Poikkeus vahvistaa säännön

Poikkeus vahvistaa säännön on keskiaikaisesta oikeudenkäytöstä periytyvä periaate, jonka mukaan säännön tarkasti määritellyt poikkeukset tukevat kyseistä sääntöä täsmentämällä epäsuorasti sen sovellusalan. Kyseessä on lyhennetty muoto alkuaan latinankielisestä sanonnasta exceptio firmat regulam in casibus non exceptis (”poikkeus vahvistaa säännön tapauksissa, joita ei ole merkitty poikkeuksiksi”). Sanonnasta on paljossa käytössä pudonnut tärkeä loppuosa pois, mikä aiheuttaa tulkintaongelmia. Tulkintaa on vaikeuttanut myös se, että kontekstin puuttuessa sääntöjen on katsottu tarkoittavan säännönmukaisuuksia. Alkuaan kyse on kuitenkin ollut niin sanotusta stipulatiivisista sääntömääritelmistä, jotka eivät kuvaa maailmaa vaan ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia teknisiä rajanvetoja. Arkisiin käyttöyhteyksiin on kiteytynyt sinänsä järjetön tulkinta, jonka mukaan jokaisella säännöllä on muka oltava poikkeus (”ei sääntöä ilman poikkeusta”). Tältä pohjalta sanontaa käytetään joskus jopa jonkin säännön rikkomisen oikeutuksena.

Sanonta on kuitenkin saanut täysin järkevän uuden tulkinnan esimerkiksi sosiaalipsykologisissa yhteyksissä. Tällöin viitataan siihen, että kaikissa yhteisöissä on kirjoittamattomia lakeja ja sääntöjä, joita kaikki ikään kuin yhteisestä sopimuksesta tiedostamattaan noudattavat mutta joiden olemassaolon huomaa vasta poikkeuksellisen käyttäytymisen kautta.

Sanonnan alkuperä

Sanonnan alkuperää on etsitty roomalaisesta oikeudesta ja viitattu Ciceron vuonna 56 eaa. pitämään oikeuspuheeseen (Pro Balbo), jossa hän puolustaa hispanialaissyntyisen Lucius Cornelius Balbuksen Rooman kansalaisuutta. Balbukselle myönnetty kansalaisuus oli kyseenalaistettu vetoamalla siihen, että tämä ei ollut yleisesti hyväksytty käytäntö. Cicero todistelee päinvastaista viitaten siihen, että useisiin gallialaisheimojen kanssa tehtyihin liittosopimuksiin sisältyy nimenomainen poikkeusklausuuli, joka sulkee kyseiset heimot Rooman kansalaisuuden ulkopuolelle. Tästä hän johtaa seuraavan periaatteen: ”Mutta jos poikkeuksesta aiheutuu ettei johonkin ole lupaa, on pakko päätellä että missä poikkeusta ei ole, siinä ei ole kieltoakaan” (Quod si exceptio facit ne liceat, ubi non sit exceptum, ibi necesse est licere). Koska Balbuksen tapauksessa tällaista nimenomaista kieltoa ei ollut, ei ollut Ciceron mukaan estettä kansalaisuudellekaan.

Sanonnan klassinen muoto

Ciceron lausuma sisältää sen liberaalin periaatteen, että mitä ei ole erikseen kielletty on katsottava sallituksi. Tämä periaate periytyi myös keskiajan juridiikkaan maksiimina ”poikkeus vahvistaa säännön tapauksissa joita ei ole merkitty poikkeuksiksi” (exceptio firmat regulam in casibus non exceptis). Tietysti säännön määritelmään oikeastaan kuuluu, ettei sillä ole poikkeuksia, mutta tässä ei liikutakaan säännönmukaisuuksien alueella. Tässä on kysymys lain stipulatiivisesta voimasta, jonka perusteella asetetaan sääntö ja todetaan eksplisiittisesti sen poikkeukset. Tällöin sääntö pysyy sääntönä poikkeuksista huolimatta. Oikeastaan eksplisiittisesti mainitut poikkeukset vahvistavat tai tukevat sääntöä siinä mielessä, että säännön sovellusala täsmentyy. Logiikaltaan tämä vertautuu oletusarvoiseen default-sääntöön, jota sovelletaan, jos muut, spesifimmät säännöt (”poikkeukset”) eivät sovellu.

Uudet tulkinnat

Alkuperäisen sanonnan loppuosa ”... tapauksissa joita ei ole merkitty poikkeuksiksi” on paljossa käytössä typistynyt pois, ja näin ollen tulkinta on entisestään vaikeutunut. Jokapäiväisessä käytössä ”poikkeus vahvistaa säännön” -sanontaa toistellaan papukaijamaisesti samalla ihmetellen, mitähän se tarkoittaa. Arkitulkinnaksi on kiteytynyt väite, jonka mukaan jokaisella säännöllä on oltava poikkeus (”ei sääntöä ilman poikkeusta”), mikä puolestaan on tuottanut järkeilyä, jonka vakavuuden asteesta ei aina voi olla varma.

Sanonta typistetyssä muodossaan on myös saanut täysin järkevän uuden merkityksen kielellisen ja muun yhteisöllisen käyttäytymisen tutkimuksessa. Ihminen ei opi äidinkieltään kieliopista vaan mallioppimisen kautta kaiken muun sosiaalistumisen yhteydessä. Hänen omaksumansa kielelliset normit ovat suurimmaksi osaksi tiedostamatonta tekijäntietoa. Arkitilanteessa kielenkäyttäjä tulee tietoiseksi näistä kirjoittamattomista säännöistä ja puhetavoista sen kautta että joku rikkoo niitä puhumalla väärin, poikkeuksellisesti. Yhteisöllisessä käyttäytymisessä yleensäkin noudatetaan – ikään kuin yhteisestä sopimuksesta – kirjoittamattomia lakeja ja sääntöjä, joiden olemassaolosta ihminen tulee tietoiseksi vasta sen kautta että niitä rikotaan. Tällaiset tiedostamattomat säännöt ovat olleet ennen kaikkea etnometodologien ja keskusteluntutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Ihmisten välistä vuorovaikutusta säätelevät monet kirjoittamattomat säännöt, joista ihmisellä ei ole aavistustakaan ennen kuin joku käyttäytyy poikkeuksellisesti. Jos esimerkiksi keskustelukumppanisi tuo puhuessaan kasvonsa epätavallisen lähelle, niin huomaat, että on olemassa puhe-etäisyyttä säätelevä kohteliaisuusnormi, jota parhaillaan rikotaan. Tällöin poikkeava käytös herättää tietoisuuden säännön olemassaolosta.

Lähteet

• Goffman, Erving: Interaction Ritual: Essays on Face-to-Face Behavior. Anchor Books, 1967.
• Heritage, John: Harold Garfinkel ja etnometodologia. Suom. Anssi Peräkylä & Ilkka Arminen. Helsinki: Gaudeamus, 1996. Alkuteos Garfinkel and Ethnomethodology, 1991.
• Maclean, Ian: Expressing Nature’s Regularities and Their Determinations in the Late Renaissance: Natural Law and Laws of Nature in Early Modern Europe. Jurisprudence, Theology, Moral and Natural Philosophy, s. 29–44. Toim. Lorraine Daston & Michael Stolleis. Ashgate, 2008.
• Tainio, Liisa: Keskustelunanalyysin perusteet. Vastapaino: Tampere, 1997.

Katso myös

• Vastaesimerkki