Ojaleinikki

putkilokasvilaji

Ojaleinikki (Ranunculus flammula) on leinikkikasveihin (Ranunculaceae) kuuluva monivuotinen, lähinnä Euroopassa tavattava myrkyllinen ruohovartinen kasvi.

Ojaleinikki
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: flammula
Kaksiosainen nimi

Ranunculus flammula
L.

Katso myös

  Ojaleinikki Wikispeciesissä
  Ojaleinikki Commonsissa

Ulkonäkö ja koko muokkaa

 
Ojaleinikin kukka.
 
Ojaleinikki kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).

Ojaleinikki kasvaa 10–40 cm korkeaksi. Kasvi on lähes kalju ja niukkahaarainen. Varsi on koheneva tai harvoin pysty ja tavallisesti vain tyvinivelväleistä juurehtiva. Nivelvälit ovat jokseenkin suoria, ensimmäinen tavallisesti vähintään 2 mm, joskus jopa 9 mm paksu. Aluslehtien ruoti on joskus jopa 15 cm pitkä, varsinkin kasvin kasvaessa vedessä. Lehtilapa on 1–6 cm pitkä, sen muoto vaihtelee puikeasta soikeaan, ja on ehyt- tai hammaslaitainen. Varsilehdet ovat lyhytruotisia ja ylimmät lehdet ruodittomia, muodoltaan tasasoukan suikeita ja tavallisesti ehytlaitaisia. Keltaiset kukat sijaitsevat yksittäin tai muutamia yhdessä. Kukat ovat tavallisesti 8–18 mm leveitä, ja niissä on kaksi kehäkiehkuraa. Sekä verho- että terälehtiä on viisi kappaletta. Varhain variseva verhiö on noin puolet teriön pituudesta. Terälehdet ovat mesikuopallisia. Kukkaperä on uurteinen, kukkapohjus on kalju. Suomessa ojaleinikki kukkii kesä-elokuussa, joskus jopa syyskuussa. Hedelmistö koostuu 1,7–2,3 mm pitkistä kaljuista pähkylöistä, joissa on pieni, 0,2–0,3 mm pitkä ota.[2][3]

Ojaleinikki muistuttaa varsin paljon pienempikokoista ja hennompaa rantaleinikkiä (R. reptans). Lajit myös risteytyvät (R. flammula x reptans) helposti keskenään kantalajien yhteisillä kasvupaikoilla.[4]

Levinneisyys muokkaa

Ojaleinikkiä tavataan suurimmassa osassa Eurooppaa lukuun ottamatta Islantia, Pyreneiden niemimaan eteläosia, Manner-Italian eteläosaa, Albaniaa, Kreikkaa, Etelä-Ukrainaa, Etelä-Venäjää sekä mantereen pohjoisimpia osia. Euroopan ulkopuolella sen on harvinainen laji. Sitä kasvaa paikoin Marokossa, Turkissa, Länsi-Siperiassa sekä harvinaisena tulokaslajina Yhdysvaltain ja Kanadan itärannikolla.[5]

Suomessa ojaleinikki kuuluu pääasiassa alkuperäiseen kasvillisuuteen. Lajia tavataan Etelä-Lappia myöten, mutta runsas se on vain Etelä-Suomessa.[6][7]

Elinympäristö muokkaa

Ojaleinikki on kosteiden kasvupaikkojen kasvi. Se viihtyy ojissa, lammikoissa, lätäköissä, rannoilla, lähteiköissä, korvissa, vesijättömailla, kosteilla pellonreunoilla ja kosteikoissa. Laji suosii etenkin savimaita.[6]

Käyttö muokkaa

Ainakin Ruotsissa ojaleinikkiä on ennen vanhaan käytetty kansanlääkinnässä vilustumisen ja erilaisten lastentautien hoitoon.[5][8]

Lähteet muokkaa

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Hæggström, Carl-Adam, Esbo 2010.

Viitteet muokkaa

  1. Lansdown, R.V.: Ranunculus flammula IUCN Red List of Threatened Species. Version 2016.2. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 21.9.2016. (englanniksi)
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 83.
  3. Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 186.
  4. Retkeilykasvio 1998, s. 83–84.
  5. a b Arne Anderberg: Den virtuella floran: Ältranunkel (myös levinneisyyskartat) 2004-2001. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 20.12.2011. (ruotsiksi)
  6. a b Retkeilykasvio 1998, s. 83.
  7. Lampinen, R. & Lahti, T. Kasviatlas 2010: Ojaleinikin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 20.12.2011.
  8. Ålands flora 2010, s. 122.

Aiheesta muualla muokkaa