Opiskelijaliike

Opiskelijaliikkeet olivat opiskelijoiden organisoimia yhteiskunnallisia liikkeitä 1960-luvun Euroopassa. Useimmissa opiskelijaliikkeissä oli kysymys sodanvastaisuudesta, yliopistojen autoritaarisen hallintokoneiston uudistamisesta, sekä erilaisista sisäpoliittisista kysymyksistä. Opiskelijaliikkeen juuret olivat vasemmisto-liberalistisissa mielipiteissä, mutta ajan myötä - osaksi koska opiskelijaliikkeiden vaatimukset kaikuivat kuuroille korville - radikalismi (vallankumouksellinen marxilaisuus, trotskilaisuus ja maolaisuus) nostivat päätään. Radikaaleja opiskelijaliikkeissä oli suhteellisen harvassa, mutta ne olivat äänekäs vähemmistö.^lähde?

Banneri, jossa vastustetaan vuoden 1968 toukokuussa säädettyä hätätilalainsäädäntöä.

Historia

Uusvasemmistolainen opiskelijaliike sai vaikutteita Herbert Marcusen ajatuksista. Marcusen mukaan työläisten elintason noustua opiskelijat ja akateeminen väki olivat nykyaikana ainoita, jotka yhä olivat kiinnostuneita yhteiskunnan vääryyksistä ja toisaalta myös ainoita, jotka ymmärsivät "kapitalismin mädännäisyyden".^lähde?

Opiskelijaliikkeet maittain

Suomi

Suomessa opiskelijaliikehdinnän keskiössä oli vuosina 1969–1973 yliopistojen hallinnonuudistusyrityksiin liittynyt niin sanottu mies ja ääni -periaate. Sen toteutuessa jokaisella opiskelijalla olisi ollut sama valta yliopistojen hallinnossa kuin professorilla tai muulla työntekijällä. Professorit vastustivat mies ja ääni -periaatetta ankarasti.

Presidentti Urho Kekkonen myötäili 1960-luvun lopulla opiskelijaliikettä väittämällä yliopistoja ja professoreita pysähtyneisyyden perikuviksi. Opetusministeri Johannes Virolainen alkoikin edistää mies ja ääni -periaatetta. Ensimmäinen mies ja ääni -periaatteeseen perustunut hallintouudistuslakiesitys raukesi eduskunnassa jarrutuspuheenvuorojen vuoksi vuoden 1970 alussa. Professoriliitto oli ratkaisevassa roolissa kirjoittamassa puheenvuoroja jarrutukseen osallistuneille opposition kansanedustajille. Vuoden 1972 kolmannen ja viimeisen mies ja ääni -malliin perustuneen lakiesityksen valmisteli opetusministerinä Ulf Sundqvist. Se kaatui lopulta eduskunnassa selvin äänin marraskuussa 1973.

Radikaali opiskelijaliike ja etenkin taistolaiset ottivat mies ja ääni -uudistuksen vastustajia silmätikuikseen. Sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio väitti päätyneensä toiseksi taistolaisten ”hirttolistalla” (dekaani Paavo Seppänen oli ensimmäinen) paljastavien lehtiartikkeliensa ja reformisminsa vuoksi, ja hänet yritettiin panna viralta. Esimerkiksi hän oli kirjoittanut informaatiosodasta, jossa demokratia ei enää tarkoittanut vapaita vaaleja vaan sosialistista järjestelmää.

Ranska

Pääartikkeli: Pariisin opiskelijamellakat 1968

Pariisissa opiskelijaliikkeen rajuimmat mellakat alkoivat 4. toukokuuta 1968 ylioppilaiden vaatiessa yliopistojen hallinnon uudistamista. Työläiset alkoivat tukea opiskelijoita lakoin.^lähde?

Länsi-Saksa

Näyttely Saksan liittotasavallan talolla Bonnissa vuoden 1968 opiskelijamellakoista.

Aika: 1960-luvun loppu ja 1970-luvun alkuvuodet.^lähde?

Saksan Liittotasavallassa (Länsi-Saksa) 2.6.1967 Persian shaahin vastainen mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi ja poliisi Karl-Heinz Kurras ampui Freie Universität -yliopiston opiskelijan Benno Ohnesorgin, mikä radikalisoi vasemmiston. Vasta 2000-luvulla paljastui, että Kurras oli Itä-Saksan Stasin agentti ja Stasi lietsoi vastakkainasetteluja Länsi-Saksassa.

Vuonna 1968 vasemmisto-opiskelijat vaativat samaisella Freie Universität -yliopistolla yliopistouudistuksia vallankumoushengessä. Opiskelijaliikkeen johtohahmoja oli yliopistossa opiskellut Rudi Dutschke.

Saksalainen opiskelijaliike nivoutui pääosin sosialististen saksalaisten opiskelijaliiton ympärille (Sosialistische Deutscher Studentenbund, SDS), jonka rinnalla toimi hajanaisesti järjestäytynyt ulkoparlamentaarinen oppositio (Ausser-Parlamentarische Opposition, APO). Karismaattinen Dutschke oli SDS:än johtohahmo, ja hänet nähtiin usein myös APO:n johtajana.^lähde?

Opiskelijoiden mieliä kuohutti suurelta osin maan sisäpoliittinen tilanne. Maan poliittista päätöksentekoa hallitsi "kolmen suuren koalitio", johon kuuluivat sosiaalidemokraattinen puolue, kristillisdemokraatit ja liberaalit. Opiskelijat katsoivat, että koska suuri liittouma hallitsi Bundestagia lähes 95 prosentin enemmistöllä, ei poliittisella oppositiolla ollut toimintatilaa. Toisaalta saksalaista opiskelijaliikettä askarruttivat yliopistojen voimakkaan autoritaarinen luonne, jossa opiskelijoilla ei ollut minkäänlaista hallinnollista valtaa yliopiston asioihin.^lähde?

Saksalainen opiskelijaliike onnistui jossain määrin toteuttamaan koulutuspoliittisia tavoitteitaan ja Liittotasavallassa siirryttiin kolmikantaiseen yliopistohallintoon (edustuksessa ylempi henkilökunta, alempi henkilökunta ja opiskelijat, kullakin 1/3 äänivallasta).^lähde?

Opiskelijaliikkeestä ja Kurrasin tekemästä taposta sai alkunsa myös Punainen armeijakunta (RAF) -terroristiryhmä.

Puola

Opiskelijoiden alettua mellakoida Puolassakin keväällä 1968 maan kommunistijohto syytti siitä "sionistista salaliittoa". Puolanjuutalaisia syytettiin isänmaattomiksi. Heitä erotettiin viroista kouluissa ja yliopistoissa. Puoluejohtaja Władysław Gomulka sanoi, että heidän olisi paras lähteä Puolasta. Ainakin toistakymmentätuhatta Puolan noin 30 000 juutalaisesta pakeni maasta.

Aiheesta muualla

• Lindfors, Jukka: Opiskelijaradikalismi Länsi-Euroopassa Yle - Elävä arkisto. 28.4.2008. Viitattu 10.8.2018.
• Lindfors, Jukka: Pariisin toukokuu 1968 vintti.yle.fi. 8.9.2006. Viitattu 10.8.2018.
• Hullu vuosi 1968 Yle - Elävä arkisto. Viitattu 10.8.2018.
• opiskelijaliikkeet Yle. Viitattu 10.8.2018.
• Lindfors, Jukka: Opiskelijakapina 1968 – kansakuntien toivot barrikadeilla Yle - Elävä arkisto. 7.5.2018. Viitattu 10.8.2018.
• Volanen, Risto: 50 vuotta vuodesta 1968 Risto Volasen kotisivu. Viitattu 10.8.2018.