Oktaaviala
Oktaaviala on musiikkitermi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa sijaitsevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n eli normaalisävelen (standard pitch) taajuus on nykyään 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.
Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti.[1] Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Tavallisen pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-C on yksiviivainen c (261,6 Hz). Suurimmissa uruissa ääniala saattaa ulottua jopa subkontra-C:hen (16,35 Hz), joka perustaajuudeltaan on lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa.
Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esimerkiksi his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja ne kuuluvat siten eri oktaavialoihin.
Oktaavialojen merkinnät muokkaa
Helmholtzin merkintätapa muokkaa
Eri oktaavialojen sävelille käytetään vanhastaan niin sanottua Helmholtzin merkintätapaa. Tällöin suuren oktaavialan sävelet merkitään suuraakkosin: C, D, E, F jne., pienen oktaavialan taas c, d, e, f jne. Näitä korkeammat ja alemmat oktaavialat merkitään lisäämällä näihin yksi tai useampi ylä- tai alapuolinen indeksointipilkku (͵ ′). Tällöin yksiviivainen c eli keski-c merkitään c', kaksiviivainen c″, kun taas kontraoktaavin C merkitään C͵ ja kontraoktaavin A merkitään A͵͵. Tässä muodossa merkintää käytti Hermann von Helmholtz vuonna 1863 akustiikkaa käsittelevässä teoksessaan Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik[2].
Merkinnästä on käytössä myös useita muunnelmia:
- indeksointipilkkujen sijasta käytetään usein numeroita, jolloin esimerkiksi yksiviivainen c merkitään c¹, kaksiviivainen c². Kontraoktaavin C merkitään C1 ja subkontra-A merkitään A2
- yläpuolisten indeksointipilkkujen sijasta käytetään varsinkin Saksassa vaakasuoria viivoja sävelen nimen yläpuolella.
- englanninkielisissä teksteissä kontra- ja subkontraoktaavien sävelet merkitään usein kirjoittamalla sävelen nimi kahteen tai kolmeen kertaan peräkkäin; esimerkiksi kontraoktaavissa CC ja subkontraoktaavissa CCC.[3][1]
Helmholtzin merkintätapaa käytetään yleisesti tieteellisissä sekä myös lääketieteellisissä yhteyksissä käsiteltäessä äänten vaikutusta ihmisen kuulojärjestelmään.[3]
Tieteellinen merkintätapa muokkaa
Varsinkin Yhdysvalloissa on tullut käyttöön myös Helmholtzin merkintätavasta täysin poikkeava niin sanottu tieteellinen merkintätapa, jossa oktaavialat merkitään alimmasta ylimpään kasvavilla järjestysnumeroilla: subkontraoktaavi on 0, kontraoktaavi 1 ja niin edelleen. Esimerkiksi keski-C on tällöin C4.[4]
Urkupillien pituus muokkaa
Varsinkin aikaisemmin on eri oktaavialoja nimetty usein myös sen mukaan, kuinka monen jalan pituinen molemmista päistä avoin urkupilli antaa kyseisen oktaavialan c-sävelen. Esimerkiksi kontraoktaavi on tällöin 16-jalkainen, suuri oktaavi 8-jalkainen, pieni oktaavi 4-jalkainen oktaavi jne.[2]
Taulukko muokkaa
Seuraava taulukko osoittaa oktaavialojen merkinnät eri järjestelmissä:
| Oktaaviala | Nuotti | C-sävelen taajuus (Hz) | c:tä vastaavan urkupillin pituus jalkaa | Helmholtzin merkintä | Tieteellinen merkintä | Äänite | ||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| indeksointipilkuin | numeroin | ylä- ja alapuolisin viivoin | ||||||
| Subkontraoktaavi |  |
16,352 | 32 | ‚‚C | C2 | C0 |  Kuuntele (ohje)
| |
| Kontraoktaavi |  |
32,703 | 16 | ‚C | C1 | C1 | Kuuntele (ohje)
| |
| Suuri oktaavi |  |
65,406 | 8 | C | C | C | C2 | Kuuntele (ohje)
|
| Pieni oktaavi |  |
130,812 | 4 | c | c | c | C3 | Kuuntele (ohje)
|
| Yksiviivainen oktaavi |  |
261,624 | 2 | c′ | c¹ | C4 | Kuuntele (ohje)
| |
| Kaksiviivainen oktaavi |  |
523,25 | 1 | c″ | c² | C5 | Kuuntele (ohje)
| |
| Kolmiviivainen oktaavi |  |
1046,5 | 0,5 | c′′′ | c³ | C6 | Kuuntele (ohje)
| |
| Neliviivainen oktaavi |  |
2093,0 | 0,25 | c′′′′ | c4 | C7 | Kuuntele (ohje)
| |
| Viisiviivainen oktaavi |  |
4186,0 | 0,125 | c′′′′′ | c5 | C8 | Kuuntele (ohje)
| |
Merkintätapoja voitaisiin vastaavasti jatkaa vielä korkeampiin tai matalampiin oktaavialoihin, mutta niitä ei musiikissa juuri käytetä. Subkontraoktaavin C onkin lähellä ihmisen kuuloalueen alarajaa eli infraäänirajaa.
Lähteet muokkaa
- ↑ a b ”Oktaavi”, Tammen musiikkitietosanakirja, 2. osa (M–Ö), s. 59–62. Tammi. ISBN 951-30-5916-2.
- ↑ a b Hermann von Helmholtz: ”Berechnung für Schwinnungszahlen für sämmtliche Tone der Tonleiter”, Die Lehre von den Tonempfindungen als physiologische Grundlage für die Theorie der Musik, s. 28–29. (Joissakin lähteissä sanotaan, että merkintä olisi ollut Helmholtzin itse kehittämä. Teoksessa itsessään sitä kuitenkin sanotaan "saksalaisten muusikkojen käyttämäksi" ja annetaan siten ymmärtää, että se olisi ollut käytössä jo aikaisemmin.). Braunschweig: Friedrich Vieweg und Sohn, 1863. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Music theory online: staffs, clefs & pitch notation (kohta "Helmholtz pitch notation") dolmetsch.com. Viitattu 23.3.2016.
- ↑ Music theory online: staffs, clefs & pitch notation (kohta "Scientific pitch notation") dolmetsch.com. Viitattu 23.3.2016.