Näyttelijälakko 1963–1965
Näyttelijälakko 1963–1965 oli Suomessa tapahtunut työtaistelu, jossa Suomen Näyttelijäliitto kielsi jäseniään tekemästä uusia elokuvasopimuksia. Lakko kesti alkuvuodesta 1963 aina kesään 1965 saakka. Yhdessä television yleistymisen kanssa näyttelijälakko merkitsi suurta muutosta suomalaiselle elokuvalle. Pitkä studiossa kuvattujen elokuvien perinne loppui täysin, minkä seurauksena Suomen Filmiteollisuus hakeutui konkurssiin vuonna 1965. Elokuvia tuotettiin vähän, ja niiden näyttelijöinä käytettiin liittoon kuulumattomia ja harrastajanäyttelijöitä.[1][2]
Lakon myönteisenä vaikutuksena suomalaisen elokuvan ilmaisuvalikoima monipuolistui: sarjatuotettujen studioelokuvien tekijöiden sijaan kärkeen nousivat ”uuden aallon” auteur-tyyliset ohjaajat kuten Risto Jarva, Erkko Kivikoski, Maunu Kurkvaara, Jaakko Pakkasvirta ja Eino Ruutsalo. He kuvasivat elokuvansa aidoissa miljöissä, kevyellä tuotantoryhmällä ja tuoreita näyttelijäkasvoja käyttäen. Elokuvat perustuivat valtaosin alkuperäiskäsikirjoituksiin eivätkä studioelokuvien tapaan jo tunnettuihin näytelmiin tai romaaneihin. Taloudellisesti tuotanto oli riskipitoista: monien tuotantojen omilleen pääsy oli kiinni siitä, saiko elokuva jälkikäteen valtionpalkinnon vai ei.[1][2]
Tapahtumien kulkua muokkaa
Suomen filmivalmistajien liitto ja Suomen Näyttelijäliitto aloittivat vuoden 1963 alusta neuvottelut näyttelijöiden palkkioista. Näyttelijät vaativat yli 50 prosenttia aiempaa suurempia palkkioita tilanteessa, jossa he saivat houkuttelevia työtarjouksia teattereiden ja elokuvien lisäksi televisiosta. Näyttelijäliiton vaatimuksiin kuului myös niin sanottu ”televisiopykälä”, jonka perusteella elokuvien valmistajan olisi ollut tilitettävä 25 prosenttia elokuvan televisioesitysoikeuksista saamistaan tuloista näyttelijöille. Elokuvatuottajat suostuivat lopulta runsaan 20 prosentin palkkiokorotuksiin mutta eivät televisiopykälään, jonka he katsoivat aiheuttavan samankaltaisia vaatimuksia elokuvanteon muiltakin työntekijäryhmiltä. Tuottajien mielestä näyttelijöiden vaatimukset olivat lisäksi ristiriidassa vuonna 1961 uusittuun tekijänoikeuslakiin nähden.[2]
Neuvottelut päättyivät Näyttelijäliiton kieltoon tehdä uusia elokuvasopimuksia. Lakko saattoi jatkua, koska näyttelijät saivat yhä enemmän töitä televisiosta korvaamaan elokuvarooleja. Myös Ruotsin teatteriliitto tuki Suomen lakkoa ja kehotti jäseniään olemaan menemättä suomalaisiin elokuvatuotantoihin[3]. Eniten lakosta kärsivät elokuvatuotantoyhtiöt. Niistä vain Tommi Rinteen 1963 perustama Keskus-Elokuva Oy hyväksyi kaikki näyttelijöiden vaatimukset televisiopykälää myöden.[2]
Näyttelijälakon aiheuttamien vaikeuksien takia lähes koko ohjaajapolvi vaihtui. Studiokauden ohjaajista uraansa jatkoivat 1960-luvun puolenvälin jälkeen oikeastaan vain Edvin Laine ja Matti Kassila. Monien muiden elokuvahankkeiden ohella Kassilan kaavailema hanke neljänneksi (aikajärjestyksessä kolmanneksi) Palmu-elokuvaksi Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu kaatui lakon myötä, koska Joel Rinne ja muut pääosien ammattinäyttelijät eivät olleet käytettävissä.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b Suomalainen elokuvatuotanto 1960–1969, Suomen kansallisfilmografia, Elonet-sivusto. Viitattu 21.9.2016.
- ↑ a b c d Televisio tekee tuhojaan[vanhentunut linkki], © Nettiradio Mikaeli / Nina Kurki 1999. Viitattu 21.9.2016.
- ↑ Ruotsin teatteriliitto tukee filmauslakkoamme. Helsingin Sanomat, 1.6.1963, s. 9. Näköislehden aukeama (vain tilaajille). Viitattu 27.10.2017.
- ↑ Hannu Salmen blogi