Palestiinan brittiläinen mandaatti
Palestiinan brittiläinen mandaatti (engl. Mandate for Palestine) oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Länsiranta, Gazan kaista ja Jordania. Alue siirtyi brittien hallintaan osmanivallan hajottua.
| Palestiinan brittiläinen mandaatti Mandate for Palestine |
|||
|---|---|---|---|
1920–1948 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | Kansainliiton mandaattialue | ||
| Päävaltuutettu |
Ensimmäinen: Herbert Samuel Viimeinen: Alan G. Cunningham |
||
| Pääkaupunki | Jerusalem | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 26 625,6 km² | ||
| Väkiluku |
1920: 752 048 1945: 1 764 520 |
||
| Viralliset kielet | englanti | ||
| Kielet | englanti, heprea, arabia | ||
| Valuutta |
Egyptin punta (vuoteen 1927) Palestiinan punta (vuodesta 1927) |
||
| Edeltäjä |
 Osmanien valtakunta |
||
| Seuraajat |
 Israel Jordania |
||
.svg)
.svg)
Historia muokkaa
Varhaishistoria muokkaa
Palestiina on ollut osa Egyptiä, Israelia, Assyriaa, Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Osmanit hallitsivat aluetta vuosina 1517–1922.[1]
Vanhalla ajalla maassa asui juutalaisia, mutta vuosien 66–70 ja 132–135 kapinoiden jälkeen roomalaiset karkottivat valtaosan heistä. 600-luvulla maan valtasivat arabit. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisvaltion Palestiinaan. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle ”juutalaisten kansallinen koti”. 1. maailmansodan päätöksen Pariisin rauhankonferenssiin, helmikuulla 1919 Maailman sionistijärjestö teki juutalaisvaltiosta esityksen, jossa sen alue rajautui huomattavasti Palestiinan aluetta laajempanakin.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen muokkaa
Jordanjoen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin vuonna 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.
Ristiriidat maahan muuttaneiden juutalaisten ja siellä asuvien arabien välillä johtivat useita kertoja väkivaltaisuuksiin. Vuonna 1920 Palestiinan juutalaisyhteisö perusti Hagana-järjestön puolustautuakseen arabien hyökkäyksiä vastaan. Lisäksi perustettiin sionistiset terroristijärjestöt Irgun 1931 ja Lehi 1940. Vuonna 1929 kiista Jerusalemin Temppelivuoren hallinnasta aiheutti laajoja levottomuuksia. Vuonna 1936 arabit nousivat kapinaan brittien mandaattihallintoa vastaan.[2]
Toinen maailmansota muokkaa
Toisen maailmansodan aikana monet arabit liittyivät brittiarmeijaan, mutta jotkut taas ajattelivat akselivaltojen olevan liittolaisia sionisteja vastaan. Antisemitismin kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa.
Yhdistyneiden kansakuntien jakosuunnitelma muokkaa
Brittien asettama Peelin komitea oli vuonna 1937 suositellut Palestiinan mandaattialueen jakamista juutalais- ja arabivaltioiksi. Eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen oli vaikeaa, ja lopulta britit vetäytyivät Palestiinasta toukokuussa 1948.[3] Yhdistyneet kansakunnat (YK) perusti asiaa ratkaisemaan komitean, joka suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista[4] 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman,[3] mutta Palestiinan juutalaistoimisto, juutalaisten brittihallinnon tunnustama virallinen edustaja, hyväksyi sen. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa.
Israelin itsenäistyminen muokkaa
Tuleva pääministeri David Ben-Gurion julisti Israelin itsenäiseksi 14. toukokuuta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tunnustivat melko nopeasti Israelin itsenäisyyden.
Palestiinalaisten eksodus muokkaa
- Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
Yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 ensimmäisen Palestiinan sodan eli Israelin itsenäisyyssodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi asumaan alueelle. Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33–13 jakaa Palestiinan brittiläisen mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot torjuivat jakosuunnitelman vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydestä itsenäisyydestä. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sisällissodasta ja sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.[3]
Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa uskoi palaavansa maahan voittajana. Sodan jälkeen palestiinalaispakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Arabimaat, joihin heitä pakeni, eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia. Israeliin jääneet arabit ovat nykyisin Israelin kansalaisia.
Lähteet muokkaa
- ↑ Palestiinan alueen historiaa Helsingin Sanomat. 18.8.2014. Viitattu 19.8.2014.
- ↑ Ottoman Land Registration Law as a Contributing Factor in the Israeli-Arab Conflict beki.org. 2003. Viitattu 1.11.2023.
- ↑ a b c Grimnes, Ole Kristian: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 97–99. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.
- ↑ Nenonen, Kaisu-Maija & Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 1027. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
Kirjallisuutta muokkaa
- Salten, Felix: Uusia uurtajia vanhassa maassa: Matkalla Palestiinassa. Helsinki: Books on Demand, 2016. ISBN 978-952-286-532-8.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palestiinan brittiläinen mandaatti Wikimedia Commonsissa
- Miekka kädessä ja muurauslasta toisessa rakentavat juutalaiset jälleen uutta 'luvattua maata', Kuva, 21.12.1938, nro 26, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
