Poroerotus
Poroerotus on tapahtuma, jossa porotokka ajetaan aitaukseen, pääasiallisena tarkoituksena merkitä vasat ja erottaa teuraaksi menevät porot muista. Samalla siitokseen jäävät eloporot luetaan lukulistoihin. Poroerotus on olennainen osa porotaloutta, joka on yhä tärkeä elinkeino suurimmassa osassa Lappia. Poron lihaa on vuosittain myytävänä noin kaksi miljoonaa kiloa.
Historiaa muokkaa
Vanhin kirjallinen tieto poronhoidosta löytyy kiinalaisesta tekstistä vuodelta 499 ennen ajanlaskun alkua, koskien Fusangin maata Siperiassa. Eurooppalaisissa kirjoituksissa poronhoito tulee esille tuhat vuotta myöhemmin. Vuonna 892 riimukirjoituksessa mainitaan norjalaiskuningas Ottarilla olleen 600 poroa. Suomen porokannoista löytyy kirjallista tietoa vasta 1500-luvun veroluetteloista. Parisataa vuotta myöhemmin poroja laskettiin olevan Enontekiöllä 8 000 ja Utsjoella 7 000. Norjan saamelaiset laidunsivat pitkään porojaan Inarin alueella, mikä osaltaan hidasti koko Koillis-Lapin porotalouden kehitystä. Vuoden 1830 tienoilla Kuusamossakin oli tosin jo noin 13 000 poroa. Poronhoidon perusyksikön muututtua siidasta eli lapinkylästä paliskuntaan 1800-luvun aikana myös porojen luettelointi ja niiden laiduntamisen hallinta kehittyivät. Tosin Suomen senaatti antoi vasta vuonna 1898 porojen laiduntamis- ja syöttöoikeutta koskevan päätöksen ja ensimmäinen varsinainen poronhoitolaki vahvistettiin vuonna 1932.
Erotus vuotuiskierron osana muokkaa
Vaikka nykyisen lain mukaan erotuksia on pidettävä "tarpeellinen määrä" eli aina tarvittaessa, erotus on ennen muuta liittynyt porojen luontaiseen vuotuiskiertoon. Paliskuntien kehittyessä poroaitoja ja erotuspaikkoja rakennettiin laiduntamisalueille sen mukaan, että porot vasovat keväisin ja pariutuvat syksyisin samalla alueella. Kevät- tai alkukesän erotuksen päätarkoitus oli merkitä vastasyntyneet vasat omistajilleen ja päästää sitten tokat kesälaitumelle. Keväterotusalueiden aitaukset oli siksi rakennettu erityisesti vasojen merkintään. Samalla tuntemattomiksi jääneet vasat ja porot voitiin panna myyntiin ja toisten paliskuntien porot saatiin erilleen omista. Syksyisin taas erotettiin joukosta teuraat, ajoporot ja muut tarpeelliset eläimet ennen talvilaiduntamista pariutumis- eli rykimäajan jälkeen. Ajoporot eli härät kuohittiin. Syyserotuspaikat oli suunniteltu ennen muuta teurastusta silmällä pitäen.
Erotuksen toteuttaminen muokkaa
Erotuksen tärkeä ensivaihe on ajaa porot yhteen ja johdattaa ne erotusalueelle. Suuressa tokassa oli aikoinaan usein tuhansia poroja; kerralla aitaan ajettujen porojen määrä saattoi olla 5000. Erotusaidassa eli poropellossa poroja ei saanut (1800-luvulla käyttöön tulleiden sääntöjen mukaan) pitää päivää kauempaa; kesäerotuksessa aika oli yleensä vielä paljon lyhyempi. Erotusaitausten muoto on kehittynyt satojen vuosien aikana, mutta on silti melko yhdenmukainen. Teurastusaitauksissa reunimmaisena on ns. suisto, josta eläimet ohjataan syöttöaitaan ja edelleen siulojen eli johdeaitojen kautta kaarteeseen. Sieltä ne siirretään pienemmissä erissä kirnuun, jossa elo- ja teurasporot erotellaan eri konttoreihin eli pienempiin erillisaitauksiin. Merkitsemisaitauksissa ei ole yleensä kirnua eikä konttoreita. Erotuksessa aitaan ajettujen eloporojen kylkeen, karvapeitteeseen, viilletään puukolla lukumerkit jotta sama poro ei tule kirjattua lukulistoihin useampaan kertaan. Porojen ajamiseen käytetään nykyään mönkijää, moottorikelkkaa tai matalalla lentävää helikopteria. Eteläisissä paliskunnissa kuljetetaan poroja usein syksyisin yhä jalkapatikassa ja vasta myöhemmin talvella kelkoin. Osa hirvaista eli urosporoista, joita ei viedä teuraaksi, kuohitaan ja niiden sarvet leikataan, sillä siitoshirvas ei ole kyseisenä vuonna kiiman vuoksi valmis teuraaksi. Poroja ei EU-direktiivien mukaan saa enää teurastaa erotuspaikalla, vaan ne on kuljetettava teurastamoon.
Kunnostettuja erotusalueita muokkaa
Museoviraston ohjauksessa on kunnostettu ja restauroitu useita perinteisiä erotuspaikkoja: Kittilän Sammalselkä, Inarin Sallivaara, Savukosken Tanhuan Saarivaara sekä Utsjoen tuntureilla oleva kivinen Ertigvaaran porokaarre. Aitauksien ohella alueet sisältävät kämppiä, talleja ja muita rakennelmia. Ertigvaaran aidan rakentaja lienee Ivar Pieski (1819 - 1877); siitä kirjoitti jo Samuli Paulaharju. Sallivaara taas on yksi parhaiten säilyneitä vanhoja erotuspaikkoja; se sijaitsee seututie 955:ltä noin kuuden kilometrin päässä, Repojoen varrella. Vanhin aitaus Sallivaarassa on vuodelta 1896 oleva lypsy- ja vasotuspaikka. Paikalla oli myöhemmin runsaasti kämppiä; vielä 1970-luvullakin yksitoista. Kunnostettu alue on merkittävä Lemmenjoen kansallispuiston alueen retkeilykohde. Sammalselän erotuspaikka on muutama kymmenen kilometriä Sallivaarasta etelään, Pokan alueella. Johdeaitojen rajaama alue on 60 hehtaaria, kaarteen alue 100x100 metriä ja kirnun 25x25 metriä. Eri poronomistajilla on lisäksi ollut omat konttoriaitauksensa. Alueen kahdeksan hirsiasumusta muodostavat pienoiskylän. Saarivaara sijaitsee Luiron rannalla Tanhuan kylässä, se rakennettiin todennäköisesti 1800-luvun lopussa ja sitä käytettiin tärkeänä erotuspaikkana aina 1950-luvulle saakka. Oraniemen paliskunta ylläpitää ja käyttää yhä kunnostettua aluetta, jossa on aitauksien lisäksi neljä kämppää ja talli.
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Korhonen, T.: Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-989-0.
- Saariselkä-lehden artikkeli poroerottelusta (Arkistoitu – Internet Archive) (viitattu 26.11.2008)