Pariisin kommuuni

Pariisin kommuuni (ransk. La commune de Paris, commune = "kunta") tarkoittaa vallankumoushallitusta, joka hallitsi Pariisia 18. maaliskuuta – 30. toukokuuta 1871, vaikkakin se julistettiin virallisesti perustetuksi vasta 28. maaliskuuta. Kommuunin jäsenistä käytetään nimitystä kommunardit. Termillä 'Commune de Paris' oli perinteitä jo Ranskan vallankumouksen ajoilta, jolloin Pariisia hallitsi Pariisin kommuuni.

Place Vendômen voitonpylvään tuhoaminen Pariisin kommuunin määräyksestä.

Sota Saksaa vastaan ja kapina

Pariisin kommuunin syntymisen taustalla oli 1871 Ranskan sodassa Saksaa vastaan kokeman tappion nostattama kansannousu ja vallankumouksellisten aatteiden leimahtaminen. Saksalaisten rauhanehtoihin kuului Pariisin miehitys. Kaupunki itse ja sen kansalliskaarti olivat pitäneet valloittajat pois kaupungista kuuden kuukauden ajan. Pariisin väestö oli miehitystä vastaan, ja he rajoittivat preussilaisten joukkojen hallinnoiman alueen pieneen osaan kaupunkia ja pitivät vahtia sen rajoilla. Adolphe Thiersin hallinnoima kolmannen tasavallan hallitus oli huolissaan siitä, että työläiset aseistautuisivat kansalliskaartin varustein ja provosoisivat Preussin johtamia saksalaisia. Tämän estämiseksi, 18. maaliskuuta, ranskalaiset joukot tunkeutuivat Pariisiin ottamaan aseet haltuunsa. Kansalliskaarti kieltäytyi luovuttamasta niitä, ja Ranskan hallituksen joukot joutuivat pakenemaan Versailles'n kaupunkiin julistaen sodan Pariisille.

Kommuunin perustaminen ja määräykset

26. maaliskuuta uusi 81-jäseninen kaupunginvaltuusto valittiin presidenttinään Louis-Auguste Blanqui. 28. maaliskuuta Pariisin kommuuni julistettiin perustetuksi. Eräät paikalliset vyöhykkeet säilyttivät piirityksenaikaiset organisaationsa. Pariisin kommuuni lakkautti asevelvollisuuden ja korvasi vakinaisen armeijan kaikkien asetta kantamaan pystyvien kansalaisten muodostamalla kansalliskaartilla. Kommuuni myös laittoi lailla jäihin kaikki maksamattomat sota-ajan vuokrat ja kielsi panttilainaamoja myymästä tavaroita ulos. Panttilainaamojen jäädyttämisen syy oli pelko siitä, että työläiset olivat mahdollisesti sodan aikana pantanneet työkalunsa. Kommuuni myös erotti kirkon valtiosta ja teki kaikesta kirkon omaisuudesta valtion omaisuutta, kielsi uskonnon kouluista, siirsi velkavelvoitteita ja kielsi velkakoron. Kirkkojen sallittiin jatkaa uskonnollista toimintaa vain, jos ne tarjosivat iltaisin tilat julkisille poliittisille kokouksille. Tämä määräys teki kirkoista tärkeitä kommuunin poliittisia keskuksia. Kommuuni otti myös käyttöön vanhan Ranskan suuren vallankumouksen aikaisen ajanlaskun.

Samaan aikaan paikalliset, piirityksen aikana muodostetut kokousryhmät jatkoivat omien tavoitteidensa ajamista, useimmiten paikallisten työläisten alaisuudessa. Vaikka kommuunin hallinto oli muodollisesti reformistinen, oli kokonaisuus ennemminkin vallankumouksellinen. Näitä aatteita edustivat muun muassa anarkistit, sosialistit, Blanquistit ja liberaalimmat tasavaltalaiset. Tietyillä poliittisilla ratkaisuilla, erilaisten vallankumouksellisten ennennäkemättömällä yhteistyöllä ja suurella työläisvallan määrällä Pariisin kommuuni on saanut vankkumattoman aseman anarkistien ja marxilaisten sosialistien juhlinnan kohteena aina tähän päivään saakka.

Luhistuminen ja tappiot

Hallituksen Versailles’n-armeija hyökkäsi kommuunin kimppuun 2. huhtikuuta, ja kaupunkia pommitettiin jatkuvasti. Hyökkääjän ylivoima oli niin suuri, että huhtikuun puolesta välistä asti se kieltäytyi neuvottelemasta. Joukot saavuttivat ja mursivat kaupunginmuurin lännestä käsin 21. toukokuuta. Kovin vastarinta tuli itäisistä työväenkortteleista, joissa taistelu jatkui kahdeksan päivän katutaisteluissa ennen lopullista tappiota Bellevillessä ja Menilmontantissa. Hallituksen joukot syyllistyivät monesti aseettomien kansalaisten tappamiseen. Kuolonuhreja uskotaan olleen 30 000. Pidätetyistä 30 000:sta monet ammuttiin ja 7 000 karkotettiin Uuden Kaledonian rangaistussiirtolaan.

Vastarinnan murennuttua viimeiset kommunardit ammuttiin Père-Lachaisen hautausmaan muuria vasten, joka nykyään tunnetaan tapahtuman johdosta kommunardien muurina. Tuhansia muita kommuunin jäseniä marssitettiin oikeudenkäynteihin Versailles'hin. Muutamat harvat kommunardit pakenivat, pääasiallisesti pohjoisessa olevien preussilaisten linjojen läpi. Lopulliset kommunardien tappioiden uskotaan olleen 20 000–40 000; hallituksen menetykset liikkuvat 9 000:n tuntumassa. Pariisi jatkoi sotatilan alaisuudessa seuraavan viiden vuoden ajan.

Kenraalit Lecomte ja Clément-Thomas ammuttavana Montmartrella heidän joukkojensa liityttyä kapinaan. (Valokuvaa varten tehty rekonstruktio, ei aito kuva teloituksesta.)

Myöhempi merkitys

Kommuunin kaatumisen jälkeen sen johtoa arvosteltiin liian lempeistä otteista haudanvakavassa tilanteessa. Karl Marxia ärsytti se, että kommunardit olivat "haaskanneet kallista aikaa" järjestäessään demokraattisia vaaleja sen sijaan, että olisivat kerralla tehneet lopun Versailles’n armeijasta ja hallituksesta.^lähde? Ranskan kansallispankki miljardeine frangeineen jäi kommunardeilta tyystin koskematta ja vartioimatta. Kommuuni vain pyysi kohteliaasti lainaa pankista. He pelkäsivät, että pankin valtaaminen aiheuttaisi tuomion maailmalta. Niinpä paljon rahaa siirrettiin Pariisista Versailles’hin rahoittamaan armeijaa, joka murskaisi kommuunin. Marxin näkemyksiä Pariisin kommuunista voi lukea hänen kirjoituksestaan Kansalaissota Ranskassa.

Pariisin kommuunia ovat myöhemmin ihailleet monet sosialistijohtajat. Mao Zedong viittasi usein siihen, ja Vladimir Lenin piti Marxin ohella kommuunia ”elävänä esimerkkinä proletariaatin diktatuurista”. Hän vaati, että hautajaisissa hänet käärittäisiin punaiseen lippuun, joka oli säästynyt Pariisin kommuunin ajoilta. Neuvostoliiton avaruuslento Voshod 1 vei mukanaan palasen kommunardilippua.

Kirjallisuutta

• Karl Marx, Pariisin kommuuni. (kansalaissota Ranskassa), tark. suomennos Kansankulttuuri, 1971, verkossa Kansalaissota Ranskassa

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pariisin kommuuni Wikimedia Commonsissa