Nokka
Nokka on linnun leukaluiden päälle ja jatkeeksi kasvanut kokonaan tai osittain sarveistunut ihon muodostuma. Lintujen lisäksi myös vesinokkaeläimillä, kalmareilla ja mustekaloilla on nokka.[1]
A. Variksen nokka soveltuu kaikkiruokaisille linnuille.
B. Pieni, terävä hyönteissyöjän nokka.
C. Siemeniä syövien lintujen nokka on jykevä.
D. Käpylinnun ristinokka soveltuu hyvin käpyjen suomujen aukaisuun.
E. Pitkä ja käyrä nokka on sopeutunut meden imemiseen.
F. Tukaanin nokka soveltuu hyvin hedelmien syömiseen.
G. Tikkojen nokka.
H. Pelikaanin nokka.
I. Saksinokat hankkivat ravintonsa veden pinnalta.
J. Pitkä ylöspäin käyrä nokka on kätevä veden pinnalta tapahtuvaan ravinnonottoon.
K. Pitkä, alaspäin käyrä nokka on hyvä pohjan tonkimiseen.
L. Flamingon nokka soveltuu ravinnon siivilöimiseen.
M. Kuningaskalastajalla on pitkä terävä nokka.
N. Koskeloiden nokka.
O. Korppikotkien nokka soveltuu hyvin haaskojen syömiseen.
P. Petolinnun nokka.
Linnut käyttävät nokkaansa ravinnon pyydystämiseen, siementen kuorimiseen ja rikkomiseen sekä saaliseläinten palotteluun.[2] Helteellä linnut jäähdyttelevät itseään nokan kautta.[3]
Kehitys muokkaa
Nokka oli jo lintuja edeltäneillä liskolinnuilla. Niiden nokassa tosin oli hampaita, joita yhdelläkään linnulla ei enää ole.[1]
Rakenne muokkaa
Nokka muodostuu leukaluista, joiden päällä on sarveistuppi. Monilla lintulajeilla sarveistuppi on kuollut, mutta toisilla siinä on verisuonitus ja hermotus. Joillain lajeilla nokan väri muuttuu kesästä talveen. Sorsalinnuilla nokan kärjessä on kova kärjen reunus eli nokkakynsi. Jalohaukoilla on ylänokan tyvessä paksunnos eli vahanokka. Joidenkin lajien poikasilla on ylänokan kärjessä valkoinen munahammas, jolla ne puhkaisevat munankuoren kuoriutuessaan.[4] Monen lajin sierainaukot peittää pehmeä kalvo.[5]
Nokan muoto riippuu linnun käyttämän ravinnon laadusta. Nokkia on hyvin erilaisia: hentoja ja rotevia, pitkiä ja lyhyitä, putkimaisia ja kartiomaisia, suoria ja käyriä joko ylös- tai alaspäin, eri tavoin koukkumaisia, litteitä, sileäreunaisia ja hammasreunaisia.[5] Petolinnuilla on koukkumainen terävä nokka. Siemeniä syövien peippolintujen nokka on lyhyt ja kartiomainen. Kahlaajilla on pitkä, hento nokka, joka soveltuu pikkueläinten poimintaan liejusta ja mudasta. Sorsalintujen litteä sälönokka soveltuu erinomaisesti siivilöimään ravintoa vedestä. Tikka naputtelee voimakkaalla talttamaisella nokallaan hyönteisiä lahoista puunrungoista ja kaivertaa pesäkolonsa terveeseenkin puuhun. Joidenkin lintujen kuten lunnin nokka soveltuu hyvin myös kalojen kuljettamiseen.[6]
Nokan värillä on ratkaiseva merkitys monien lajien parinmuodostuksessa, ja harmaalokkien poikasille emon keltaisessa nokassa oleva punainen täplä on suuntamerkki, johon ne kurottelevat halutessaan ruokaa.[6]
Lähteet muokkaa
- Felix, Jiri: Koko perheen suuri lintukirja. (suomenkielisen laitoksen kirjoittaneet ja toimittaneet Ismo Nuuja ja Risto Palokangas). Kirjalito, 1994 (englanninkielinen alkuteos 1977). ISBN 951-28-1683-0.
- Lajunen, Lauri & Pursiainen, Jouni & Hohtola, Esa & Peltomäki, Jari: Kiehtovat linnut: faktaa ja visailua koko perheelle. Docendo, 2016. ISBN 978-952-291-251-0.
- Pekkarinen, Antti & Vuolanto, Seppo & Taarna, Jorma (toim.): Uusi suuri eläinkirja II. (italialainen alkuteos Natura Viva). WSOY, 1974. ISBN 951-0-03732-X.
- Södersved, Jan (päätoim.): Luonnossa: Linnut 1. Weilin+Göös, 2007. ISBN 978-951-0-31883-6.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Lajunen ym. 2016, s. 45.
- ↑ Luonnossa: Linnut 1, 2007, s. 186.
- ↑ Linnut jäähdyttelevät nokan kautta Yle Uutiset. 29.7.2010. Viitattu 28.5.2017.
- ↑ Koko perheen suuri lintukirja, 1994, s. 14.
- ↑ a b Uusi suuri eläinkirja, toinen osa, 1974, s. 106.
- ↑ a b Koko perheen suuri lintukirja, 1994, s. 13–14.
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nokka Wikimedia Commonsissa
