Wikipedia

Räyskä

tiiralaji

Räyskä (Hydroprogne caspia,[4] aiemmin Sterna caspia) on suurin tiiralaji. Räyskä on kosmopoliitti laji, ja sitä tavataan kaikilla mantereilla paitsi Etelämantereella. Se saalistaa ravinnokseen kaloja syöksymällä veteen ja pesii usein yhdyskunnissa pienillä puuttomilla luodoilla.

Räyskä
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Suomessa:

Elinvoimainen [2]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Rantalinnut Charadriiformes / haikaralinnut Ciconiiformes[3]
Heimo: Lokit Laridae
Alaheimo: Tiirat Sterninae [3]
Suku: Hydroprogne
Kaup, 1829
Laji: caspia
Kaksiosainen nimi

Hydroprogne caspia
Pallas, 1770

Synonyymit
  • Sterna caspia (Pallas, 1770) [3]
Katso myös

  Räyskä Wikispeciesissä
  Räyskä Commonsissa

Piirteet muokkaa

 
Vanha räyskä lennossa. Huomaa tumma käsisiiven alapinta ja lyhyt pyrstö.
 
Räyskät rengasnokkalokkien seurassa. Rengasnokkalokit ovat muutaman senttimetrin suurempia kuin Suomessa tavattava kalalokki.
 
Eripukuisia räyskiä esitettynä Richard Crossleyn The Crossley ID Guide: Eastern Birds -määritysoppaassa.
 
Täysikasvuinen ja nuori räyskä.

Ulkonäkö ja koko muokkaa

Räyskän ruumiin pituus on 48–55 cm, siipien kärkiväli 96–111 cm[5] ja paino 570–780 grammaa[6]. Joissain lähteissä räyskän ruumiin pituus on 50–57 cm[7] tai 47–54 cm[8], siipien kärkiväli 125–140 cm[6] tai 130–145 cm ja paino 700–860 grammaa[8].

Räyskä on suurin tiiralaji. Se on väritykseltään vaalea, ja sen suuri sekä kulmikas pää on tumma. Myös räyskän kaula on paksu ja koko ruumis rotevarakenteinen.[8] Räyskällä on kaikissa puvuissa hyvin voimakas punainen nokka sekä suuri tumma laikku käsisiiven alapinnalla. Räyskä on myös lokkeja vaaleampi päältä, ja sen pyrstö on lyhyt[5] sekä matalalovinen. Siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset.[8] Vanhalla linnulla on kirkkaanpunainen nokka ja useimmilla yksilöillä nokan kärkiosassa musta pystyjuova, jolloin kärki näyttää mustalta. Myös jalat ovat mustat. Päälaki säilyy lähes tummana myös talvella, mutta sen etuosa on viiruinen, koska tumman seassa näkyy vaaleaa.[5] Päälaen takaosassa näkyy joskus myös niskatöyhtö.[8] Nuoren linnun päälaen tumma huppu eroaa vanhasta siten, että se ulottuu pidemmälle alas ohjakseen ja poskelle. Nuorella räyskällä on oranssinpunainen nokka ja musta kärki, mutta aivan nokan kärki on keltainen. Jalat ovat vaaleat, mutta tummuvat ensimmäisen talven aikana. Nuoren linnun pyrstö ja siipi ovat tummemmat kuin vanhan. Pyrstön ja yläpuolen tumma kuviointi ei ole korostuneen selvää. Kyynärsiipi on melko yksivärisen vaalea ja siitä puuttuu tumma etureuna, joka on ominainen muille tiiroille. Ensimmäisenä talvena nokka on edelleen oranssinpunainen, mutta vain hieman vaaleampi kuin vanhan linnun nokka talvella. Nuoren räyskän jalat tummuvat ja otsa muuttuu syksyn aikana vaaleammaksi suunnilleen samalla lailla kuin vanhalla talvipukuisella linnulla. Toisen kalenterivuoden kesällä lintu näyttää vanhalta talvipukuiselta yksilöltä, mutta pyrstö- ja siipisulat ovat kuluneet ja näyttävät sulkimisen takia epäyhtenäisen värisiltä.[5]

Räyskän siiveniskut ovat hitaat ja lento raskampaa kuin muilla tiiroilla. Sen lentotapa muistuttaakin enemmän lokkeja ja näyttää etupainoiselta.[5] Lento on suoraviivaista, ja pitkät siivet ovat taipuneina.[9]

Äänet muokkaa

Räyskän tyypillinen kutsuääni lennossa on karhean voimakas ”rräy” -rääkäisy, joka on puhtaampi kuin harmaahaikaran päästämä samankaltainen ääni.[5] Ääni voi myös kuulostaa ”ksRAU”[10] -ääneltä. Lennossa ne voivat päästää kro-kro-kra-kra-krrauu -huutosarjaa.[10] Poikasen ja nuoren yksilön kerjuuääni on korkea ”ii-jii”[10] ja ”yii-ji”[7] -vingahdus, tai toistuva ”vijvi” -piiskutus[5]. Meteli räyskän pesimäyhdyskunnissa voi olla todella voimakasta.[5]

Levinneisyys ja uhanalaisuus muokkaa

Räyskä on kosmopoliitti laji, sillä se pesii kaikilla mantereilla Etelämannerta ja Etelä-Amerikkaa lukuun ottamatta.[7] Etelä-Amerikassa se on talvivieras.[11]

Euroopassa räyskä pesii Itämerellä ja Mustallamerellä. Koska lajin muutto suuntautuu aluksi etelään ja kaakkoon, on se melko harvinainen Länsi-Euroopassa.[11] Euroopan räyskät talvehtivat Välimeren etelärannalla ja Länsi-Afrikassa.[10] Ne muuttavat Euroopan yli suurimpia jokia seuraillen Välimerelle, jossa ne pysähtyvät lepäilemään. Takaisin pesimäalueilleen matkatessaan ne ylittävät Länsi-Saharan maalis–huhtikuussa.[5] Vuonna 2000 Euroopan pesimäkanta oli noin 4 700–9 300.[12] Maailmanlaajuisesti räyskä on elinvoimainen laji.[1]

Räyskä Suomessa muokkaa

Suomessa räyskä pesii vähälukuisena ulkosaaristossa. Suomen ensimmäinen sisämaapesintä todettiin kesällä 2009 Kanta-Hämeen Vanajavedellä.[13] Suomalaisten räyskien pääasiallinen talvehtimisalue on Länsi-Afrikan sisämaan suurilla järvillä ja joilla.[6] Ne lähtevät sinne heinä-syyskuussa ja palaavat huhti-toukokuussa.[8] Suomen pesimäkanta on 800–900 paria.[12]

Suomessa räyskä on vuodesta 2015 luokiteltu elinoimaiseksi lajiksii. Vuoden 2000 uhanalaisuusarvioinnissa räyskä oli luokiteltu vaarantuneeksi.[2] Räyskä on ollut rauhoitettu suomessa vuodesta 1923 lähtien.[14]

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa räyskä pesi harvassa Suomen rannikolla yksittäisparein. Suomen räyskäkanta on ollut nousussa 1930-luvulla, jolloin parimäärä oli noin 200 ja 1960-luvun alussa jo noin 700. Parhaimmillaan kanta oli noin 1 200–1 300 paria 1970-luvun alussa. Tämän jälkeen Suomen pesimäkanta ja myös koko Itämeren alueen räyskäkanta on pienentynyt.[11] Tuolloin Suomen pesimäkanta muodosti melkein puolet Itämeren populaatiosta. Valtaosa pesi etelärannikon yhdyskunnissa, mutta myös Perämerellä oli yhdyskuntia.[15] Vuonna 1984 Suomen kanta oli 870 paria ja vuonna 1999 850 paria.[11] Vuonna 2000 Suomessa oli Euroopan unionin pesimäkannasta 52 %.[12] Räyskän vähenemisen syinä on pidetty saariston vapaa-ajan toiminnoista aiheutunutta häirintää ja lisääntynyttä harmaalokkikantaa. Vähenemisen syinä on myös pidetty laitonta vainoa,[14] yhdyskuntien häirintää ja talvikuolleisuutta.[16]

Elinympäristö muokkaa

Pesimäalueena räyskä suosii rauhallisia hiekkasärkkiä ja matalia, paljaita saaria.[10] Sitä tavataan myös kivikkoisilla luodoilla ja heinää kasvavilla saarilla.[14] Suuri osa kannasta asustaa yksittäispareina, mutta suuriakin, lähes 100 parin yhdyskuntia tunnetaan. Saalista etsiessään räyskät voivat liikkua myös merenlahdilla ja rehevillä järvillä.[10] Pesimäajan jälkeen loppukesällä räyskäperheillä on niin kutsuttu välimuutto, jolloin ne kiertelevät merialueella, usein sisäsaaristossa ja toisinaan myös sisämaan järvillä.[13][10]

 
Nuori räyskä lennossa. Erona vanhaan tummemmat siiven yläpinnat ja pyrstö, sekä oranssinpunainen nokka ja vaaleampi päälaki.

Elintavat muokkaa

Lisääntyminen ja elinikä muokkaa

 
Räyskän muna.

Räyskät tekevät pesänsä painanteeseen maahan,[8] usein luodon korkeimpaan kohtaan,[10] somerikkoon tai hiekalle,[6] mutta myös kalliohalkeamiin ja soralle.[8] Pesäaineksia on vain vähän, lähinnä heinänkorsia ja oksennuspalloista irronneita kalanruotoja.[6] Räyskä on herkkä häirinnälle, ja jos pesintä epäonnistuu, se saattaa vielä siirtyä pesimään jonnekin muualle saman pesimäkauden aikana.[11] Isokokoinen räyskä pystyy kuitenkin puolustamaan pesäänsä paremmin kuin muut tiirat. Petojen osuus poikaskuolevuudesta onkin pieni, mutta harmaalokit verottavat jonkin verran räyskien poikasia. Enemmän poikasia kuolee nälkään, kun epäedullisen sääjakson aikana ravinnon saanti vaikeutuu.[17]

Muninta alkaa Etelä-Suomessa toukokuun puolivälissä. Räyskä munii 2–3 vuorokauden välein 2–3 munaa, joita molemmat puolisot vuorotellen hautovat kolme ja puoli viikkoa eli noin 25 vuorokautta[6]. Munat ovat väriltään harmaanvalkeita tai rusehtavia, ja niissä on harmaita, ruskeita ja mustia täpliä.[10] Poikaset kuoriutuvat eri aikaan ja ovat lentokykyisiä 30–40 vuorokauden ikäisinä. Kahden kuukauden ikäisinä poikaset alkavat seurata emojaan saalistusmatkoille.[10] Emot saattavat käydä saalistamassa kaukanakin, noin 30–60 kilometrin päässä pesältä, usein sisämaan järvillä.[5] Emot voivat ruokkia jälkeläisiään jopa seitsemän kuukauden ajan, sillä poikueet tekevät muuttomatkan usein yhdessä[7] ja poikaset kerjäävät ruokaa vielä talvehtimisalueille saavuttuaankin[7]. Räyskä palaa pesimään syntymäkarilleen tai sen läheisyyteen. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan noin 50 % räyskistä pesii syntymäkarillaan tai sen läheisyydessä.[17] Räyskä saavuttaa sukukypsyyden 2–3-vuotiaana.[9]

Vanhin suomalainen rengastettu räyskä on ollut lähes 28 vuotta vanha. Euroopan vanhin on ollut 30-vuotias[18] ruotsalainen räyskä.

Ravinto muokkaa

Räyskä syö pientä ja keskikokoista kalaa, jota se saalistaa syöksymällä lennosta sukelluksiin.[6] Ruokaa etsiessään räyskä lentää nokka alaspäin osoittaen,[7] ja lekuttelee paikallaan. Noustuaan vedestä se pudistelee veden pois höyhenpuvustaan.[9] Räyskän ravinto koostuu Suomessa pääasiassa ahvenesta ja särkikaloista. Se saalistaa ruoikkorannoilla, lahdilla ja järvillä usein melko kaukanakin pesimäpaikastaan. Saalistuslennot voivat ulottua jopa yli 70–80 kilometrin päähän pesältä.[17]

Lähteet muokkaa

  • Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut. 7. painos (1989). Weilin+Göös, 1984. ISBN 951-35-2729-8.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b BirdLife International: Sterna caspia IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 2.6.2014. (englanniksi)
  2. ↑ a b Räyskä – Hydroprogne caspia Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  3. ↑ a b c Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Sterna caspia (TSN 176924) itis.gov. Viitattu 16.6.2010. (englanniksi)
  4. ↑ BirdLife Suomen lehdistötiedote 3.8.2010 (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ a b c d e f g h i j Svensson, Lars; Mullarney, Killian & Zetterström, Dan: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 202 ja 203. Uudistetun laitoksen ensimmäinen painos. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  6. ↑ a b c d e f g LuontoPortti: Räyskä Luettu 16.6.2010
  7. ↑ a b c d e f Gidstam, Björn; Sten, Ilkka; Wahlin, Bertil: Pohjolan lintukirja, s. 139. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-05271-3.
  8. ↑ a b c d e f g h Koskimies, Pertti; Petäinen, Anne & Valste, Juha: Suomen ja Euroopan lintuopas, s. 215. Toinen painos. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader’s Digest Ab, 2003. ISBN 951-584-605-6.
  9. ↑ a b c Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 318.
  10. ↑ a b c d e f g h i j Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 176. Jyväskylä: Gummerus, 1998. ISBN 951-32-0006-X.
  11. ↑ a b c d e Lehikoinen, Esa; Gustafsson, Esko & et al: Varsinais-Suomen linnut, s. 212 ja 213. Turku: Turun lintutieteellinen yhdistys r.y., 2003. ISBN 952-91-5584-0.
  12. ↑ a b c Suomen uhanalaiset lintulajit 2010 BirdLife Suomi ry. Arkistoitu 25.10.2007. Viitattu 28.5.2011.
  13. ↑ a b Karvinen, Jussi: Merilinnut rynnivät sisämaahan. Suomen Luonto, 2009, nro 7, s. 11. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  14. ↑ a b c Felix, Jiří (Suomenkielinen laitos Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto): Koko perheen suuri lintukirja, s. 179. 9. painos. Helsinki: Oy Kirjalito Ab, 1987. ISBN 951-28-1683-0.
  15. ↑ Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 176.
  16. ↑ Halkka, Antti: Kotimaan luonto-opas, s. 268. Viides painos. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19804-8.
  17. ↑ a b c Hildén, Olavi et al: Suomen eläimet: Linnut, s. 178.
  18. ↑ Longevity, ageing, and life history of Sterna caspia (englanniksi) Luettu 16.6.2010

Aiheesta muualla muokkaa

Kirjallisuutta muokkaa

  • Bergman, Göran 1953: Verhalten und Biologie der Raubseeschwalbe Hydroprogne tshegrava. - Acta Zool. Fennica 77:1-50.
  • Bergman, Göran 1980: Single-breeding versus colonial breeding in the Caspian Tern Hydroprogne caspia, the Common Tern Sterna hirundo and the Arctic Tern Sterna paradisaea. - Ornis Fennica 57:141-152.
  • Hario, Martti, Kastepôld, T., Kilpi, Mikael, Staav, R. & Stjernberg, Torsten 1987: Status of Caspian Terns Sterna caspia in the Baltic. - Ornis Fennica 64:154-157.
  • Kilpi, Mikael & Stjernberg, Torsten 1986: Projekt skräntärna - Suomen räyskäkannan inventointi 1984. - Lintumies 4.1986 s. 170–175. LYL.
  • Soikkeli, Martti 1973: Breeding Success of the Caspian Tern in Finland. - Bird-Banding 44:196-204.
  • Staav, Roland 1979: Itämeren räyskien synnyinpaikkauskollisuudesta. - Ornis Fennica 56:13-17.
  • Väisänen, Risto A. 1973: Establishment of colonies of Caspian Tern Hydroprogne caspia by deserting flights in the northern Gulf of Bothnia. - Ornis Scand. 4:47-53.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Räyskä&oldid=21772318”