N1
N1 eli N-1 oli neuvostoliittolainen kantoraketin kehityshanke, jolla tähdättiin miehitettyyn kuulentoon. Yhdysvalloissa siitä käytettiin myös koodeja G-1e ja SL-15. N1:n kaikki neljä koelaukaisua epäonnistuivat 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Tämä pysäytti Neuvostoliiton kuuohjelman. Kehityshanke keskeytettiin vuonna 1976.
Historia muokkaa
N1-kantoraketin hahmottelu alkoi vuonna 1959 Sergei Koroljovin johdolla OKB-1-suunnittelutoimistossa. Alun perin sillä oli tarkoitus laukaista 50 000 kg painava sotilaallinen avaruusasema matalalle kiertoradalle. Tavoite oli samanlainen kuin Yhdysvaltain ilmavoimilla vastaavaan aikaan. Neuvostoliitolla oli suunnitteilla myös Marsin miehitetty ohilento, joka muistutti Yhdysvaltain armeijassa toimineen Wernher von Braunin yhdysvaltalaisissa lehdissä esittämiä suunnitelmia 1950-luvun puolivälistä.
Eri rakettiversioita esitettiin: N1, N2 ja N3 — tavoitteena oli ilmeisesti myös varmistaa suunnittelutyökuorman säilyminen useissa suunnittelutoimistoissa. N2-raketista kehittyi 1960-luvun puoliväliin mennessä Proton-kantoraketti, joka sekin oli alun perin tarkoitettu kuuraketiksi, mutta varsinainen kehityshanke oli jo toisella motivaatiolla — N2 hävisi Neuvostoliiton kuurakettikilvan. Kahdella N2-laukaisulla olisi saatu riittävän suuri kuuluotain ja sen ajoaine nostettua maan kiertoradalle — myös NASA pohti tällaista ratkaisua kuuhun menoon. N1 oli kaikista suurin. N3:n oli tarkoitus korvata R-7-ohjus. N-tutkielmat olivat vain nk. paperitutkimuksia ilman jatkokehityksen rahoitusta.
Joulukuussa 1959 pidettiin kaikkien Neuvostoliiton rakettialan pääsuunnittelijoiden kokous. Koroljov esitteli N-suunnitelmat. Vladimir Tšelomei esitteli "yleisrakettinsa", joka tyyppimerkinnällä UR-100 valittiin kehitettäväksi mannertenväliseksi ohjukseksi. Mihail Jangel esitteli R-36:n, josta siitäkin tuli raskas mannertenvälinen ohjus. Koroljov sai rahoituksen Molnija-kantoraketin kehittämiseen.
Vuonna 1961 pidettiin vastaava kokous Baikonurissa, jossa neuvoteltiin N1-kantoraketin kehittämisestä. Tavoitteeksi tuli tehdä ensimmäinen koelaukaisu vuonna 1965.
Kun Kennedy toukokuussa 1961 julisti Yhdysvaltain menevän Kuuhun 1960-luvulla, Koroljov ehdotti kuulentoa aluksella, josta aikanaan tuli Sojuz. Se osoittautui liian pieneksi kuulentoon. Tämän takia Koroljov ehdotti N1-rakettia.
N1-raketin ongelmaksi muodostui sen suuri moottorimäärä. Yhdysvallat kehitti Saturn V -rakettiaan varten uuden hyvin suuren ja tehokkaan rakettimoottorin, joita tarvittiin vain viisi kappaletta. Neuvostoliitto ei päätynyt kehittämään N1stä varten uutta tehokasta moottoria vaan päätyi käyttämään kolmeakymmentä pienempää rakettimoottoria. Tämä teki raketin rakenteesta hyvin monimutkaisen ja epäluotettavan, mikä johti lopulta kaikkien koelaukaisujen epäonnistumiseen. Koroljov oli toteuttanut hyvällä menestyksellä raskaita kantoraketteja klusteroimalla keskikokoisia moottoreita, mutta periaatteen venyttäminen ei enää onnistunut. Toisinaan N1:n epäonnistumisen syyksi on arveltu Koroljovin kuolemaa syöpäleikkauksessa vuonna 1966: projekti menetti hyvän systeemisuunnittelijan ja johtajan ja sai tilalle paljon kokemattomamman. Tämä ei kuitenkaan selitä teknisen ratkaisun heikkoutta.
N1 kykeni suunnitelmien mukaan kuljettamaan 95 000 kg matalalle kiertoradalle. Siinä oli 30 rinnakkaista Kuznetsov NK-15 -moottoria, jotka tuottivat kukin 1 544 000 newtonin työntövoiman. N1:n kanssa kilpaillut Proton-raketin Vulkan-nimisen version suunnittelu päätettiin myös lopettaa.
Neuvostoliitto kehitti tämänkin avaruushankkeen puolustusministeriön alaisuudessa ja siksi hanke eteni siten, että lännessä lähinnä vain Yhdysvaltain tiedustelu tiesi sen kehittämisestä ja ongelmista, jotka Leonid Brežnevin hallinto peitteli. Venäjällä hankkeeseen osallistuneet henkilöt ovat 1990-luvulla kertoneet hankkeen kulusta.
