Panagiótis Kanellópoulos
Panagiótis Kanellópoulos (kreik. Παναγιώτης Κανελλόπουλος, 13. joulukuuta 1902 Patras – 11. syyskuuta 1986 Ateena) oli kreikkalainen poliitikko, joka toimi kaksinkertaisena vuosien 1945 ja 1967 lyhyikäisten hallitusten pääministerinä. Koulutukseltaan hän oli sosiologian ja filosofian historian tutkija, ja hän toimi myös kirjailijana ja runoilijana.[1]
| Panagiótis Kanellópoulos | |
|---|---|
| Παναγιώτης Κανελλόπουλος | |
 |
|
| Kreikan pääministeri | |
| Edeltäjä | Arkkipiispa Damaskinós |
| Seuraaja | Themistoklís Sofoúlis |
| Edeltäjä | Ioánnis Paraskevópoulos |
| Seuraaja | Konstantínos Kóllias |
| Kreikan ulkoministeri | |
| Edeltäjä | Pávlos Oikonómou-Gkoúras |
| Seuraaja | Panagiótis Pipinélis |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. joulukuuta 1902 Patras, Kreikka |
| Kuollut | 11. syyskuuta 1986 (83 vuotta) Ateena, Kreikka |
| Ammatti | lakitieteen tohtori, sosiologian ja filosofian historian tutkija, runoilija, poliitikko |
| Puoliso | Theanó Poulikákou-Kanellopoúlou |
| Tiedot | |
| Puolue |
Kansallinen unionistipuolue (1935–1936) Kansan unionistipuolue (1951) Kreikkalainen kansankokous (1951–1955) Kansallisradikaali unioni (1955–1967) |
| Tutkinnot |
Ateenan yliopisto Heidelbergin yliopisto Ludwig Maximilianin yliopisto München |
| Uskonto | ortodoksi |
 Nimikirjoitus |
|
Elämä muokkaa
Yliopistokoulutus ja tutkijan ura muokkaa
Panagiótis Kanellópoulos syntyi kolmilapsiseen proviisori Kanéllos Kanellópoulosin ja Amalía Kanellopoúloun perheeseen. Äiti Amalía oli pääministeri Dimítrios Goúnarisin sisar. Kanellópoulos opiskeli sosiologiaa ja lakia Ateenan yliopistossa, Heidelbergin yliopistossa, jossa hän väitteli lakitieteen tohtoriksi aiheesta "Kreikan kuninkaan perustuslaillisesta asemasta" ja jatkoi edelleen opintoja Ludwig Maximilianin yliopistossa Münchenissä. Elämänsä aikana hän kirjoitti lukuisia sosiologian, filosofian, lain ja politiikan historiaa. Hän julkaisi myös kirjallista proosaa ja runoutta. Hänen kirjansa Genníthika to 1402 (”Synnyin vuonna 1402”) voitti Ateenan kirjallisuusakatemian palkinnon. Palattuaan tohtoroitumisen jälkeen 1920-luvulla kotimaahansa Kanellópoulos suoritti asevelvollisuuden ja sen jälkeen toimi virkamiehenä ja tutkijana. Vuonna 1933 hänestä tuli Ateenan yliopiston sosiologian professori.[2]
Sotaa edeltävän ajan Metaxáksen diktatuurin vastustaja muokkaa
Syksyllä 1935 Kreikan tasavallassa poliittinen tilanne kärjistyi. Kuningasmielisten sotilaiden johtaja kenraali Geórgios Kondýlis sai maassa aikaan kansanäänestyksen valtiomuodosta, joka päättyi marraskuussa 1935 kuningasmielisten voittoon ja Yrjö II:n paluuseen Kreikan kuninkaaksi.[3] Edessä oli tammikuussa 1936 vielä parlamenttivaalit, jota varten Kanellópoulos perusti uuden Kansallisen unionistipuolueen (Ethnikón Enotikón Kómma), joka osallistui yhteistyössä Elefthérios Venizélosin liberaalien johtajan kenraali Aléxandros Mazarákis-Ainiánin kanssa poliittiseen julistuksen esittämiseen kahtiajaon lopettamiseksi tasavaltaisten ja kuningasmielisten välillä.[1] Kanellópoulosin ei onnistunut kuitenkaan päästä parlamenttiin. Huhtikuussa 1936 eversti Ioánnis Metaxásin uusi hallitus otti maassa diktatoorisen vallan. Kanellópoulos joutui tässä tilanteessa vastakkain kuningasmielisten ja Metaxásin kannattajien kanssa, ja helmikuussa 1937 hänet karkotettiin ensin sisäiseen maanpakoon Kreikassa ja myöhemmin ulkomaille.[1] [2]
Sodan ajan maanpakolainen muokkaa
Lokakuussa 1940 käynnistyi Italian–Kreikan sota, jolloin Italia hyökkäsi valtaamastaan Albaniasta käsin Kreikan kimppuun. Kanellópoulos osallistui tällöin vapaaehtoisena sotilaana Kreikan puolustamiseen ja jäi Kreikkaan maan antauduttua sotaan mukaan tulleille saksalaisille huhtikuun lopulla 1941 Operaatio Maritan seurauksena. Kanellópoulos oli tällöin perustamassa natsimiehityksen vastaista maanalaista Ómiros-vastarintaryhmää. Helmikuuhun 1942 mennessä miehitysviranomaiset olivat saaneet selville Kanellópoulosin roolin ja yrittivät pidättää hänet.
Maaliskuun 1942 lopulla hän pakeni vaimonsa kanssa Kairoon, jossa silloin toimi Kreikan maanpakolaishallitus. Hänet nimitettiin Emmanouíl Tsouderósin maanpakolaishallituksen varapääministeriksi ja puolustusministeriksi.[1] Tsouderós erotti hänet maanpakolaishallituksesta maaliskuun lopulla 1943. Maanpakolaisten sisäiset ristiriidat kuningasmielisten ja tasavaltalaisten jatkuivat edelleen. Kreikan saksalaismiehitys päättyi lokakuussa 1944, jonka jälkeen maan poliittiset olot olivat hyvin sekavat. Kanellópoulosista oli tullut Tsouderósin pakolaishallituksen seuraajaksi muodostetun Geórgios Papandréoun ”Kansallisen yhtenäisyyden hallituksen” valtionvarain- ja jälleenrakennusministeri kesäkuusta 1944 alkaen.[2] Kanellópoulos palasi ensimmäisenä pakolaishallituksen ministerinä 27. syyskuuta 1944 Kreikkaan, josta saksalaiset olivat juuri vetäytyneet.[4]
Sodan jälkeinen kestoministeri muokkaa
Kreikan vapauduttua miehityksestä maan poliittiset olot eivät olleet selkiytyneet. Arkkipiispa Damaskinósin valtionhoitajakaudella oli useita lyhytikäisiä hallituksia, joka johti lopulta umpikujaan niin, että arkkipiispan piti itse toimia pääministerinä hetken aikaa lokakuussa 1945. Ongelman muodostivat taloudelliset kysymykset, kysymys kuninkaasta ja valtiomuodosta. Marraskuun alusta 1945 virkaan astui Kanellópoulosin hallitus, joka erosi jo kolmen viikon jälkeen. Kanellópoulos oli hallituksessaan myös ulkoministeri.[1] Seuraajaksi nousi liberaalipuolueen Themistoklís Sofoúlisin hallitus, jonka aikana järjestettiin maaliskuussa 1946 parlamenttivaalit ja syyskuun lopussa valtiomuotoäänestys, jonka seurauksena kuningas Yrjö II palasi toisen kerran Kreikan kuninkaaksi.[3] Sen jälkeen hän istui Dimítrios Máximosin hallituksessa vuonna 1947 ilmailuministerinä, Aléxandros Diomídisin hallituksessa vuonna 1949 sotaministerinä, vuonna 1950 lyhytikäisen Sofoúlisin hallituksen varapääministerinä, vuonna 1952–1953 sotamarsalkka Aléxandros Papágosin hallituksen salkuttomana ministerinä[1] [5] ja 1959–1961 Konstantínos Karamanlísin 3. hallituksen ja 1961-1963 4. hallituksen varapääministerinä.[1]
Vuonna 1955 tapahtuneen marsalkka Papágosin kuoleman jälkeen hän liittoutui Konstantínos Karamanlísin kanssa ja liittyi tämän perustamaan Kansallisradikaali unioni (ERE) -puolueeseen.[1] Merkittävimpiä päätöksiä hänen ministeriaikanaan heinäkuussa 1961 oli Kreikan allekirjoittama assosiaatiosopimus Euroopan yhteisön (EEC) kanssa, jossa hänellä oli näkyvvä rooli.
ERE-puolue koki vuoden 1963 parlamenttivaaleissa tappion, jonka seurauksena Kanellópoulosista tuli Karamanlísin seuraajana puolueen puheenjohtaja.[1] Poliittinen tilanne johti tähän aikaan Kreikan useiden lyhytikäisten hallitusten syntymiseen. Huhtikuussa 1967 ERE hänen johdollaan veti tukensa Ioánnis Paraskevópoulosin hallitukselta. Sen jälkeen kuningas Konstantin II antoi Kanellópoulosille hallituksen muodostamistehtävän.[6] Kanellópoulos halusi uudet vaalit, jotka kuningas julisti pidettäväksi 28. toukokuuta 1967.[1] Hänen toinen hallituksensa istui kuitenkin vain 18 päivää, sillä 21. huhtikuuta 1967 everstijuntta Geórgios Papadópoulosin johdolla otti vallan. Kanellópoulosin hallitus oli siis viimeinen parlamentaarinen hallitus ennen sotilasjuntan aikaa.[2] Kanellópoulos vangittiin kaappauksen yhteydessä, mutta vapautettiin yhden päivän vankeuden jälkeen. Myöhemmin syksyllä 1967 hän esitti voimakkaita protesteja kaappauksen yhteydessä voimaantulleita sotalakeja vastaan sekä kehotti sotilasjunttaa luopumaan vallasta.[7] [1] Myöhemmin syksyllä juntta asetti hänet kotirestiin.[8] Kanellópoulos vapautettiin laajemmassa armahduksessa jouluna 1967.[9] Sotilasjuntan vallan aikana Kanellópoulos tuli julkisuuteen talvella 1973 tukiessaan ylioppilaiden järjestämiä juntan vastaisia protesteja.[10]
Sotilasjuntan jälkeisen ajan politiikan viimeiset vuodet muokkaa
Vuonna 1974 Kanellópoulos valittiin parlamenttiin. Vuonna 1975 hän hävi kisan Konstantínos Tsátsosia vastaan toisen tasavallan presidentin virasta. Sen jälkeen hän vetäytyi poliittisesta elämästä. Hän oli tosin kesällä 1978 juntan jäseniä koskeneessa oikeudenkäynnissä keskeinen todistaja todetetn oikeuden lausunnossaan[11]:
»Kreikkalaisten upseerien pitäisi oppia jo kadettikoulussa, mitä demokratia on, jottei jokainen kuvittelisi olevansa maan tuleva johtaja.»
Lähteet muokkaa
- Nohlen, D & Stöver, P: Elections in Europe: A data handbook. Baden-Baden: Nomos Verlagsgesellschaft, 2010. ISBN 978-3-8329-5609-7.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k Harris M. Lentz: ”Greece - Heads of State: Panayotis Kanellopoulos”, Heads of States and Governments Since 1945, s. 327. London / New York: Routledge, 1994. 1-884964-44-3. (englanniksi)
- ↑ a b c d Gunnar Hering: Kanellopulos, Panajotis 1976. IOS - Leibnitz Institute für Ost und Südost-Europa Forschung. Viitattu 4.11.2020. (saksaksi)
- ↑ a b Nohlen & Stover, s. 838,
- ↑ Sissit ahdistelevat saksalaisia Ateenassa. Helsingin Sanomat, 10.10.1944, s. 9. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ 4 kenraalia eronnut Kreikassa. Helsingin Sanomat, 21.11.1952, s. 9,27. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Yhden puolueen hallitus ratkaisi Kreikan kriisin. Helsingin Sanomat, 4.4.1967, s. 9,27. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Entinen pääministeri vaatii sotilasjuntan eroa. Helsingin Sanomat, 28.9.1967, s. 5, 21. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Junttaa uhmannut Kanellópoulos kotiarestiin. Helsingin Sanomat, 4.10.1967, s. 7, 22. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Papadopoulosin hallitus armahti lähes kaikki poliittiset vangit. Helsingin Sanomat, 24.12.1967, s. 27. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Ateenan opiskelijat oikeudessa. Helsingin Sanomat, 19.2.1973, s. 16. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
- ↑ Kreikka ja demokratia. Helsingin Sanomat, 6.8.1975, s. 16. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 4.11.2020.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panagiótis Kanellópoulos Wikimedia Commonsissa
