Opera seria
Opera seria, dramma musicale tai dramma per musica on traagissävytteistä tai muuten vain vakavaa oopperaa 1700- ja 1800-luvuilta. Eniten genren syntymiseen ja sen vakiintumiseen vaikutti libretisti Metastasio, jota pidetään myös tyylilajin mestarina. Metastasio kirjoitti uransa aikana 27 librettoa, mutta monet niistä sävellettiin lukuisia kertoja: Artaserse peräti yli 80 kertaa.[1]
Opera serian aikakautena vain koominen opera buffa pystyi suosiossa kilpailemaan sen kanssa. Tyylin oopperat tehtiin lähes aina italiankielisiin librettoihin, vaikka niitä tuotettiin laajalti Italian ulkopuolellakin kuten Habsburgien Itävallassa, Englannissa, Dresdenissä ja muualla Saksassa, jopa Espanjassa. Vain Ranskalla oli oma, erillinen oopperamusiikin tyylinsä.
Opera serioissa on lähes poikkeuksetta kolme näytöstä, joissa resitatiivit ja aariat vuorottelevat. Resitatiivit kuljettavat juonta eteenpäin, ja aarioissa joku oopperan hahmoista kuvailee yksinpuheluna näytöksen tapahtumien herättämiä tunteitaan.[1] Ariat olivat yleisesti da capo -muotoisia (eli ABA), mutta joissakin aarioissa kertausta saatettiin lyhentää jättämällä pois ritornello.[2]
1700-luvun puolivälissä monet musiikkivaikuttajat alkoivat arvostella opera seriaa, jonka katsottiin kangistuneen kaavoihin ja etääntyneen kauaksi Jacopo Perin oopperalle asettamista ihanteista. Vuonna 1755 Francesco Algarotti (1712–1764) julkaisi kirjoituksen Soggia sopra l'opera in musica (Essee oopperasta), jossa hän totesi että ”musiikki on rapistunut entisestä arvokkuudestaan ... mikä johtuu pahanlaatuisesta intohimosta kaikkea uutta kohtaan”. Algarottista alkaneessa oopperan uudistusliikkeessä vaikutti monia libretistejä, säveltäjiä ja mesenaatteja, mutta liikkeen keulahahmoksi on musiikin historiassa noussut Christoph Willibald Gluck, jonka Orfeo ed Euridice ja Alceste olivat ensimmäiset uusien ihanteiden mukaisesti sävelletyt oopperat. Gluckin uudistukset eivät kuitenkaan juurtuneet oopperamaailmaan välittömästi, mutta oopperan muotokieli ja librettojen rakenne alkoivat hitaasti muuttua, vaikka vanhan perinteen mukaisia opera serioita sävellettiin vielä 1800-luvun alkupuolellakin. Uudistukset herättivät myös aikanaan vastustusta ja Gluckin oopperoista tehtiin monia parodioita.
Opera serioita muokkaa
- Händel: Giulio Cesare, (1724)
- Händel: Siroe, Rè di Persia, (1728)
- Vivaldi: L'Olimpiade, (1734)
- Händel: Ariodante, (1735)
- Händel: Serse, (1738)
- Gluck: Semiramide riconosciuta, (1748)
- Gluck: La clemenza di Tito, (1752)
- Mozart: Idomeneo, (1780)
- Mozart: La clemenza di Tito, (1791)
- Cherubini: Lodoïska, (1791)
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Henry Bacon: Oopperan historia, s. 107-108. Otava, 1995. ISBN 951-1-13273-3.
- ↑ Henry Bacon: Oopperan historia, s. 126-141, 103-106. Otava, 1995. ISBN 951-1-13273-3.