Wikipedia

Paul de Barras

ranskalainen poliitikko

Paul François Jean Nicolas de Barras (30. kesäkuuta 1755 Fox-Amphoux, Ranska – 29. tammikuuta 1829 Pariisi, Ranska)[1] oli ranskalainen ensimmäisen tasavallan ajan merkittävä poliitikko, sotilas ja varakreivi. Hän oli vuosina 1795–1799 Ranskan hallituksena toimineen viisijäsenisen direktorion vaikutusvaltaisin jäsen ja ainoa, joka säilytti jäsenyytensä direktorion perustamisesta aina sen lakkauttamiseen saakka. Barras oli kenraali Napoleon Bonaparten varhainen tukija ja suojelija, mutta Napoleon syrjäytti hänet ottaessaan vallan itselleen vuoden 1799 lopussa.

Barras, Hilaire Ledrun maalaama muotokuva.

Barras oli joustava ja kyvykäs poliitikko, jota myös vihattiin hänen ahneutensa ja elostelunsa tähden.[2]

Elämä ja ura muokkaa

Nuoruus muokkaa

Barras oli provencelaista aatelissukua ja aatelisarvoltaan varakreivi. Hän värväytyi 16-vuotiaana Ranskan armeijan Languedocin rykmenttiin ja pääsi syntyperänsä avulla suoraan kadettiupseeriksi.[1] Hänet siirrettiin vuonna 1777 aliluutnanttina Ranskalle kuuluneeseen Pondicherryn satamakaupunkiin Intiaan. Brittien vallattua Pondicherryn seuraavana vuonna hän siirtyi Madrasiin, josta palasi Ranskaan vuonna 1780 ja sai samalla ylennyksen luutnantiksi. Barras osallistui myös Yhdysvaltain vapaussotaan ranskalaisten apujoukkojen mukana vuosina 1781–1783, mutta erosi sen jälkeen armeijasta.[3] Hän oli jonkin aikaa vailla toimeentuloa ja menetti uskonsa Ranskan itsevaltaiseen monarkiaan.[1]

Vallankumouksen ja ensimmäisen tasavallan aika muokkaa

Vallankumouksen puhjettua vuonna 1789 Barras liittyi välittömästi vastaperustettuun jakobiiniklubiin ja osallistui Bastiljin valtaukseen Pariisissa.[1][3] Hän oli myös mukana väkijoukossa, joka pakotti kuningas Ludvig XVI:n palaamaan Versailles’sta Pariisiin lokakuussa 1789.[4] Barras pyrki vuoden 1791 vaaleissa uuteen lakiasäätävään kansalliskokoukseen Varin departementista, mutta hänet valittiin vain valitsijamieheksi, ei varsinaiseksi kansalliskokousedustajaksi. Syyskuussa 1792 hän pyrki Pariisista uuteen parlamenttiin eli kansalliskonventtiin ja pääsi tällä kertaa varaedustajaksi.[1] Kun useasta vaalipiiristä valituksi tullut Edmond-Louis-Alexis Dubois-Crancé päätti edustaa Ardennesin departementtia, hänen edustajanpaikkansa Pariisissa lankesi Barrasille.[3] Kansalliskonventti lähetti Barrasin valvomaan Ranskan Italian-armeijan toimintaa ensimmäisessä vallankumoussodassa. Hän sai valvoa myös rojalistien kukistamista Varin ja Nizzan alueella sekä uuden Alpes-Maritimesin departementin muodostamista Ranskaan liitetyistä alueista. Hän äänesti tammikuussa 1793 kansalliskonventin istunnossa syrjäytetyn Ludvig XVI:n kuolemantuomion puolesta.[1]

Barras sai maaliskuussa 1793 tehtäväkseen johtaa asevelvollisten värväystä armeijaan Hautes-Alpesin ja Basses-Alpesin alueilla. Huhtikuun lopusta 1793 tammikuuhun 1794 Barras oli jälleen kansalliskonventin edustajana Italian-armeijassa.[3] Hän osallistui Toulonin satamakaupungin piiritykseen ja takaisinvaltaukseen Ranskan keskusjohtoa vastustaneilta kapinallisilta ja näitä tukeneilta brittijoukoilta. Vieraillessaan tässä yhteydessä kahdesti etulinjassa loka- ja marraskuussa 1793 hän tapasi ensimmäisen kerran nuoren tykistöupseerin Napoléon Bonaparten.[1][5][3] Barras oli sen jälkeen osallisena väkivaltaisissa tukahduttamistoimissa Toulonissa ja Marseillessa. Paikallisten edustajien valitettua hänen toiminnastaan yhteishyvän valiokunta kutsui hänet tammikuussa 1794 takaisin Pariisiin.[5] Terrorin aikana Barras pysytteli erillään kaikista puolueryhmistä.[1] Terrorihallintoa johtanut Maximilien de Robespierre ei pitänyt Barrasista ja saattoi suunnitella tämän tuhoamista, mikä rohkaisi Barrasia liittymään salaliittoon Robespierren syrjäyttämiseksi.[6] Barras oli yksi avainhenkilöistä heinäkuun 1794 lopussa suoritetussa thermidorin vallankaappauksessa, sillä hän komensi sotilaita, jotka puolustivat kansalliskonventtia kansalliskaartilaisilta.[1][3] Juuri Barrasin sotilaat vangitsivat Robespierren ja tämän liittolaiset Pariisin kaupungintalolta.[5][7]

Barrasin vaikutusvalta kasvoi nopeasti thermidor-kappauksen jälkeisenä vuonna.[1] Hän oli yleisen turvallisuuden valiokunnan jäsen marraskuusta 1794 maaliskuuhun 1795 ja uudelleen syyskuusta marraskuuhun 1795. Hän oli myös kaksi viikkoa kansalliskonventin puhemiehenä helmikuussa 1795.[3] Barras sai elokuussa 1795 Ranskan armeijan prikaatikenraalin arvon.[5] Kun Pariisissa puhkesi lokakuun 1795 alussa vendémiairekuun 13. päivän kansannousuna tunnettu rojalistien kapina, kansalliskonventti nimitti Barrasin viisihenkiseen valiokuntaan, jonka tuli vastata tasavallan suojelusta.[6] Tilanteen kiristyessä konventti nimitti Barrasin 4. lokakuuta pääkaupungin alueen turvallisuudesta vastanneen sisäarmeijan (Armée de l'Intérieur) komentajaksi kyvyttömäksi osoittautuneen kenraali Jacques-François Menoun tilalle.[3][6] Barras kutsui avukseen Toulonista muistamansa kenraali Bonaparten ja määräsi tämän puolustamaan Tuileries’n palatsia. Bonaparte nujersi kapinalliset 5. lokakuuta tykistöllään ja taitavalla saartoliikkeellä. Tasavallan pelastaminen lisäsi Barrasin suosiota ja vaikutusvaltaa mutta nosti samalla myös Bonaparten valtakunnalliselle näyttämölle.[4][7][1]

Direktorio muokkaa

 
Paul Barras, maalaus 1800-luvulta.

Barras valittiin uudeksi hallitukseksi perustettuun viisijäseniseen direktorioon 1. marraskuuta 1795 järjestetyssä vaalissa, vaikkakin pienimmällä äänimäärällä viidestä valituksi tulleesta. Direktorio hallitsi Ranskaa seuraavat neljä vuotta ja Barras pysyi yhtäjaksoisesti sen jäsenenä.[3] Hän toimi direktorion puheenjohtajana kolmesti: marraskuusta 1796 tammikuuhun 1797, marraskuusta 1797 helmikuuhun 1798 sekä helmikuusta toukokuuhun 1799.[3] Hänet valittiin myös parlamentin uuteen alahuoneeseen eli viidensadan neuvostoon huhtikuussa 1798 ja ylähuoneeseen eli vanhojen neuvostoon vuotta myöhemmin.[3] Barras muodosti vuonna 1796 perustuslaillisena piirinä (Le Cercle Constitutionnel) tunnetun poliittisen ryhmän, joka kannatti autoritaarisesti johdettua tasavaltaa vaihtoehtona demokraattiselle hallinnolle ja monarkialle. Piiriin kuuluvat Barrasin ohella muun muassa Charles Maurice de Talleyrand, Joseph Fouché, Benjamin Constant ja madame de Staël.[1]

Barras sai kyseenalaista mainetta turmeltuneilla ja ylellisillä elämäntavoillaan, joista tuli koko direktoriohallinnon korruption symboleita.[1][3] Hän järjesti muun muassa suuria juhlia direktorion kokoontumispaikassa Pariisin Luxembourgin palatsissa.[6] Vuoden 1795 aikoihin Barrasin rakastajattarena oli tunnettu seurapiirinainen Joséphine de Beauharnais, josta tuli hieman myöhemmin kenraali Bonaparten vaimo. Kyllästyttyään Joséphineen Barras otti seuraavaksi rakastajattarekseen Thérésa Tallienin, tunnetun poliitikon Jean-Lambert Tallienin vaimon.[7]

Barras edisti Napoleon Bonaparten uraa järjestämällä maaliskuussa 1796 tämän nimityksen Ranskan Italian-armeijan komentajaksi, jolloin tämä pääsi näyttämään kykynsä sotapäällikkönä.[4][6] Bonaparten komentamien sotajoukkojen avulla Barras järjesti myös 4. syyskuuta 1797 fructidorkuun 18. päivän vallankaappauksena tunnetun monarkistiedustajien puhdistuksen parlamentista, minkä jälkeen hän oli entistä selkeämmin direktorion vahvin mies.[1][3] Hän syrjäytti tässä yhteydessä direktorion toisen vahvan miehen Lazare Carnot’n.[8] Barras tuki myös toukokuussa 1798 säädettyä niin sanottua floréalkuun 22. päivän lakia, jolla vuorostaan erotettiin parlamentista vanhoja jakobiineja.[5] Egyptistä sotaretkeltä palannut Napoleon kuitenkin syrjäytti epäsuosituksi muodostuneen direktorion ja Barrasin brumairekuun 18. päivän vallankaappauksella 9. marraskuuta 1799. Seuraavana päivänä koko direktorio lakkautettiin ja sen seuraajaksi perustettiin uusi Ranskan konsulaatti.[1][3]

Myöhemmät vaiheet muokkaa

Napoleonin poliisiministeriksi tullut Fouché asetti vakoojansa pitämään Barrasia silmällä, ja Napoleon alkoi epäillä tämän juonittelevan häntä vastaan. Barras oli vuosina 1801–1805 karkotettuna Brysseliin Belgiaan, mutta hän sai sen jälkeen palata Ranskaan ja asua Marseilles’ssa. Vuonna 1813 Napoleon karkotti Barrasin Roomaan kuultuaan tämän tavanneen salaa syrjäytettyä Espanjan kuningasta Kaarle IV:tä.[1] Barras palasi Pariisiin Napoleonin luovuttua kruunusta vuonna 1814.[4] Hän ei tukenut vuoden 1815 satapäiväistä keisarikuntaa, vaan kannatti avoimesti Bourbonien valtaanpaluuta. Luultavasti tämän vuoksi kuningas Ludvig XVIII salli hänen asua rauhassa tilallaan Pariisin Chaillot’ssa samaan aikaan kun useimmat muut Ludvig XVI:n kuolemantuomioon osalliset karkotettiin maasta ”kuninkaanmurhaajina”.[1] Barras kuoli Chaillot’ssa 73-vuotiaana vuonna 1829.[1] Hänet on haudattu Pariisin Père-Lachaisen hautausmaalle.

Barrasin neliosaiset muistelmat julkaistiin vuosina 1895–1896.[1]

Lähteet muokkaa

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Paul-François-Jean-Nicolas, vicomte de Barras (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 29.11.2018.
  2. ↑ Aubry, Octave: Ranskan suuri vallankumous II - Tasavallan aika, s. 573. Porvoo: WSOY, 1962.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Jean-Nicolas-Paul-François Barras (englanniksi) Archontology.org. Viitattu 29.11.2018.
  4. ↑ a b c d Paul Barras Facts (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Yourdictionary.com. Viitattu 29.11.2018.
  5. ↑ a b c d e Barras (Paul François Jean Nicolas, vicomte de), (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi) Dictionnaire de l'Histoire de France, s. 89, Encyclopédie Larousse. Viitattu 30.11.2018.
  6. ↑ a b c d e Nordisk familjebok (1904), s. 975–976 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 29.11.2018.
  7. ↑ a b c David S. Newhall: Tallien, Thérésa (1773–1835) (englanniksi) Women in World History: A Biographical Encyclopedia (2002), Encyclopedia.com. Viitattu 29.11.2018.
  8. ↑ Albert M. Soboul: Lazare Carnot (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 20.11.2018.

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Paul_de_Barras&oldid=22164714”