Perusaaltomagnitudi

Perusaaltomagnitudi eli runkoaaltomagnitudi ($m_{\text{b}}$) on maanjäristyksen voimakkuutta ilmaiseva mittaluku. Se perustuu seismisten runkoaaltojen (P ja S) aiheuttaman maan liikkeen mittaamiseen. Perusaaltomagnitudia käytetään kaukana mittausasemasta tapahtuneille järistyksille.

Historia

Ensimmäisen perusaaltomagnitudin teleseismisille runkoaalloille (P, PP, S) esitti saksalais-amerikkalainen seismologi Beno Gutenberg vuonna 1945.

Vuonna 1956 Gutenberg ja Richter julkaisivat korjausfunktion runkoaaltojen vaimenemisesta niiden kulkiessa Maapallon sisällä. He kalibroivat asteikkonsa niin, että lukemat vastasivat Richterin asteikon ja pinta-aaltomagnitudiasteikon arvoja magnitudeilla 6–7. Gutenberg ja Richter kutsuivat magnitudiaan yhtenäistetyksi magnitudiksi (unified magnitude).

Perusaaltomagnitudia on aina käytetty erityisesti ydinkokeiden aiheuttamien seismisten signaalien mittaamiseen, sillä räjäytykset tuottavat voimakkaan P-aallon ja suhteellisen vähän pinta-aaltoja. Nykyinen tapa käyttää Gutenbergin ja Richterin korjausfunktioita juontaa juurensa Yhdysvaltain seismisten verkkojen käytännöistä 1960–1970-luvulta.

Määritelmä

Perusaaltomagnitudi $m_{\text{b}}$ määritellään seuraavan kaavan mukaan:

$$m_{\text{b}}=\log _{10}\left({\frac {A}{T}}\right)+Q(\Delta ,h),$$

missä $A$ on P-aallon suurin amplitudi mikrometreinä seismogrammin pystykomponentilla, $T$ värähtelyn periodi sekunneissa (T < 3 s), $\Delta$ episentrietäisyys asteissa ja $h$ lähteen syvyys. $Q(\Delta ,h)$ on Gutenbergin ja Richterin (1956) korjaustermi.^lähde?

Katso myös

• Momenttimagnitudi
• Pinta-aaltomagnitudi