Multivisio
Multivisio (joskus myös multimedia, engl. multi-image, ransk. diaporama) on termi, jolla Suomessa kutsuttiin usealla diaprojektorilla ja ääniraidalla toteutettuja näyttäviä diaesityksiä. Multivisiotuotannot muun muassa yritysesittely- ja opetuskäyttöön olivat melko suosittuja 1970- ja 1980-luvuilla, kunnes erilaiset video-ohjelmat, useista monitoreista koostuvat videoseinät ja tietokoneeseen perustuvat audiovisuaaliset esitykset syrjäyttivät ne 1990-luvulla.
Toimintaperiaatteita muokkaa
Multivisiotekniikan näyttävimmät toteutukset tehtiin käyttämällä leveää panoraamavalkokangasta ja jopa kymmeniä diaprojektoreita. Niiden kuvat kohdistettiin kankaalla limittäin niin, että kuvien häivemaskein pehmennetyt reunat menivät hieman päällekkäin. Jokaista tällaista kuvapaikkaa varten tarvittiin vähintään kaksi päällekkäin kohdistettua diaprojektoria, jotta kuva voitiin vaihtaa nopealla leikkauksella tai hitaammalla häiveellä toiseen ilman mustaa taukoa.[1]
Esityksessä voitiin näin vaihdella kuvakokoja ja niiden välisiä siirtymiä melko monipuolisesti. Kun haluttiin koko valkokankaan täyttävä iso kuva, se jaettiin moneksi erilliseksi, tarkoin kohdistetuksi diakuvaksi eri projektoreihin; kun haluttiin monesta kuvasta muodostuva "mosaiikki", jokainen projektori näytti eri kuvaa.[1]
Tekniikkaa muokkaa
Kuvien rytmittämiseksi voitiin kontrolloida kunkin diaprojektorin kolmea muuttujaa:
- lamppua: nopeasti päälle, nopeasti pois, hitaasti päälle, hitaasti pois, nopea vilkutus, puoliteho yms.
- kuvanvaihtoa: seuraava dia, edellinen dia, dia numero n, pidä sama dia jne.
- kuvanvaihtimen suljinta: suljin kiinni (lampun sammuttamistakin nopeampi pimennys), suljin auki[1]
Projektoreiden ohjelmointiin ja esityksen ajamiseen käytettiin aluksi yksinkertaisia häivelaitteita, joita ohjattiin esityksen ääntä toistavan nauhurin erilliselle ääniraidalle tallennetuilla ohjausimpulsseilla. 1980-luvulla projektoreita ohjaamaan tulivat mikrotietokoneet, jolloin kyettiin uusiin efekteihin kuten nopeisiin leikkauksiin ja välähdyksiin ja usean projektorin päällekkäiskuviin. Dioissa alettiin käyttää yhä monimutkaisempia rajausmaskeja yms. uudenlaisten elokuvaa tai animaatiota muistuttavien efektien aikaansaamiseksi.[1]
Lopulta multivisioesityksiin alettiin lisätä muitakin tehokeinoja, kuten ajastettua pyrotekniikkaa, filmi- tai videoprojektoreita ja valkokankaan läpi ajavia autoja. Tällöin alettiin puhua multivision sijasta joskus multimediasta, joka sana on sittemmin saanut digitalisoitumisen myötä uusia merkityksiä.[1]
Useimmat multivisiotuotannot perustuivat Kodakin valmistamiin Carousel-pyörölipasta käyttäviin diaprojektoreihin. Esityksen kuvamäärää ja kestoa rajoitti lippaaseen mahtuva kuvamäärä, joka oli aluksi 80 diaa ja myöhemmin 140 ohuisiin kehyksiin kehystettyä diaa. Esitysten toteuttaminen oli myös kallista sekä paljon aikaa, tilaa ja henkilöresursseja vievää. Ennen esitystä projektorit oli kohdistettava ja tarkennettava. Jotta ei häirittäisi itse esityksen ääntä, projektorien oli sijaittava äänieristetyssä tilassa niiden tuulettimien ja kuvanvaihtimien tuottaman melun takia. Koko esitys saattoi keskeytyä yhden projektorin lampun palamiseen tai kuvanvaihtimen rikkoutumiseen.[1]
1990-luvulle tultaessa videotekniikka ja tietokonepohjainen esitysgrafiikka syrjäyttivät multivision, 2000-luvulle tultaessa digitaalinen valokuva syrjäytti diakuvat. Kodak lopetti diaprojektorien tuotannon 2004.[1]
Multivisio Suomessa muokkaa
Suomessa multivision pioneeri oli latvialaissyntyinen valokuvaaja Odert Lackschéwitz, joka kuvasi ja rakensi ensimmäiset vähintään yhdeksän projektorin yritysmultivisiot 1970-luvun alkupuolella. Suomalaisyrityksistä multivisio tuli ensimmäisenä Nokian silloiseen pääkonttoriin Helsingin Rautatientorille. Muita edelläkävijöitä multivisioiden käyttäjinä olivat Rauma-Repola ja Neste. Suurin Suomessa tehty multivisio oli Lackschéwitzin Sevillan maailmannäyttelyyn 1992 tekemä 120 projektorin esitys. [2]
Suomen tuotteliain ja kansainvälisesti palkituin multivisioiden tuotantoyhtiö on helsinkiläinen Smile Audiovisual,[2] joka sekin siirtyi videotekniikkaan 1990-luvun alussa. Myös Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen nuorisotyön tiimissä toiminut Timo J. Malmi (1960–2003) oli arvostettu multivisioiden tuottaja[3].
Martti Jännes suunnitteli ja ohjasi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa Tiedekeskus Heurekan Verne-teatteriin Valon ihme -nimisen teoksen, joka yhdistää 70 millimetrin filmille kuvattua elokuvaa ja multivisiota. Sen esittämiseen tarvitaan planetaarionmuotoinen valkokangas, 70 mm ja 35 mm elokuvaprojektorit ja vielä kahdeksan kuvaruudun multivisiolaitteisto.[4]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Bob Rose, VMI Inc.: Projection – Slide, Images, Magic, and Lantern Online Encyclopedia. Viitattu 13.8.2012.
- ↑ a b Eeva-Liisa Vallin: Multivisiosta käyntikortti. von Hertzen, Pirjo – Melgin, Elina – Åberg, Leif : Vuosisata suhdetoimintaa – Yhteisöviestinnän historia Suomessa, , s. 174. Otava 2012. ISBN 978-951-1-26547-4. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 13.8.2012. [vanhentunut linkki]
- ↑ Palminen, Seppo: Kokeileva av-tuottaja sai tunnustusta maailmalla (muistokirjoitus). Helsingin Sanomat, 9.8.2003. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 14.12.2022.
- ↑ ”Piipunpolttaja pappa Jännes”, teoksessa Teirikari, Pepe: Voittoja ja tappioita, Muistelmia mainoselokuvien maailmasta, s. 79–81. WSOY, 2000. ISBN 951-0-25369-3.
