Myönnytyspolitiikka

(Ohjattu sivulta Myöntyväisyyspolitiikka)
Hakusana ”Myöntyväisyyspolitiikka” ohjaa tänne. Suomen sortovuosien myöntyväisyyssuuntausta käsitellään muun muassa artikkeleissa Ensimmäinen sortokausi, Toinen sortokausi ja Suomalainen puolue.

Myönnytyspolitiikka (tunnetaan myöskenen mukaan? nimellä liennytyspolitiikkalähde?) on ”politiikkaa, joka tähtää kansainvälisten kiistojen ratkaisemiseen tunnustamalla olemassa olevat valitusten aiheet ja vastaamalla niihin järkiperäisten neuvottelujen ja kompromissien keinoin, välttäen näin tarpeen käydä sotaa, joka tulisi olemaan kallis, verinen ja mahdollisesti vaarallinen.”lähde? Termiä käytetään useinselvennä kuvaamaan Ison-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin natsi-Saksaa kohtaan harjoittamaa myönnytyspolitiikkaa vuosina 1937–1939. Liennytyspolitiikastaselvennä on käyty akateemista ja poliittista keskustelua vuosikymmenten ajan.lähde? kenen mukaan? Historioitsijoiden arvio Chamberlainin politiikasta on vaihdellut. Arvostelijat ovat tuominneet Chamberlainin, kun puolustajien mukaan hänen liennytyspolitiikkansaselvennälähde? oli pakon sanelemaa.

Pääministeri Neville Chamberlain saapuu neuvotteluistaan Hitlerin ja Mussolinin kanssa vuonna 1938.

Termiä ”liennytyspolitiikka”lähde? on käytettyselvennä sen jälkeen jopa synonyymina pelkuruudelle ja termiäselvennä käytetäänselvennä propagandistisessa mielessä vielä tänäkin päivänä.lähde? Koska liennytyspolitiikanlähde? katsotaan historiallisen esimerkkinsä vuoksi olevan valmiiksi epäonnistunut ratkaisu, termiä käytetään puolustuksena oman politiikan kovenemiseen, kun halutaan siirtyä kovaotteisiin tai sotaisiin toimiin toista valtiota vastaan. Termiäselvennä käytettiin tässä mielessä viimeksi, kun Yhdysvallat valmisteli hyökkäystä Irakiin.lähde?

Kollektiivisen turvallisuuden epäonnistuminen muokkaa

Chamberlainin liennytyspolitiikkalähde? syntyi Kansainliiton heikkoudesta ja kollektiivisen turvallisuuden epäonnistumisesta. Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun toivottiin, että kansainvälinen yhteistyö kansojen välisissä riitatapauksissa voisi estää tulevien sotien syntymisen. Kansainliiton jäsenillä oli oikeus, mutta ei velvoitetta, auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneita jäsenvaltioita. Kollektiivisen turvallisuuden politiikka ajoi samanaikaisesti aseistariisuntaa ja talouspakotteita aggressiivisia valtioita kohtaan. 1930-luku tarjosikin Kansainliitolle haasteita: Japani hyökkäsi Mantšuriaan, Adolf Hitlerin johtama natsi-Saksa miehitti Reininmaan ja Benito Mussolinin johtama fasistinen Italia hyökkäsi Abessiniaan. Diktatuurien toimiessa Kansainliitto osoittautui voimattomaksi.

Japanin hyökkäys Mantšuriaan muokkaa

 
Japanilaisia joukkoja saapumassa Tsitsihariin.

Syyskuussa 1931 Japani, Kansainliiton jäsen, hyökkäsi Kiinan provinssiin Mantšuriaan. Kiina pyysi Kansainliittoa ja Yhdysvaltoja avuksi. Kansainliiton neuvosto esitti, että osapuolet vetäytyisivät ennen hyökkäystä omaamille alueilleen odottamaan rauhanomaista ratkaisua. Yhdysvallat muistutti Japania velvollisuuksista noudattaa allekirjoittamaansa Kellogg–Briand-sopimusta. Vaatimukset menivät kuuroille korville ja Japani valloitti koko Mantšurian. Kansainliitto perusti tutkintalautakunnan, joka tuomitsi Japanin toimet esittämässään raportissa helmikuussa 1933. Vastalauseeksi Japani erosi Kansainliitosta ja jatkoi etenemistään Kiinaan. Tuomitsemista lukuun ottamatta Kansainliitto ja Yhdysvallat eivät vastustaneet Japanin toimia. David Thompsonin mukaan Kansainliiton ja Yhdysvaltain välinpitämättömyys ja tehottomuus Itä-Aasiassa rohkaisi Euroopan aggressiivisia valtioita toimimaan yhtä uhmakkaasti.[1]

Saksa miehitti Reininmaan muokkaa

Maaliskuussa 1936 Hitler haastoi Versailles’n rauhansopimuksen ja lähetti joukkojaan demilitarisoidulle Reininmaan alueelle, jonka Ranska oli vaatinut puskurivyöhykkeeksi maiden väliselle rajalle. Saksan uudelleenvarustelu oli vielä kesken ja sen asevoimat eivät olleet kasvaneet naapurivaltioiden tasalle. Reininmaan miehitys oli siis uhkapeliä ja monet Hitlerin neuvonantajista vastustivat sitä. Saksalaisille upseereille olikin annettu käsky vetäytyä välittömästi, mikäli he kohtaisivat alueesta määräävien ranskalaisten vastarintaa. Vastarintaa ei syntynyt, ja Hitler keräsi operaatiostaan poliittisen voiton.

Ranska valitti Kansainliittoon ja kysyi Isolta-Britannialta tukea. Pääministeri Stanley Baldwin vastasi, että Ison-Britannian asevoimat eivät riitä Ranskan tukemiseen ja maan julkisen mielipiteen mukaan ”saksalaiset vain marssivat omalle takapihalleen”. Yleensä tiukkoja toimia saksalaisia kohtaan tukenut työväenpuolueen parlamentin jäsen Hugh Dalton sanoi, että Britannian kansalaiset ja työväenpuolue eivät kannata sotilaallisia toimia tai taloudellisia pakotteita Saksaa vastaan.[2] Kansainliiton jäsenvaltioista ainoa, joka ehdotti toimimista Saksaa vastaan, oli Neuvostoliitto.

Hitler kutsuttiin kuitenkin neuvottelupöytään. Hän ehdotti Saksan ja länsivaltojen välistä hyökkäämättömyyssopimusta. Yksityiskohdista kysyttäessä Hitler kuitenkin jahkaili eikä vastannut. Onnistunut Reininmaan miehitys oli vakuuttanut hänet siitä, ettei kansainvälinen yhteisö nousisi vastustamaan häntä ja että Saksa oli saavuttanut tärkeän strategisen aseman.

Abessinian kriisi muokkaa

Mussolini haaveili nostattavansa Italian Rooman valtakunnan kaltaiseksi mahdiksi. Ensimmäiseksi hän halusi Abessiniaan, jonka naapurivaltiot Eritrea ja Somalia olivat jo Italian hallussa. Joulukuussa 1934 Italian ja Abessinian joukkojen välillä käytiin kahakka Walwalissa, kun Italia otti haltuunsa kiistellyn alueen lähellä Ison-Britannian alueen ja Italian alueiden rajaa. Kahakassa kuoli 150 abessinialaista ja 50 italialaista. Kun Italia vaati anteeksipyyntöä ja hyvitystä Abessinialta, maa vetosi Kansainliittoon. Liitto suostutteli osapuolia löytämään ratkaisu, joka seuraisi osapuolten vuonna 1928 allekirjoittamaa ystävyyssopimusta. Kun Italia jatkoi joukkojensa siirtämistä alueelle, Abessinia vetosi Kansainliittoon uudelleen.

Lokakuussa 1935 Mussolini käynnisti hyökkäyksen Abessiniaan. Kansainliitto julisti Italian olevan hyökkääjäosapuoli ja sääti taloudellisia pakotteita, joihin ei kuitenkaan kuulunut öljy ja hiili. Ilman näitä resursseja Italian olisi ollut vaikea käydä sotaa ja selviytyä, mutta toisaalta pelättiin energiaresurssien viennin kieltämisen johtavan sotaan Italian kanssa. Kansainliiton jäsenvaltioista Albania, Itävalta ja Unkari kieltäytyivät toteuttamasta pakotteita. Myös Kansainliittoon kuulumattomat Saksa ja Yhdysvallat jatkoivat kauppaa Italian kanssa.[2]

Huhtikuussa 1935 Italia oli liittynyt Isoon-Britanniaan ja Ranskaan näiden vastustaessa Saksan uudelleenvarustautumista. Ranska oli innokas tyynnyttelemään Italiaa, jotta tämä ei liittoutuisi Saksan kanssa. Iso-Britannia, joka ei suhtautunut niin vihamielisesti Saksaa kohtaan, määräsi tahdin jossa talouspakotteita asetettiin ja siirsi sotalaivoja Välimerelle. Kuitenkin marraskuussa 1935 Ison-Britannian ulkoministeri Samuel Hoare ja Ranskan pääministeri Pierre Laval kävivät salaisia keskusteluja, joissa he sopivat, että kaksi kolmasosaa Abessiniasta luovutettaisiin Italialle. Asian noustua julkisuuteen se herätti vastalausemyrskyn ja molemmat ministerit eroamaan.

Toukokuussa 1936 Italia valtasi Abessinian pääkaupungin Addis Abeban pakotteista ja vastalauseista huolimatta ja julisti Italian kuninkaan Viktor Emanuel III:n Etiopian keisariksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Kansainliitto luopui pakotteista. Abessinian kriisi vahingoitti suuresti kansainliiton arvovaltaa.

Liennytyslähde? vuosina 1937–1939 muokkaa

 
Sudeettialueet merkittynä Tšekkoslovakiaan karttaan.
 
Ribbentrop, Chamberlain ja Hitler neuvottelemassa Münchenin sopimuksesta.

Vuonna 1937 Stanley Baldwinin erottua Neville Chamberlainista tuli uusi pääministeri. Chamberlain noudatti liennytyksenlähde? ja uudelleenaseistautumisen politiikkaa. Chamberlainin maine liennyttäjänälähde? on laajalti seurausta hänen Hitlerin kanssa käymistään neuvotteluista Tšekkoslovakian kysymyksestä vuonna 1938.

Münchenin sopimus muokkaa

Tšekkoslovakia perustettiin Versailles’n sopimuksen myötä. Siihen kuuluivat myös sudeettialueet, joissa asui paljon saksalaisia. Huhtikuussa 1938 Konrad Henleinin johtamat sudeettinatsit ajoivat itsehallintoa alueelle. Chamberlain varoitti Hitleriä, että Saksan väliintulo saattaisi aiheuttaa konfliktin Ison-Britannian kanssa. Hitler kuitenkin komensi joukkonsa hyökkäämään Tšekkoslovakiaan. Lordi Runciman lähetettiin Prahaan välittäjäksi ja hän suostutteli tšekkihallituksen myöntämään sudeeteille näennäisen autonomian. Henlein vetäytyi neuvotteluista ja Hitler syytti tästä tšekkejä.

Syyskuussa Chamberlain matkusti Hitlerin huvilaan Kotkanpesään neuvottelemaan suoraan Hitlerin kanssa toiveinaan välttää sota. Nyt Hitler vaati sudeettialueen liittämistä Saksaan ja vakuutti, että tästä kieltäytyminen merkitsisi sotaa. Ranskan tukemana Chamberlain kertoi Tšekkoslovakian presidentille, että maan tulee luovuttaa alueet, joissa on saksalaisenemmistö. Näin Tšekkoslovakia menetti 800 000 kansalaista, merkittävästi teollisuutta ja lännessä sijainneen strategisesti tärkeän vuoristoalueen. Käytännössä Iso-Britannia ja Ranska painostivat liittolaistaan luovuttamaan osan alueistaan vihamieliselle naapurille.[1]

Sen jälkeen Hitler ilmoitti Chamberlainille, että Saksa tulee miehittämään sudeettialueet ja että alueilla asuneiden tšekkoslovakialaisten tulee muuttaa pois. Tšekkoslovakialaiset vastustivat vaatimusta ja britit ja ranskalaiset asettuivat tukemaan heitä. Chamberlain suostutteli Hitlerin esittämään vaatimuksensa konferenssissa neljän vallan välillä. Näihin ei luettu itse Tšekkoslovakiaa. 29. syyskuuta Hitler, Chamberlain, Ranskan pääministeri Edouard Daladier ja Mussolini tapasivat Münchenissä. Johtajat sopivat, että Saksa saa miehittää sudeettialueen, mutta jättää muut vaatimuksensa kansainvälisen komission ratkaistavaksi. Tšekkoslovakialaisille ilmoitettiin, että jos he eivät suostu päätöksiin, he jäävät ilman kenenkään tukea. Chamberlainin vaatimuksesta Hitler allekirjoitti hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan ja Ison-Britannian välille. Chamberlain palasi maahansa luvaten ”rauhaa meidän ajaksemme”. Seuraavan maaliskuun aikana Tšekkoslovakia lakkasi olemasta ja se jaettiin Saksan, Unkarin, Puolan ja itsenäisen Slovakian välillä.

Münchenissä koettu tappio sai aikaan muutoksen politiikassa ja Chamberlain aloitti valmistautumisen sotaan. Maaliskuussa 1939 hän lupasi Puolalle, että Iso-Britannia tukisi maata mikäli sen itsenäisyyttä uhataan. Hitler hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939. Kaksi päivää myöhemmin Iso-Britannia julisti sodan Saksalle lyöden Hitlerin ällikällä. Iso-Britannia ja Ranska katsoivat kuitenkin sivusta, kun Saksa valtasi Puolan.

Vaikka sodan syttymisen syynä oli natsi-Saksa oli Chamberlain kärsinyt massiivisen arvovaltatappion. Ensimmäisen sotatalven aikana rintamilla ei juuri taisteltu ja kansan keskuudessa sotaa kutsuttiin valesodaksi. Chamberlainia syytettiin tällöin myös passiivisuudesta sodanjohdossa ja hänen tilalleen pääministeriksi astui Winston Churchill toukokuussa 1940. Chamberlainin kuoltua saman vuoden marraskuussa Churchill piti häntä kunnioittaneen puheen, jossa hän sanoi: ”Mitä ikinä historiaan jääkään näistä kauheista, mullistavista vuosista, voimme olla varmoja siitä, että Neville Chamberlain toimi täysin rehellisenä omalle kutsumukselleen ja yritti viimeiseen asti kaikilla kyvyillään ja auktoriteetilleen, jotka olivat voimakkaita, pelastaa maailman kauhealta, tuhoavalta taistelulta, jossa me olemme nyt mukana.”[3]


Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b Thompson, D., Europe Since Napoleon, Longmans, 1964
  2. a b Taylor, A.J.P., English History, 1914-1945, Oxford University Press, 1965
  3. Churchill's tribute to Chamberlain, 12 November 1940 (Arkistoitu – Internet Archive)