan ruhtinaskunnissa. Muilta osin ei oikein selvinnyt, kuka oikein voitti ja mitä. Napoleon III oli kuitenkin tyytyväinen. Ranska voitti Venäjän ja Pariisi oli kansainvälisen huomion kohteena. Suhteet Isoon-Britanniaan vahvistuivat ja kuningatar Victoria kävi Pariisissa vierailulla.[60]

Toiseen sotaansa keisarikunta kävisi Italian asian puolesta. Keisari itse oli jo nuorena ryhtynyt Italian yhdistymisen kannattajaksi. Vuonna 1857 Ranskassa oli talouskriisi ja keisari ajatteli Italiassa käytävän voitokkaan Itävallan vastaisen sodan kohentavan kansan mielialoja.[61]

Heinäkuussa vuonna 1858 Savoijin pääministeri Camillo Benso di Cavour saapui Ranskaan salaiselle vierailulle. Vierailusta ei pidetty pöytäkirjaa. Itävalta provosoitiin sotaan vuonna 1859 ja Ranska riensi apuun saaden palkkiokseen Savoijin ja Nizzan. Annettiin julistus, jossa luvattiin vapauttaa Italia Alpeilta Adrianmerelle. Keisari näyttäytyi rintamalla ja johti joukkojaan, tosin huonolla menestyksellä. Pelätessään kasvavia ulkopoliittisia vaikeuksia Preussin taholta Ranska teki Solferinon taistelun jälkeen yllättävän rauhan. Italiassa Napoleon III pidettiin nyt petturina: itävaltalaiset hallitsivat yhä Venetsiaa ja Roomaan hän jätti omien kirkollisten piirien suosion tavoittelussa armeijan suojelemaan paavin maallista valtaa. Lopputulos oli ulkopoliittinen sekasotku.[62]

Interventiosta Meksikoon syntyi tappiollinen episodi. Ranska oli antanut paljon luottoja ulkomaille ja yksi lainanottajista oli Meksiko. Vuonna 1861 valtaan tullut Benito Juarez keskeytti edeltäneen konservatiivihallituksen ottamien velkojen maksun. Ranska, yhdessä Espanjan ja Britannian kanssa lähetti laivaston painostamaan uutta hallitusta.[63]

Espanja ja Iso-Britannia vetäytyivät, mutta Ranskan joukot valtasivat maan pääkaupungin Ciudad de Mexicon ja asettivat maahan konservatiivihallituksen, joka kutsui maan keisariksi vuonna 1864 Habsburgin arkkiherttua Maksimilianin. Taustalla oli joukko maanpakoon ajettuja meksikolaisia konservatiiveja, jotka olivat keskustelleet keisarinna Eugénien kanssa, joka vakuutti miehensä siitä, että Meksikosta voitaisiin muodostaa Ranskasta riippuvainen nukkevaltio.[63]

Alkumenestyksen jälkeen osoittautui, että meksikolaiset eivät halunneet itselleen keisaria ja tekivät sinnikästä vastarintaa. Napoleon III epäsi apunsa Maksimilianilta ja muun muassa Yhdysvaltojen painostuksen johdosta veti joukkonsa Meksikosta vuonna 1867. Maksimilian jäi meksikolaisten vangiksi ja teloitettiin. Ranskan välit Itävaltaan kriisiytyivät.[64]

Siirtomaapolitiikka muokkaa

Ranska oli menettänyt suurimman osan siirtomaistaan Seitsenvuotisessa sodassa ja vuosien 1793–1815 välisenä aikana. Ainoa merkittävä uusi valtaus oli Algerian valtaaminen vuonna 1830. Aluksi luultiin, että keisarikunta joka oli sekaantunut moniin eurooppalaisiin sotiin ja kotimaansa uudistamiseen, ei kiinnittäisi huomiotaan merien takaisiin aluelaajennuksiin. Hallinnon ja etupäässä keisarin mieli alkoi muuttua vuoden 1858 paikkeilla.[65]

Algeria muokkaa

Napoleon III oli erityisen kiinnostunut Algeriasta ja hänellä oli sen varalle erityissuunnitelma. Maan valtaaminen oli aloitettu vuonna 1830 ja vuonna 1847 se oli saatu pääosin vallattua ja rauhoitettua. Maahan muutti 100 000 ranskalaista siirtolaista.[66]

 
Napoleon III tapaa Algerian vapaustaistelijan emiiri Abdulqadirin

Algerian vapaustaistelija, emiiri Abdulqadir vapautettiin lokakuussa 1852 ja berberien vastarinta saatiin murskattua 1857. Napoleon III ryhtyi suunnittelemaan Algerialle omaa erityistä hallintoaan. Keisari kutsui Algeriaa kuningaskunnaksi ja sanoi olevansa paitsi ranskalaisten keisari, myös arabien kuningas eikä Algeria olisi mikään siirtomaa. Hänelle arabien edut olisivat yhtäläiset kuin siirtolaistenkin ja kumpikin ryhmä olisi tasa-arvoinen. Berberit jätettiin julistuksen ulkopuolelle. Algerian kuninkaaksi keisari kaavaili serkkuaan, prinssi Napoleonia. Suunnitelma mitätöityi, koska keisarin serkku ei suostunut hänelle kaavailtuun rooliin. Algeriaa hallitsi nyt erityinen Algerian asioiden ministeriö.[67]

Vuonna 1860 keisari vieraili kuukauden ajan Algeriassa. Maa palautettiin ministeriöltä sotilaiden hallittavaksi. Vierailun seurauksena ranskalaisten uudisasutusta rajoitettiin ja vuonna 1863 vahvistettiin lailla arabiheimojen oikeus omistaa maitaan. Toisen kerran keisari vieraili Algeriassa vuonna 1865 ja puheessaan varoitti siirtolaisia sortamasta arabeja ja arabeja varoitti kapinoinnin ankarista seurauksista. Myös Algeriaa ryhdyttiin uudenaikaistamaan: rakennettiin rautateitä, lennätinlinjoja, maanteitä ja kastelukanavia. Keisarikunnan politiikan lopputulos oli kuitenkin pettymys. Liikeyritykset olivat enemmän kiinnostuneita tekemään voittoa kuin kehittämään maata, Algeriaa kutsuttiin kuningaskunnaksi, mutta kukaan ei oikein tiennyt kuka oli lopultakin johtaja. Väestöryhmien välinen epäluottamus jäi pysyväksi olotilaksi.[68]

Saharan eteläpuoleinen Afrikka muokkaa

Ranskan otetta Senegalista ryhdyttiin vahvistamaan jo vuonna 1851. Dakarin satama perustettiin vuonna 1857 ja sotajoukkoja lähetettiin etenemään kohti nykyistä Nigeriä. Paikallisten päälliköiden kanssa tehtiin ”suojelusopimuksia” ja ryhdyttiin käymään kauppaa maapähkinöistä ja muista maataloustuotteista. Kymmenessä vuodessa luotiin pohja tulevalle Ranskan Länsi-Afrikalle. Gabon vallattiin vuonna 1869. Etenemistä tapahtui myös Guineassa ja Norsunluurannikolla.[69]

Aasia muokkaa

Vuosina 1857–1858 ranskalaiset sotivat yhdessä brittien kanssa Kiinassa ja valtasivat Kantonin. Sodan tarkoituksena oli painostaa Kiinan keisaria lisäämään Euroopan kanssa käytävää kauppaa. Vuonna 1860 joukot ryöstivät keisarin kesäpalatsin ja sota päättyi voittoon. Haluamiaan alueita Etelä-Kiinasta Ranska ei saanut ja tämä laittoi Napoleon III yrittämään aluevaltauksia muualta.[70]

Jo vuonna 1853 julkaistu muistio kehotti ranskalaisia toimimaan Indokiinassa. Vuonna 1857 joukko espanjalaisia lähetyssaarnaajia surmattiin nykyisessä Vietnamissa. Se tarjosi hyvän tekosyyn lähettää maahan sotajoukkoja. Saigon vallattiin vuonna 1859 nopeasti, ja vuonna 1861 Annamin keisari suostui tekemään Ranskan keisarikunnan kanssa sopimuksen. Kristillinen lähetystyö sallittiin, ja maa taipui Ranskan keisarin ”suojeluun”. Napoleon III piti Ranskan kansalliskokouksessa tunteikkaan puheen, jossa hän totesi Ranskan nyt hyödyntävän alueen luonnonvaroja ja sivistävän sitä kaupankäynnillä. Kambodža taipui Ranskan suojeluun 1863, ja vuoteen 1870 mennessä oli Mekongjoen alue Ranskan vallassa.[71]

Oppositio muokkaa

Opposition jakautui karkeasti ottaen kolmeen ryhmään: legitimisteihin, liberaaleihin ja tasavaltalaisiin.

Legitimistit muokkaa

Legitimistit olivat aluksi kannattaneet vallankaappausta ja Louis Napoleonin julistautumista keisariksi. Hänen nykyaikaistamispolitiikkansa, kaupungistuminen ja maallistuminen saivat heidät kuitenkin keisarivallan vastustajiksi.[72]

Legitimisteihin kuului aatelistoa, suurmaanomistajia sekä kirkollisia konservatiiveja. Heidän ajatusmaailmansa oli hyvin vanhakantainen. Hallitsija sekä hallitus olivat Jumalan asettamia. He säätivät lait ja ihmisten tuli olla niille alamaisia. Tilanomistajien tuli kohdella alaisiaan isällisesti ja yhteiskunnan sosiaalinen eriarvoisuus piti hoitaa kristillisellä hyväntekeväisyydellä. Tyypillinen legitimisti vastusti sekä hallinnon keskittymistä Pariisiin että rautateitä. Pariisi oli jumalattomien ajatusten tyyssija ja rautatiet olivat niiden levittäjiä. Siihen, että keisari oli nimittänyt virkamiehiksi myös juutalaisia, he suhtautuivat erittäin kielteisesti. Legitimistit saivat esittää ajatuksiaan suhteellisen vapaasti, mutta he eivät koskaan edustaneet hallitukselle minkäänlaista uhkaa. Ranskan hallitsijaksi he halusivat Bourbonin hallitsijasuvun edustajan, mitä suurin osa ranskalaisista ei voinut hyväksyä.[73]

Liberaalit muokkaa

Liberaalit olivat yleisesti ottaen monarkian kannattajia. He kannattivat heinäkuun monarkian aikaista Orléansin sukua. Liberaaleja kannattivat yleensä menestyneet liikemiehet, maanomistajat ja ylemmät virkamiehet. Yleisesti ottaen he kannattivat parlamentarismia, kansalaisoikeuksia, omaisuuden suojaa ja laillisuutta. Yleiseen äänioikeuteen ja demokratiaan he suhtautuivat torjuen, sillä sen pelättiin johtavan sosialismiin. Heidän keulahahmonsa oli Adolphe Thiers.[74]

Vuodesta 1860 alkaen opposition voima alkoi kasvaa ja hallituksen täytyi tukeutua liberaaleihin. Vuonna 1864 palautettiin kokoontumisvapaus ja Thiers tervehti sitä tarpeellisena uudistuksena. Liberaalit voisivat näin ollen tehdä yhteistyötä keisarin hallituksen kanssa joka oli tehnyt ennestään uudistuksia. Sosiaalisiin uudistuksiin he sen sijaan suhtautuivat varautuneesti.[75]

Liberaalit olivat keisarin hallinnolle uhka. Heidän ideologiansa yhdisti monia erilaisia kansalaispiirejä kulttuurikonservatiiveista liikemiehiin. He arvostelivat keisariparia henkilöinä ja kiinnittivät huomiota sekä talous- että ulkopolitiikassa tehtyihin virheisiin. Italiassa käyty sota oli heikentänyt Itävaltaa ja liberaalien mielestä vain Itävalta olisi voinut vastustaa nousevan Preussin uhkaa. Thiers ja jopa keisarin oma pääministeri Ollivier kritisoivat julkisesti Meksikon interventiota ja sanoivat sen olleen rahan tuhlausta ja ihmishenkien haaskaamista.[76]

Tasavaltalaiset muokkaa

 
Leon Gambetta, innokas tasavaltalainen ja Napoleon III:n vastustaja julistaa Ranskan tasavallaksi, Howard Pylen maalaus.

Tasavaltalaisten joukko oli hajanainen. He halusivat pitää elossa vuoden 1789 vallankumouksen ja valistuksen ihanteita. Kansalaiset olivat tasa-arvoisia, heillä oli yhtäläiset kansalaisoikeudet ja uskonto olisi yksityisasia. He uskoivat vain näiden periaatteiden takaavan ihmiskunnan onnen ja edistyksen. Heidän mielestään keisarivalta turmeli kansalaistensa moraalin.[77]

Tasavaltalaisten näkyvä äänitorvi oli lakimies Léon Gambetta. Hän inhosi keisarikuntaa ja keisaria. Hän julistautui avoimesti tasavaltalaiseksi ja oli varma, että Ranska olisi pian tasavalta. Hänen mukaansa Ranskalla ei ollut politiikassaan kuin yksi tehtävä: saattaa vuoden 1789 työ loppuun. Ollivierin pääministeriyttä ja liberaalia keisarikuntaa hän piti vain välivaiheena.[78]

Merkittävä opposition edustaja oli vuonna 1851 maanpakoon siirtynyt kirjailija Victor Hugo. Hän kirjoitti vuonna 1852 Brysselissä asuessaan herjakirjoituksen nimeltä ”Napoleon pieni”. Se painettiin Lontoossa ja levisi valtavina määrinä Ranskaan ja muualle Eurooppaan. Kirjoituksellaan Hugo halusi herättää ranskalaiset unestaan ja uni oli hänen mukaansa kuolemaa. Hänen mukaansa Napoleon III oli teatraalinen, turhamainen ja rahvaanomainen. Hallitsija oli omien ja ystäviensä huvittelun ja rikastumisen himon takia syyllistynyt moniin rikoksiin. Hänen mukaansa Louis Napoleon oli murhannut Ranskan.[79]

Taide ja kulttuuri muokkaa

Ranskan taide- ja kulttuurielämä hyötyivät olojen rauhoittumisesta ja talouskasvusta. Entistä enemmän niillä, jotka olivat kiinnostuneita taiteesta, oli mahdollisuutta käyttää rahojaan taiteeseen, konsertteihin, kirjoihin, oopperaan ja teatteriin. Keisarin serkku, Prinsessa Mathilde, oli taidekerääjä ja hänen esimerkkinsä myötä myös muut yläluokan jäsenet ryhtyivät keräämään taidetta. Myös valtiovalta tuki taidetta tilaamalla teoksia julkisiin rakennuksiin. Se perusti myös oman salongin taiteelle, joka ei sopinut yleiseen taidemakuun tai julkisiin rakennuksiin, sillä haluttiin tukea myös nuoria taiteilijoita.[80]

Arkkitehtuuri muokkaa

Arkkitehtuurissa oli vallalla tyyli, jota kutsutaan Napoleon III:n tyyliksi tai toisen keisarikunnan ajan barokiksi. Arkkitehtuuri otti mallia Ludvig XIV:n ajan tyylistä, Italian renessanssista ja Napoleon I:n ajan empiretyylistä. Tyylistä tuli nopeasti helposti tunnistettava ja aikakaudelleen ominainen. Se alkoi kehittyä jo heinäkuun monarkian aikana. Tyylisuunta oli muodissa 1880-luvulle asti.[81][80] [82]

 
Charles Garnierin suunnittelema Pariisin ooppera on edustava esimerkki toisen keisarikunnan tyylistä.

Tyylisuunnalle oli ominaista kalliiden materiaalien käyttö sekä runsas koristelu. Arkkitehdit ja varakkaat ylemmän keskiluokan jäsenet alkoivat kiinnittää huomiota myös sisustuksen näyttävyyteen. Valmistettiin mahtailevia kynttelikköjä, suuria peilejä ja koristeellisia kipinäsuojuksia takkoihin. Teollistuminen eteni ja halvempien huonekalujen valmistaminen muuttui teolliseksi. Tyylisuuntaa on myöhemmin pilkattu "tyyliksi vailla tyyliä".[80]

Charles Garnierin suunnittelemaa Pariisin oopperaa pidetään malliesimerkkinä toisen keisarikunnan tyylisuuntauksesta. Rakennuksen rakentaminen alkoi vuonna 1861 ja se valmistui vuonna 1875.[80]

Kuvataide muokkaa

1860-luvulla astuui esiin useita nuoria ja lupaavia taidemaalareita. Edgar Degas, Paul Cézanne, Édouard Manet ja James Tissot aloittivat uransa. Alexandre Cabanel oli keisariperheen suosikkitaiteilija ja maalasi useita muotokuvia keisarista. Varakkaat maalauttivat itsestään muotokuvia ja toinen vallanpitäjien suosikkimaalareista oli Franz Xaver Winterhalter.[83]

Kaikkia ei uudenlainen maalaustaide miellyttänyt. Jo Bourbon-restauraation aikana uransa aloittaneet taiteilijat, kuten Eugene Delacroix pyrkivät estämään nuorten taiteilijoiden töiden esittämisen. Vuonna 1863 nähtiin tilanne, jossa Pariisin salonkiin tarjotusta 6000 maalauksesta hylättiin ennätykselliset 3000. Keisari päätti lunastaa itselleen muutaman tuolloin hylätyn teoksen, kuten Manet’n kuuluisan teoksen Aamiainen ruohikolla.[83]

Kamerat olivat kehittyneet 1830-luvun lopulta alkaen huomattavasti. Tuli suosituksi mennä valokuvauttamaan itsensä ja perheensä. Käyntikorttikuvia alettiin valmistaa vuonna 1854. 1860-luvun tullessa lopuilleen oli Pariisissa 350 ammattivalokuvaajan pitämää studiota. Valokuvaajista Nadar alkoi saavuttaa kuuluisuutta.[83]

Kirjallisuus muokkaa

Ranskan toisen keisarikunnan aikaa leimasi teollistuminen, tekniikan kehitys ja yhteiskunnalliset muutokset. Tämä näkyi myös kirjallisuudessa joka otti aiheekseen uudet muodit, maailmannäyttelyt ja kulinarismin. Yhteiskunnan muutokset anoivat tilaa myös vakavammille pohdinnoille.[84]

Charles Baudelaire kommentoi aikalaistensa intoa valokuviin "massojen tyhmyydeksi". Gustave Flaubert taas ei huolinut rakastajattarensa valokuvia, sillä hänen mielestään alkuperäinen malli oli parempi. Kriitikot pitivät Flaubertin Rouva Bovarya valokuvarealismina. Victor Hugo kirjoitti maanpaossa ollessaan teoksensa Kurjat ohella keisaria käsitelleitä pilkkakirjoituksia.[85]

Musiikki muokkaa

Suuri yleisö piti toisen keisarikunnan aikana erityisesti opereteista. Jacques Offenbachin operetit "Kaunis Helena" sekä "Orfeus Manalassa" olivat erittäin suosittuja. Kun lehdistöä ja kirjallisuutta sensuroitiin, saattoi Offenbach kirjoittaa operetteihinsa vallanpitäjiä kohtaan suunnattua satiiria ja pilaa. Vuonna 1858 oli suosittua laulaa hänen tekemäänsä laulua "Kun olin prinssi Arkadian", jonka katsottiin pilkkaavan itseään keisaria.[86]

Musiikkia esitettiin paljon myös kahviloissa. Cafés-Concerts olivat suosittuja, sillä niissä myös vähävarainen kansanosa pääsi kuulemaan musiikkia kuten myös puistokonserteissa.[83]

Lähteet muokkaa

  • Bury, J. P. T.: Napoleon III and the Second Empire. Perennial Library, Harper&Row, Publishers, New York, USA 1968
  • Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo, 1984. ISBN 951-0-09747-0
  • Price, Robert: The French Second Empire. An Analysis of Political Power. Cambridge University Press, United Kingdom, 2001. ISBN 0 521 808 308

Viitteet muokkaa

Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
  1. ↑ Price,R.: The French Second Empire, 2001, s. 9
  2. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 206–211
  3. ↑ Grimberg,C.:Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 211–217
  4. ↑ a b c Price,R.:The French Second Empire, 2001, s. 11
  5. ↑ Price,R.:The French Second Empire, 2001, s. 12
  6. ↑ Price,R.: The French Second Empire, 2001, s. 12–14
  7. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 213–215
  8. ↑ Price,R.: The French Second Empire, 2001, s. 16
  9. ↑ Price,R.:The French Second Empire, 2001, s. 17
  10. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 219–221
  11. ↑ Price, R.: The Second French Empire 2001, 26–27
  12. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 225–226
  13. ↑ Price, R.: The Second French Empire 2001, 27–28
  14. ↑ Grimberg,C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 226
  15. ↑ Price, R.: The Second French Empire 2001, 28
  16. ↑ Price,R.: The French Second Empire, 2001, s. 28–32
  17. ↑ Price,R.: The French Second Empire, 2001, s. 32–33
  18. ↑ Price,R.: The French Second Empire 275
  19. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 33–34
  20. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 227–228
  21. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 54
  22. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 55
  23. ↑ Price, R.:The French Second Empire, 2001, s. 56–57
  24. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 56–59
  25. ↑ a b Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 64
  26. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 65
  27. ↑ Price, R.: The Second Empire, 66
  28. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 264
  29. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 57–58, 1968
  30. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 274–275,1984
  31. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 276–277, 1984,
  32. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 72–73
  33. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 277–278
  34. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 262–278
  35. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 51
  36. ↑ a b c Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 52
  37. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 52–53
  38. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 369–370
  39. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 210
  40. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 215–220
  41. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 218–219
  42. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 219
  43. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 217
  44. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 229
  45. ↑ Price, R.:The French Second Empire, 2001, s. 273
  46. ↑ Price, R.:The French Second Empire, 2001, s. s. 241–243
  47. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 243–244
  48. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 244
  49. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 205
  50. ↑ Price, R.:The French Second Empire, 2001, s. 206
  51. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 80, 206–208
  52. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 58, 1968
  53. ↑ a b Bury, J. P. T.: Napoleon III, 59, 1968
  54. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 60, 1968
  55. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 267
  56. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 245, 249
  57. ↑ Sparknotes.com
  58. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 272
  59. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 241
  60. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 254–256
  61. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 281
  62. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 281–293
  63. ↑ a b Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 363–364
  64. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 1984
  65. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 117–119, 1968
  66. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 121, 1968
  67. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 122–124, 1968
  68. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 125, 1968
  69. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 129–130, 1968
  70. ↑ Bury, J. P. T.: Napoleon III, 131, 1968
  71. ↑ Bury, J. P. T.:Napoleon III, 131–132, 1968
  72. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 272–273
  73. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 272–278
  74. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 291
  75. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 298–299
  76. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 303–305
  77. ↑ Price, R.: The French Second Empire, 2001, s. 318
  78. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 370–371
  79. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 257–259
  80. ↑ a b c d Architectural antiques resource Marcmaison.com
  81. ↑ Second Empire style Britannica (englanniksi)
  82. ↑ Second Empire Style Idesign
  83. ↑ a b c d The Spectacular Second Empire, 1852-1870 Musée d'Orsay (englanniksi)
  84. ↑ Changing France Literature Material Nineteenth-Century Amazon (kirjakaupan mainos)
  85. ↑ Anne Green, Changing France: Literature and Material Culture in the Second Empire British Society for Literature and Science (teosesittely)
  86. ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 19, 1984, s. 262–263

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ranskan_toinen_keisarikunta&oldid=21811968”