Norrmalmstorgin pankkiryöstö
Norrmalmstorgin pankkiryöstö oli Tukholman Norrmalmstorgilla sijainneeseen Kreditbanken-pankin konttoriin 23. elokuuta 1973 tehty pankkiryöstö. Pankkiryöstö johti panttivankitilanteeseen ja 28. elokuuta asti pitkittyneeseen poliisipiiritykseen.[1] Poliisia avustanut kriminologi ja psykologi Nils Bejerot käytti panttivankien samaistumisesta kaappaajiinsa nimitystä Tukholma-syndrooma.[2]
Pankkiryöstö ja panttivankidraama muokkaa
Pankkiryöstö muokkaa
23. elokuuta vuonna 1973 juuri vankilasta vapautunut Jan Erik Olsson käveli Tukholman keskustassa Norrmalmstorgin laidalla olevaan Kreditbankenin konttoriin konepistooli kädessä.[3] Pankin työntekijät hälyttivät poliisin. Paikalle saapuneiden poliisien ja Olssonin välille syttyi tulitaistelu, jossa Olsson haavoitti yhtä poliiseista käteen.
Panttivankidraama ja piiritys muokkaa
Olsson otti panttivangeiksi neljä pankkivirkailijaa, 32-vuotiaan Birgitta Lundbladin, 21-vuotiaan Elisabeth Oldgrenin, 21-vuotiaan Kristin Ehnmarkin ja 25-vuotiaan Sven Säfströmin.[3] Olsson vaati kolme miljoonaa Ruotsin kruunua ja käyttöönsä nopeaa pakoautoa. Lisäksi hän vaati, että Norrköpingin vankilassa istuva Clark Olofsson vapautettaisiin ja tuotaisiin pankkikonttoriin.[4]
Ruotsin hallitus hyväksyi Olofssonin kuljettamisen Tukholmaan. Pankkia ympäröivät korttelit suljettiin ja raskaasti aseistautuneet poliisit piirittivät pankin. Olofsson vietiin pankin huoneistoon ja ryöstäjän ja poliisin välille saatiin yhteys. Ryöstäjälle luvattiin mahdollisuus poistua vapaasti, jos hän ei ottaisi mukaansa panttivankeja ja Olofssonia. Olsson ei suostunut, vaan vaati edelleen kolmea miljoonaa kruunua ja pakoautoa.[3]
Rauhallisen yön jälkeen jännitys kiristyi 24. päivänä, kun ryöstäjä kieltäytyi noudattamasta poliisin antautumiskehotusta ja uhkasi ampua kaikki panttivangit. Olofsson varoitti pankissa olevan radiopuhelimen avulla, että Olssonin sanat oli otettava vakavasti. Hän voisi toteuttaa uhkauksensa.[5] Eräs panttivangeista, Kristin Ehnmark, sanoi puhelinhaastattelussa luottavansa ryöstäjään, mutta pelkäävänsä, että poliisit saattaisivat harkitsemattomuudellaan aiheuttaa verenvuodatusta.
Ryöstäjän henkilöllisyys oli aluksi epävarma. Poliisi ensimmäinen epäilty oli eteläruotsalainen 21-vuotias pankkiryöstäjä ja laitoskarkuri. Epäillyn veli matkusti Tukholmaan puhumaan veljensä kanssa, mutta oli vähällä joutua ammutuksi. Puhelinhaastattelun jälkeen ryöstäjä pääteltiin murteen perusteella eteläruotsalaiseksi ja hänen todettiin olevan 32-vuotias vanki, joka ei ollut palannut laitokseen vankilomaltaan. Olsson soitti panttivankidraaman aikana myös pääministeri Olof Palmelle ja vannoi toteuttavansa uhkauksensa, ellei hänen vaatimuksiinsa suostuttaisi.
Linnoittautuminen pankkiholviin muokkaa
Eräs Kreditbankenin rakennuksessa työskennelleistä poliiseista onnistui dramaattisella tavalla sulkemaan oven pankkiholviin, jonne panttivangit, kaappari ja Olofsson olivat vetäytyneet lepäämään. Poliisi lukitsi pankkiholvin ulko-oven ja kaappaaja sisäoven. Yhteys holviin hoidettiin puhelimella, ja kaappaajan puhelimesta estettiin ulospäin menevät puhelut. Tunnelma ryöstäjän ja poliisin välillä kiristyi hermostuneeksi ja pankkiholvi alkoi muistuttaa piiritettyä linnoitusta.
26. elokuuta poliisi ryhtyi valmistautumaan hyökkäykseen. Pankkitilassa tehtiin linnoitustöitä, ulkopuolelle tuotiin ambulansseja ja sairaalat asetettiin toimintavalmiuteen. Kaappaajan vaatima pakoauto ajettiin pois. Keskustelut kaappaajan kanssa päättyivät, eikä myönnytyksiä enää tehty.
Myöhään illalla poliisi ryhtyi poraamaan pankkiholvin kattoa. Todennäköisesti poliisi suunnitteli rynnäkköä katon kautta. Olsson vastasi tulituksella. Hän sitoi panttivangit pankkilokeroihin, jotta he olisivat tukehtuneet, jos poliisi olisi laskenut kaasua holviin. Poraus keskeytettiin hetkeksi. 27. elokuuta poliisin määrätietoinen toiminta kuitenkin jatkui muutaman tunnin tauon jälkeen. Kattoon porattiin lisää reikiä. 28. elokuun vastaisena yönä jatkuivat poraukset lakkaamatta, eikä kaappaajalle annettu tilaisuutta nukkua.[3]
Panttivankien vapauttaminen muokkaa
Tiistaina pankkiin kannettiin paareja ja teknistä kalustoa. Olsson vastasi tulituksella, jossa loukkaantui lievästi yksi poliisi. Poliisitoiminta tehostui. Illalla poliisipäällikkö Kurt Lindtroth käynnisti ratkaisevan hyökkäyksen. Poliisi pudotti kattoon poratuista rei-istä kaasunaamareita ja laski holviin kaasua. Panttivangit ja Olofsson olivat pukeneet kaasunaamarit. Olsson oli väsynyt, pettynyt ja poliisin uuvuttama. Hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet. Kaappaaja antautui ja käveli itse ulos holvista. Olofsson ja panttivangit tuotiin ulos paareilla. Komisario Sven Thorander ilmoitti draaman päättyneen.[3]
Tuomio ja kaappajien myöhemmät vaiheet muokkaa
Panttivankidraaman aikana tuli selväksi, että Olsson oli karannut lomalta. Vankeinhuoltojärjestelmään ja valvontaan vaadittiin parannuksia. Oikeudessa sekä Olsson että Olofsson tuomittiin aseellisesta ryöstöstä ja vankilasta karkaamisesta. Olsson sai 10 vuotta vankeutta. Olofsson sai lievemmän vankeusrangaistuksen, mutta kiisti auttaneensa panttivankidraaman aikana Olssonia. Oman näkemyksensä mukaan hän oli ollut sillanrakentaja Olssonin ja poliisin välillä ja pyrkinyt suojelemaan panttivankeja.
Vapauduttuaan Olsson pakoili poliisia vuosia vakavista talousrikoksista syytettynä. Hän antautui poliisille 5. toukokuuta 2006 Helsingborgin poliisitalolla. Vankilatuomionsa jälkeen Olofsson tapasi ja ystävystyi Kristin Ehrnmarkin kanssa, joka oli ollut yksi panttivangeista. Hänen rikollinen elämänsä kuitenkin jatkui. Vuonna 1975 Olofsson ryösti miljoona kruunua Handelsbankenin Göteborgin pankkikonttorista. Vuonna 1999 hänet pidätettiin Tanskassa huumeiden salakuljetuksesta.
Tukholma-syndrooma muokkaa
Kaappauksen aikana panttivangit olivat Olssonin ja Olofssonin puolella. Poliisi oli onnistunut laskemaan pienoiskameran kattoon poratun reiän läpi ja kuvaamaan tilannetta holvissa. Panttivangit eivät olleet järkyttyneet tai menneet paniikkiin tapahtuminen aikana. He vaativat, että poliisit päästäisivät kaappaajat vapaaksi.
Panttivankien myönteinen suhtautuminen kaappareihin sai lisähuomiota, kun ruotsalainen kriminologi ja psykiatri Nils Bejerot määritteli sen televisiohaastattelussa Tukholma-syndroomaksi.[2] Termi on myöhemmin vakiintunut käsittämään tilannetta, jossa panttivangit tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatut saattavat tuntea solidaarisuutta kaappaajiaan kohtaan. Solidaarisuudesta voi seurata monimutkaisia ongelmia, kun vangitut auttavat vangitsijoitaan toteuttamaan suunnitelmaansa tai pakenemaan.
Lähteet muokkaa
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. |
- ↑ SVT Fyra personer blev gisslan inne i bankvalvet. (ruotsiksi)
- ↑ a b NilsBejerot.se (Arkistoitu – Internet Archive) The six day war in Stockholm (englanniksi)
- ↑ a b c d e Vuosikirja 1973 Pankkidraama päättyi onnellisesti s. 206. KG Bertmark Kustannus
- ↑ Vuosikirja 1973 Pankkiryöstäjä vaati 3 miljoonaa. Uhkasi ampua panttivangit s. 207. KG Bertmark Kustannus
- ↑ Vuosikirja 1973 Ryöstäjä antautui väsymyksestä s. 208. KG Bertmark Kustannus