Paikallisjuna

Paikallisjuna on henkilöliikenteen juna, joka palvelee paikallista julkista liikennettä pysähtyen tiheästi sijoitetuilla pysäkeillä, seisakkeilla ja asemilla. Paikallisjunia voi kulkea kaikenlaisilla yleisen liikenteen rautateillä. Kaupunkiseudulla kulkeva paikallisjuna on kaupunkiraideliikenteen yksi muoto. Paikallisjuna on nykyisin yleensä sähkö- tai dieselkäyttöinen. Usein käytetään moottorivaunuja. Paikallisjuna kulkee yleensä yleisen liikenteen rautatiellä, mutta myös pelkästään paikallisjunien käyttöön on rakennettu ratoja.

Sm4-sarjan paikallisjuna Pasilan rautatieasemalla vuonna 2003.

Paikallisjunaliikenteen muodot

Paikallisjunaliikennettä on toteutettu useilla eri perusratkaisuilla.

• Suurilla kaupunkiseuduilla liikennöidään metron tapaan tiheillä vuoroväleillä suurilla sähkömoottorijunilla tai veturin, vaunujen ja ohjausvaunun yhdistelmillä. Keskustojen läpi ja ali on rakennettu usein omia reittejä ja tunneleita paikallisjunille. Tällaisten järjestelmien keskeinen esikuva on Berliinin S-Bahn -paikallisjunajärjestelmä.
• Keskisuurilla kaupunkiseuduilla, suurten kaupunkiseutujen kevyemmin kuormitetuilla reiteillä sekä pikkukaupunkien ja maaseudun paikallis- ja taajamajunaliikenteessä liikennöidään kevyillä sähkö- tai dieselmoottorivaunuilla, jotka liikennöintitavaltaan ja liikennöintikuluiltaan vastaavat linja-autoa tai raitiovaunua.
• Linjoilla, joilla liikennettä on paljon vain ruuhka-aikaan, käytetään perinteisiä veturivetoisia junia. Näin liikennöidään erityisesti Yhdysvalloissa.

Yksi kehityssuunta erityisesti kaupunkiraideliikenteessä kulkee eri raideliikenteen muotojen yhdistämiseen yhteen järjestelmään. Metro- ja paikallisjunaliikenne on yhdistetty muun muassa Tokiossa ja Lontoossa, raitiotie ja paikallisjunaliikenne duoraitiovaunuperiaatteella muun muassa Karlsruhessa ja muissa Saksan kaupungeissa.

Paikallisjunat Suomessa

Historia

Paikallisjunaliikenne kattoi alun perin koko Suomen rautatieverkon. 1800-luvun lopulta toiseen maailmansotaan asti paikallisjunaliikenne oli Suomen tärkein henkilöliikenteen muoto. Pääosa kaikista henkilöjunista oli paikallisjunia, pikajunia oli vähän. Paikallisjunaliikennettä liikennöitiin alun perin vanhentuneella kalustolla. Myöhemmin otettiin käyttöön nimenomaan paikallisjunaliikenteeseen tarkoitettuja höyryveturityyppejä, kuten Pr1. 1920-luvun lopussa alettiin kokeilla bensiini- ja dieselmoottorivaunulla.

1950-luvulla ja 1960-luvun alussa koko Suomen paikallisjunaliikennettä kehitettiin voimaperäisesti uusilla Dm7 ”Lättähattu” -moottorivaunujunilla, nopeuttamalla aikatauluja, lisäämällä junatarjontaa ja pysäkkejä. Lukuun ottamatta eräiden pienien teollisuusratojen paikallisjunaliikennettä Suomen paikallisjunaliikenneverkosto säilyi kattavana noin 1960-luvun puoleenväliin. Kaikilla rataosilla oli 1960-luvun alkuun asti junaliikennettä, joka palveli työmatkoja, koulumatkoja, asiointimatkoja kaupunkiin sekä vapaa-ajanmatkoja. Junien aikataulut oli sovitettu risteysasemilla toisiinsa.

1960-luvun puolessavälissä Valtionrautatiet teki periaateratkaisun, jonka mukaan paikallisjunaliikenne lukuun ottamatta pääkaupunkiseudun lähiliikennettä oli kannattamatonta ja se tulisi pääosin lakkauttaa. Paikallisjunaliikennettä alettiin karsia. Lakkautukset kohtasivat kovaa kritiikkiä, jonka seurauksena vuonna 1973 päätettiin, että VR sai valtion tukea kannattamattoman paikallisliikenteen ylläpitoon. Paikallisliikenteen vuorojen, reittien ja asemien lakkauttaminen on jatkunut tähän päivään asti. Vuoden 1964 1 501 henkilöliikennepaikasta on jäljellä nykyisin 198.

1960-luvun lopulla tehtiin myös päätökset pääkaupunkiseudun lähiliikenteen kehittämistestä Saksan S-Bahn-järjestelmien, Espanjan Cercaniasin (Barcelonassa Rodalies), Kööpenhaminan S-Togin ja Tukholman Pendeltåg-järjestelmän kaltaiseksi nopean kaupunkiliikenteen sähköradaksi. Ensimmäinen modernisoitu ja sähköistetty rataosuus, Helsinki–Kirkkonummi valmistui 1969. 1980-luvun jälkeen Helsingin seudun lähiliikenne pysyi maan ainoana lähijunajärjestelmänä vuoteen 2019, jolloin Tampereen seudun lähiliikenne aloitettiin.

Nykytilanne

VR-Yhtymä liikennöi nykyisin paikallisjunaliikennettä vain yhteiskunnan ostoliikenteenä. Liikenteen ostajina ovat Liikenne- ja viestintäministeriö ja HSL.

VR Oy:n nimikkeet nykyisin liikennöitäville paikallisjunille ovat lähijuna ja taajamajuna.

Lähijunaliikennettä liikennöidään Suomessa useilla alueilla:

• Helsingin seudun lähijunaliikenne
• Tampereen seudun lähijunaliikenne
• Riihimäki–Lahti-lähijunaliikenne
• Lahti–Kouvola–Kotka-lähijunaliikenne

Muussa Suomessa taajamajuna-nimikkeellä liikennöidään paikallisjunia lähinnä kaukoliikenteen liityntäyhteyksinä reiteillä

• Hanko–Karjaa
• Nurmes-Joensuu-Pieksämäki
• Iisalmi–Ylivieska
• Tampere–Keuruu-(Jyväskylä)
• Seinäjoki–Jyväskylä

Lähiliikenteessä ja sähköistetyillä radoilla käytetään kalustona Sm2-, Sm4- ja Sm5-sähkömoottorijunia sekä veturijunakalustoa, aikaisemmin myös Sm1-junia. Muun Suomen paikallisjunaliikenteessä käytetään Dv12-vetureista ja sinisistä vaunuista koostuvia veturijunia ja Dm12-moottorivaunuja. VR Oy:llä ei ole kevyeen paikallisjunaliikenteeseen esimerkiksi keskisuurilla kaupunkiseudulla soveltuvaa kevyttä moottorijunakalustoa.

Paikallisjunaliikenne maailmalla

Ruotsissa paikallisjunaliikenne on alueellisten Länstrafiken-viranomaisten järjestämää ja kilpailuttamaa. Tukholman pendeltåg-järjestelmän lisäksi tärkeitä paikallisjunajärjestelmiä ovat Skånen Pågatågen, Göteborgin, Jönköpingin ja Itä-Göötanmaan paikallisjunat sekä Bergslagenin paikallisjunat. Tukholman ympäristössä on muusta liikenteestä erilliset Saltsjön ja Roslagenin (kapearaiteinen) paikallisrautatiet. Ruotsissa viranomaisten junakalustoyhtiöt omistavat usein kaluston.Tanskassa on Kööpenhaminan S-tog -järjestelmän lisäksi useita yksityisiä pieniä paikallisliikenteen rautateitä. Norjassa merkittävää paikallisjunaliikennettä on Oslon lisäksi muun muassa Bergenissä ja Stavangerissa.

Keski-Euroopassa Alankomaiden, Saksan, Itävallan ja Sveitsin yhdyskuntarakenne perustuu suureksi osaksi tehokkaaseen ja kattavaan paikallisjunaliikenteeseen. Saksassa osavaltiot vastaavat paikallisjunaliikenteen tuesta ja paikallisjunaliikenne kilpailutetaan. Suurissa kaupungeissa, kuten Berliinissä, Frankfurtissa, Hampurissa, Münchenissä, Stuttgartissa ja Ruhrin alueella, on tehokkaita S-Bahn-paikallisjunajärjestelmiä. Keskisuurissa kaupungeissa sekä pikkukaupunkeihin ja maaseudulle kulkevilla radoilla on kehitetty uusia, houkuttelevia kiskobusseihin ja duoraitiovaunuihin perustuvia liikennejärjestelyjä. Paikallisjuna kulkee Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa yleensä vähintään tunnin välein, ja käytössä on edullinen yhteistariffi.

Ranskassa Pariisissa on käytössä tehokas RER-paikallisjunajärjestelmä (Réseau Express Régional). Muualla Ranskassa paikalliset viranomaiset päättävät paikallisjunien reiteistä, mutta aikatauluista ja liikenteestä vastaa valtion rautatiemonopoli SNCF. Liikenne on Pariisin ulkopuolella tasoltaan vaatimatonta. Britteinsaarilla paikallisjuna on yleinen kulkumuoto, mutta useat järjestelmät ovat varsin vanhentuneita. Lontoossa, Liverpoolissa ja Glasgow’ssa paikallisjuna on tärkeä osa liikennejärjestelmää. Vastoin yleisiä uskomuksia Englannin paikallisjunaliikenteen käyttö on viime vuosina lisääntynyt voimakkaasti.

Yhdysvaltojen ja Kanadan useissa kaupungeissa kuten New York, Chicago, Boston ja Toronto commuter trains -paikallisjunat ovat tärkeä osa työmatkaliikennettä. Useisiin kaupunkeihin on 1970-luvulta alkaen palautettu paikallisjunaliikenne. Liikenne keskittyy usein ruuhka-aikoihin ja esikaupunkiasemalle tullaan usein omalla autolla.

Australian ja Uuden-Seelannin kaupungeissa paikallisjunat ovat tärkeitä, vaikka maissa ei ole juurikaan kaukojunaliikennettä. Japanin tärkein liikennemuoto ovat paikallisjunat, joihin maan yhdyskuntarakenne perustuu.

Lähteet

• Mikko Alameri: VR:n paikallisjunaliikenteen kehitys ja taantuminen (s. 65–80 kirjassa Raideryhmä: Rautatie on mahdollisuus)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Paikallisjuna Wikimedia Commonsissa