Philipp Spitta (musiikkitieteilijä)
Julius (Johann) August Philipp Spitta (27. joulukuuta 1841 Wechold, Hannover – 13. huhtikuuta 1894 Berliini, Saksa) oli saksalainen musiikkitieteilijä.[1]
Spitta opiskeli filologiaa Göttingenin yliopistossa ja toimi 1864–1875 kimnaasinopettajana Tallinnassa, Sondershausenissa sekä Leipzigissa. Hänet nimitettiin 1875 Berliinin yliopiston vastaperustettuun musiikinhistorian professuuriin ja nimitettiin myös Preussin taideakatemian pysyväksi sihteeriksi ja opettajaksi kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, jonka johtajaksi hänet nimitettiin 1882. Hän sai 1891 salaneuvoksen arvon.[1]
Spitta on Friedrich Chrysanderin rinnalla nykyaikaisen musiikinhistoriallisen tutkimuksen perustaja Saksassa. Hän sai mainetta suurella teoksellaan Johann Sebastian Bach (1873–1880). Hän laati myös lyhyen elämäkerran Robert Schumannista (1882), julkaisi kriittisiä laitoksia Dietrich Buxtehuden urkuteoksista (1876–1878) ja Heinrich Schützin kootut sävelteokset (1885–1894) sekä valikoiman Fredrik Suuren sävellykset (1889), kokosi ja toimitti Chrysanderin ja Guido Adlerin kanssa arvokasta julkaisua Vierteljahrsschrift für Musikwissenschaft (1885–1894) ja käynnisti 1892 julkaisusarjan Denkmäler deutscher Tonkunst.[1]
Kirjoituksiaan Spitta kokosi kirjoihin Zur Musik (1892) ja Musikgeschichtliche Aufsätze (1894). Spitta oli arvostettu opettaja ja luennoitsija. Hän koulutti sellaisia merkittäviä musiikkihistorioitsijoita kuin Emil Vogel, Oskar Fleischer, Max Seiffert, Adolf Sandberger ja Max Friedlaender.[1]
Spittan isä oli saksalainen virsirunoilija Philipp Spitta ja hänen veljensä hymnologi Friedrich Spitta.[1]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Philipp Spitta (musiikkitieteilijä) Wikimedia Commonsissa
