Raakkutunkio
Raakkutunkio (tansk. køkkenmødding, ruots. kökkenmödding) on erityisesti tanskalainen käsite, jolla tarkoitetaan esihistoriallista raakku- tai ateriatunkiota. Ne ovat olleet tyypillisiä mesoliittisen kivikauden Ertebøllen kulttuurin asukkaille Tanskan länsiosissa ja saaristossa noin 5 800−3 800 eaa. Tunkiot eivät ole olleet varsinaisia asuinpaikkoja ja arvellaankin, että tunkiot ovat olleet vain ravinnon esikäsittelyyn tarkoitettuja kohteita ja että varsinainen leiri on sijainnut kauempana.[1][2] Raakkutunkiot ovat maailmanlaajuinen ilmiö, koska samanlaisia ihmisen toiminnan seurauksena syntyneitä muodostelmia on löydetty muistakin maanosista.
Rakenne Tanskassa muokkaa
Raakkutunkioihin on heitetty lähinnä merestä nostettujen raakkujen eli simpukoiden, kampasimpukoiden ja rantakotiloiden kuoria, jotka ovat jääneet ravinnon jatkokäsittelyssä jäljelle. Raakkutunkioista on löytynyt muutakin ravintojätettä, kuten merinisäkkäiden ja maanisäkkäiden luita, kalanruotoja ja lintujen luita, sekä myös epäorgaanista jätettä, kuten piikivenkappaleita, työkaluja ja keramiikan sirpaleita. Koska raakkutunkion äärellä on saatettu keittää ruokaa, on tunkioiden alta paljastuneet nuotionpohjat voineet toimia sellaisina keittopaikkoina.[2]
Tanskassa ensimmäisenä 1800-luvun keskivaiheilla tutkittu raakkutunkio sijaitsee Ertebøllessä Pohjois-Tanskan Limfjordenin rannalla. Silloin haluttiin tutkia, ovatko ne olleet luontaisia vai ihmisen toiminnan tuotoksia. Samalla, kun sen rakenne selvitettiin, paljastui kasojen valtavat mittasuhteet. Ertebøllen tunkio oli noin 140 metriä pitkä ja 20 metriä leveä. Rakkuja oli noin 2 metrin paksuudelta. Läheisessä Bjørnsholmissa tunkio on 325 metriä pitkä ja 10−50 metriä leveä. Tunkiot seuraavat muinaista rantaviivaa tasapaksuina valleina. Tanskassa tunkiot eivät ole syntyneet pysyvän asutuksen seurauksena vaan väliaikaisten leirien tuottamien pikkutunkioiden seurauksena. Leirin pikkutunkio on saattanut olla vain 2−7 metriä pitkä ja 30−50 senttimetriä paksu.[2]
Levinneisyys muualla muokkaa
Raakkukasoja on löydetty Etelä-Skandinaviasta Tanskasta ja Etelä-Ruotsista. Suurimmat tunkiot sijaitsevat Ertebøllen kulttuurin alueen länsiosissa, missä meriveden suolapitoisuus on ollut suurempaa. Siellä raakkujen koko oli suurempi ja siksi haluttua lisäravintoa. Etelä-Ruotsissa ja Itä-Tanskassa raakkukasat ovat olleet pienempiä tai puuttuneet kokonaan verrattuna Länsi-Tanskan runsaisiin alueisiin.[2]
Norjassa niitä on muun muassa Steinkjer ja Trøndelagenissa.[3] Pohjois-Britanniassa Muirtownin tunkiot Invernessin joen muinaisilla töyräillä on toinen esimerkki Pohjanmerellä vallinneesta elinkeinojen samankaltaisuudesta. Kerrostuman paksuus on keskimäärin 0,6 metriä, ja se löytyy 1−2 metriä hiekan ja liejun alta.[4]
Muita eurooppalaisia kohteita on löydetty muun muassa Ranskan Bretagnesta ja Espanjan Cantabriasta. Afrikassa niitä löytyy Algeriasta ja Senegalista.
Yhdysvaltain itäosissa Marylandissa ja Virginiassa raakkutunkiot peittävät alleen noin 10 000 eekkeriä maata. Siellä näitä tunkioita hyödynnettiin kalsinoimalla niitä uuneissa, ja Popes Creekissä Marylandissä sitä kaivettiin tähän tarkoitukseen noin 500 000 kuutiojalkaa. Yhdysvaltojen itäosissa raakkutunkioita voidaan löytää Mainesta Meksikoon. Näistä tunkioista on löydetty muutakin jätettä: työkaluja, kivenkappaleita, nuolenkärkiä, kirveitä ja keramiikkaa. Ne ovat eri alueiden, eri aikakausien ja erilaisten intiaanikulttuurien tuottamia.[5][6][7]
Kanadan länsirannikolla on löytynyt yli kilometrin pituinen ja useita metrejä paksu rakkutunkio, joka seurailee meren rantaa. Brittiläisen Kolumbian Namussa raakkuja on yhdeksän metrin paksuudelta, ja niitä on lisätty tunkioon yli tuhannen vuoden ajan. Brasiliassa niitä kutsutaan nimellä sambaquis, ja niitä on syntynyt noin 5 000 eaa. alkaen.
Australian pohjoisosissa on useita alueita, joissa esiintyy runsaasti simpukkatunkioita. Eniten niitä on löydetty Cape Yorkin niemimaalta Weipasta, ja arkeologit väittävät niiden olevan aboriginaalien tuottamia. Geologien mukaan ne olisivat luonnollisia kerrostumia.[8] Tasmaniassa Freycinetin niemimaalla on myös luontaisiksi otaksuttuja raakkukasoja. Niitä on myös Kambodžassa ja Japanissa.
Lähteet muokkaa
- Bogucki, Peter & Crabtree, Pam J. (toim.): Ancient Europe 8000 B.C. - A.D. 1000: Encyclopedia of The Barbarian World. New York, USA: Thomson & Gale, 2004. ISBN 0-684-31421-5. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 16.12.2013). (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1968, osa 4, p. 1130
- ↑ a b c d Boguck, Peter: The Mesolithic of Nothern Europe, Ancient Europe, 2004, s.136-139
- ↑ Carlquist, Gunnar (toim.):Svensk Uppslagsbook: Kökkenmöddingar, s. 569.
- ↑ Myers, A. M. & Gourlay, R. B.: Muirtown, Inverness: preliminary investigation of a shell midden, SOCIETY OF ANTIQUARIES OF SCOTLAND, 1991
- ↑ Holmes, W. H.: Aboriginal Shell-Heaps of the Middle Atlantic Tidewater Region, American Anthropologist, s.113-128, vuosikerta 9, nro 1, 1907
- ↑ Hubbard, H. B.: Shell Deposits at the Mouth of Short Creek, West Virginia, 1881
- ↑ Stark, Barbara: History of Patarata Research, 1989
- ↑ Stone, Tim: Shell mound formation in coastal northern Australia, 1995