Uusrealismi (kansainvälinen politiikka)

Uusrealismi (myös rakenteellinen realismi tai neorealismi) on realismiin pohjautuva kansainvälisten suhteiden teoria, joka korostaa kansainvälistä anarkista järjestelmää valtioiden välisen valtakamppailun lähteenä.

Uusrealismi muodostui 1970-luvulla, ja sen huippuaika ulottui 1990- ja 2000-lukujen vaihteeseen asti. Se pyrki luomaan tieteellisemmän ja selkeämmän version klassisesta realismista sekä vastaamaan kilpailevien teorioiden ja kansainvälisen politiikan muutosten siihen kohdistamiin paineisiin. Uusrealismin kehittäjän pidetään Kenneth Waltzia, jonka pääteosta Theory of International Politics (1979) on kutsuttu uusrealismin johtotähdeksi. Uusrealismi on kilpaillut etenkin uusliberalismin kanssa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen ns. "kolmannessa suuressa väittelyssä" 1980-luvulla ja konstruktivismin kanssa ns. "neljännessä suuressa väittelyssä" 1990-luvulla.

Uusrealismin kannattajat ovat väittäneet sen olevan realismin ja reaalipolitiikan kaikkein huomattavin ja järjestelmällisin versio. Sen sijaan teorian vastustajat ovat väittäneet, että sen menestys on parempi nähdä myöhästyneenä ja väärin osuneena vastaiskuna behavioralismille, ja perinteisemmän realismin kannattajat ovat väittäneet sen yksinkertaistaneen ja köyhdyttäneen realismin historiallisesti kehittynyttä ja monopuolista ymmärrystä.

Yleistä

Uusrealismissa kansainvälistä politiikkaa tarkastellaan yksittäisten toimijoiden sijaan makrotason rakenteen näkökulmasta. Kansainvälisen järjestelmän anarkkinen rakenne nähdään valtioiden käyttäytymistaipumusten pääasiallisena selittäjänä. Uusrealismin mukaan kansainvälisessä politiikassa on kyse rationaalisten valtioiden omien etujensa ajamisesta anarkkisessa kansainvälisessä järjestelmässä, jota leimaa suurvaltojen taipumus tasapainottaa toistensa voimaa.

Uusrealismi on myös joustanut realismin perinteisestä valtiokeskeisyydetä ja keskittymisestä sodan ja rauhan kysymyksiin ottamalla huomioon muun muassa globaalin ja alueellisen organisoitumisen, transnationaalisten suhteiden, ylikansallisen integraation sekä keskinäisriippuvuuden vaikutukset kansainväliseen elämään. Tarkastelun kohteeksi on otettu myös esimerkiksi yhteistyö kansainvälisissä instituutioissa ja kansainvälisten normijärjestelmien kehitys.

Uusrealismin haarat

Uusrealismi jaetaan offensiiviseen eli hyökkäykselliseen realismiin ja defensiiviseen eli puolustukselliseen realismiin. Andrew H. Kyddin mukaan ero offensiivisten ja defensiivisten realistien välillä on siinä, että edelliset eivät missään olosuhteissa näe mahdollisuuksia luottaa toisten valtioiden hyviin aikomuksiin, kun taas jälkimmäiset pitävät luottamusta jossain määrin muuttujana.

Offensiivinen realismi

Offensiivisen realismin mukaan valtiot pyrkivät jatkuvasti lisäämään valtaansa kilpailijoidensa kustannuksella, mikä ajaa ne aktiivisesti kamppailemaan vallasta. Tilanne nähdään nollasummapelinä, jossa toimija, joka ei ota aloitetta ennakoivin ja usein rajun hyökkäyksellisin toimin, menettää mahdollisuutensa menestyä. Offensiivista realismia edustaa etenkin John Mearsheimer.

Defensiivinen realismi

Defensiivisen realismin mukaan valtiot tavoittelevat vain itsesäilytystä ja pyrkivät tasapainottamaan toistensa hegemonisia pyrkimyksiä. Valtioilta edellytetään tällöin myös vastuullista käyttäytymistä. Defensiivisen realismin kannattajat ovat pyrkineet selittämään uusrealistisen teorian puitteissa monia sellaisia ilmiöitä, jotka eivät näytä sopivan ainakaan Waltzin teoriaan, ja näin laajentaneet uusrealismin alaa. Defensiivisen realismin edustajiin kuuluvat esimerkiksi Charles Glaser ja Jospeh Grieco.

Lähteet

• Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
• Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.
• Harle, Vilho (toim.): Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.