Puumerkki
Puumerkki (ruots. sanasta bomärke[2]) on omistajaa tai asianosaista osoittava merkki, jota kirjoitustaidottomat ovat käyttäneet nimikirjoituksena tai allekirjoituksena.[3][4] Nykykielessä sanaa käytetään myös väljemmin merkityksessä 'merkki' tai 'jälki'.[4]
2. islantilaisen Þordur Snorrasonin puumerkki, v. 1439
3. ruotsalaisen tuomarin Sweder Scallen puumerkki, v. 1413
4. kivenhakkaajan puumerkki Uppsalan tuomiokirkosta
Historia ja käyttö muokkaa
Aikanaan erotettiin yksityiselle henkilölle kuuluvat puumerkit talolle kuuluvista. Talokohtaiset puumerkit kuuluivat taloon niin kiinteästi, että ne jäivät sille myös omistajan vaihtuessa. Sillä merkittiin irtainta omaisuutta, joka saattoi joutua vieraisiin käsiin tai sekaantua toisten talojen vastaavaan tarpeistoon. Talon tai tilan jakaantuessa siitä eronneet kehittivät oman merkkinsä lisäämällä kantatalon puumerkkiin uusia viivoja. Ne tehtiin muodoiltaan yksinkertaisiksi, jotta ne voitaisiin helposti raaputtaa tai vuolla puuhun.[3]
Puumerkkien käyttö yleistyi Suomessa 1500-luvulla. Kirjoitustaito alkoi yleistyä 1800-luvulla, minkä johdosta puumerkkejä ruvettiin käyttämään rinnakkain allekirjoitusten kanssa. Tuolloin oli tapana tehdä niistä koristeellisia, mutta 1900-luvun puolella tyyli vaihtui pelkistetymmäksi. Lopulta puumerkkien käyttö hiipui kokonaan 1950-luvulle tultaessa.[5] Puumerkkejä esiintyy myös vaakunoissa.[6]
Suomalaisia puumerkkejä on tutkinut erityisesti rovasti P. O. Ekko, joka on julkaissut aiheesta myös kirjoja.[7]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ Skånberg, Tuve: Glömda gudstecken: Från fornkyrklig dopliturgi till allmogens bomärken. Doktorsavhandling, Centre for Theology and Religious Studies. Bibliotheca Historico-Ecclesiastica Lundensis. Lund: Lunds universitets publikationer, 2003. ISBN 91-89515-06-4. (ruotsiksi)
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 984–985. Hakusana puumerkki. WSOY, 2004.
- ↑ a b Puumerkki teoksessa Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0.
- ↑ a b Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ Tolonen, Laura: Puumerkki vaihtui allekirjoitukseksi vasta 1950-luvun jälkeen 13.1.2015. Yleisradio. Viitattu 15.1.2015.
- ↑ Eriksson, Salme: Puumerkit sukuvaakunan tunnuskuvioina. Helsinki: S. Eriksson, 1983.
- ↑ Heikura, Pasi: Aristoteleen kantapää: Esko ja puumerkki 10.9.2014. Yle. Viitattu 19.5.2023.
Kirjallisuutta muokkaa
- Aaltonen, Elsa: Kustavilaisia puumerkkejä. Kustavi: E. Aaltonen, 1999. ISBN 952-91-1128-2.
- Ekko, P. O.: Puumerkit ja riimut menneisyyden avaimina. Toimittanut Timo Ekko. Helsinki: Suomen heraldinen seura, 1984.
- Ekko, P. O.: Puumerkit puhuvat. Toimittanut Timo Ekko. Pori: T. Ekko, 1991.
- Ekko, P. O.: Länsi-Suomen puumerkkien historia. Toimittanut Timo Ekko. Pori: Timo Ekko, 2002. ISBN 952-91-1128-2.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puumerkki Wikimedia Commonsissa
- Owner's Marks Suomen sukututkimusseura. Arkistoitu 11.6.2007. Viitattu 10.4.2007. (englanniksi)
- Staffan Storteir: Owner's marks from Närpes – Bomärken från Närpes – Puumerkkejä Närpiöstä sydaby.eget.net. 27.8.2005.
- Helvi Jousmäki: Sappeelaiset puumerkit.
- http://www.tamsuku.fi/Vuosikirja2000-14.pdf Tampereen seudun suku-tutkimusseura ry, (puumerkit) suvun, talon ja yksityisen henkilön tunnuksena. Viitattu 12.6.2020.
- Toivo V. Rajaniemi : Kynänjälkiä vanhoista papereista, Hakkapeliitta, 19.07.1932, nro 29, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot