Merisodankäynti

Merisodankäynti on sodankäyntiä laivojen tai muiden merikulkuvälineiden avulla tai niitä vastaan. Suurin osa meritaisteluista on käyty merellä, mutta sotaa on käyty myös sisävesillä. Meriväylillä ja muilla vesiliikennereiteillä on suuri merkitys kaupankäynnille ja esimerkiksi sotajoukkojen liikkumiselle, ja siten merisodankäynti on kautta historian ollut tärkeä sodankäynnin muoto. Merisodankäynnin historia yltääkin vähintään 3 000 vuoden taakse.

Ranskalainen linjalaiva Orient palaa 1. elokuuta 1798 Abukirin taistelussa.

Historia

Antiikin ja keskiajan kaleerilaivastot

Kaleerit olivat varhaisimpia merikelpoisia aluksia. Antiikin aikana kaleereja käyttivät kaikki keskeisimmät Välimeren alueen merenkulkua harjoittavat kansakunnat niin kaupankäyntiin kuin sotatoimiinkin. Vanhin meritaistelu, josta on kirjallisia tietoja, käytiin 1210 eaa. Kyproksen lähellä.^lähde? Tunnetuimmat antiikin ajan kaleereilla käydyistä meritaisteluista lienevät Kreikan ja Persian välillä käydyistä persialaissodista, ja etenkin Salamiin taistelu. Ateenan ja Spartan kaupunkivaltioiden välillä käydyssä peloponnesolaissodassa puolestaan spartalaiset liittolaisineen muodostivat peloponnesolaisliiton ja ateenalaiset liittolaisineen muodostivat Deloksen meriliiton.

Kaleerin liikkuminen tapahtui pääasiassa airojen avulla. Monissa kaleereissa oli myös purje tai useampia purjeita, mutta alusten kömpelyyden ja purjehdustekniikan alkeellisuuden vuoksi purjeiden käyttäminen taistelutilanteessa oli yleensä kannattamatonta. Purjetta käytettiinkin lähinnä apuna pidempien ja suoraviivaisten merimatkojen taittamiseen, kun taas taistelutilanteessa laiva sai liikevoimansa yksinomaan soutajilta.

Kaleerin pääase oli antiikin aikana keulapuskuri. Keulapuskuri oli usein metallista rakennettu valtava kärki, jolla pyrittiin suurimmalla mahdollisella vauhdilla törmäämään vihollisaluksen vesirajaan. Keulapuskurin käyttö myös saneli antiikin laivastotaistelujen taktiikkaa ja kaleerien rakennetta. Esimerkiksi airojen muotoilussa ja soutajien määrässä pyrittiin huomioimaan se, että laiva kykenee hyökkäyksen aikana saavuttamaan mahdollisimman suuren hetkellisen nopeuden. Kaleerisodankäynnissä vihollislaivastojen tarkan sijainnin ja liikkeiden tiedusteleminen oli toissijainen tavoite, ja merisodankäynnin strategia perustui pikemmin alusmääräisesti ylivoimaisen laivaston rakentamiseen ja vihollisen tuhoamiseen suoraviivaisessa kohtaamistaistelussa.

Maalaus Lepanton taistelusta tuo hyvin esiin kaleerisodankäynnin kaoottisuuden ja lähitaisteluluonteen.

Antiikin laivastotaistelujen keskeinen syy oli tarve kuljettaa sotajoukkoja ja niiden vaatimia huoltotarpeita meriteitse sekä vastapuolen pyrkimys estää meritse tapahtuvaa hyökkäystä. Koska laivoilla oli tarkoitus kuljettaa ja huoltaa mittavia sotilasosastoja, tarvittiin laivoja paljon, ja suurimpiin laivastotaisteluihin saattoi osallistua useita satoja aluksia.

Koska kaleereilla kuljetettiin sotajoukkoja, taisteluihin osallistui tavallisesti myös laivojen kuljettamia sotilaita. Laivan kannella toimivat jousiampujat saattoivat pyrkiä häiritsemään vihollisalusten toimintaa ja tuhoamaan niiden miehistöä. Voitiin tehdä myös vihollisalusten valtaaminen eli entraus. Erityisesti roomalaiset tulivat tunnetuksi corvus-nimisen entraussillan asentamisesta aluksiinsa ja sen tehokkaasta hyödyntämisestä Karthagoa vastaan käymissään meritaisteluissa. Roomalaisten aikaan sota-aluksiksi tarkoitetut kaleerit alkoivat ylipäänsä kehittyä selvemmin kauppa-aluksista erilliseksi alustyypiksi.

Kaleerien käyttö pääasiallisena sota-alustyyppinä jatkui Euroopassa aina keskiajan lopulle saakka. Viimeisiä merkittäviä pelkästään soudettavien alusten välillä käytyjä meritaisteluita oli Lepanton taistelu vuonna 1571, jossa Venetsian, Espanjan ja paavin laivastojen muodostama Pyhä liiga voitti osmanilaivaston. Vaikka tämän aikakauden kaleereissa oli käytössä jo tykkejä, ratkaistiin tämäkin taistelu varsinaisesti entrausjoukkojen välisessä lähitaistelussa.

Purjelaivojen aikakausi

1600-luvulta alkaen tykkien käyttö sota-aluksissa alkoi yleistyä. Samalla purjehdustekniikan kehittyminen mahdollisti sen, että laivoja voitiin ohjata pelkkien purjeiden avulla. Kun laivan kylkiä ei enää tarvinnut varata airorivistöille, tykkien määrää voitiin kasvattaa sijoittamalla ne aluksen kylkiin.

Sota-aluksille asetetut vaatimukset muuttuivatkin oleellisesti purjelaivojen aikakaudella. Purjelaivoja edeltäneiden kaleereiden tuli olla rakenteeltaan kevyitä, jotta soutajat pystyivät kiihdyttämään aluksen riittävään syöksyyn ja jotta soutajat jaksoivat ylipäänsä liikuttaa alusta pitkiä matkoja. Purjealus saattoi sen sijaan olla raskaampi, koska soutajien kestävyys ei enää rajoittanut tehtävien pituutta. Sotalaivaksi tarkoitetun purjealuksen oli myös oltava kaleeria tukevampitekoinen, jotta se jaksoi kantaa riittävää määrää tykkejä ja niiden ammuksia ja jotta se pysyi riittävän vakaana tykkien tähtäämisen kannalta.

Trafalgarin taistelun ensimmäisiä yhteenottoja esittävä Thomas Buttersworthin maalaus. Taistelun varhaisvaiheessa linjalaivamuodostelma ei ole vielä hajonnut.

Siinä, missä kaljaasitaistelut ratkaistiin usein joko alusten paremman liikkuvuuden tai pelkän määräylivoiman perusteella, oli tykeillä aseistetuilla purjelaivoilla ratkaisevaa saada suunnatuksi mahdollisimman paljon tykkitulta kohti vihollista ja samalla välttää vihollisen raskainta tulitusta. Tavoitteen saavuttamiseksi käytettiin taktiikkana usein linjalaivamuodostelmaa. Muodostelmassa suuri määrä sota-aluksia asettuu toistensa perässä liikkuvaksi linjaksi, joka ohittaa vihollislaivaston sivusuunnassa. Ohittaessaan vihollisaluksen kukin laiva laukaisee tykkinsä ja pyrkii tämän jälkeen siirtymään vihollisen tulisektorin ulkopuolelle. Kyky hallita suuria laivamuodostelmia, kyky asemoitua oikein suhteessa tuuleen ja laivojen mahdollisimman suuri tulivoima olivat ratkaisevia tekijöitä linjalaivataistelun voittamisessa. Usein linjataistelun jälkeen muodostelmat hajotettiin, ja voitokas laivasto siirtyi ajamaan takaa tappiolla olevaa ja hajalle lyötyä laivastoa. Keskeinen päätös, jonka laivastonkomentaja joutui tekemään, oli tunnistaa oikea hetki siirtyä järjestetystä muodostelmasta hajautetumpaan yksittäisten laivojen väliseen lähitaisteluun. Taistelut ratkaistiin lopulta joko toisen osapuolen perääntyessä tai laivojen kansilla käydyissä entraustaisteluissa.

Tunnetuimpia kyseisen aikakauden laivastotaktiikan osaajia on Horatio Nelson, ja malliesimerkki kyseisen kaltaisesta taistelusta on hänen johtamansa brittilaivaston voittama Trafalgarin taistelu vuonna 1805. Taistelussa Iso-Britannia voitti ranskalaisten ja espanjalaisten liittouman, eikä Ranska siis pystynyt Napoleonin aikana valloittamaan Isoa-Britanniaa. Tämän taistelun voitto merkitsi myös sitä, että Iso-Britannia pääsi hallitsemaan Atlantin aluetta pitkäksi aikaa.^lähde?

Höyrylaivojen aika

Höyryalusten yleistyminen alkoi 1800-luvulla. Samalle aikakaudelle sijoittuu kranaattiammusta käyttävien, aiempaa tarkempien ja pidemmälle kantavien tykkien yleistyminen. Yhdessä nämä kaksi tekijää muuttivat oleellisesti laivasuunnittelua ja merisodankäyntiä sekä laivastotaktiikkaa.

Aiempaa tehokkaammat ja läpäisykykyisemmät ammukset tekivät pian puurunkoisista, helposti läpäistävistä ja helposti tuleen syttyvistä aluksista liian haavoittuvaisia kohteita. Toisaalta höyrymoottori mahdollisti myös aiempaa raskaampien alusten sujuvan ohjaamisen ja navigoinnin. Tarve suojautua ja mahdollisuus ohjata raskaita aluksia johtivat aiempaa raskaamman metallipanssaroinnin käyttämiseen sota-alusten suojaamisessa.

Venäläinen risteilijä Oleg kärsittyään vakavia vaurioita Tsushiman taistelussa.

Höyrylaivat yleistyivät Pax Britannican aikaan. Tänä ajanjaksona maailmassa vallitsi Brittiläisen imperiumin sotilaallisen, poliittisen ja taloudellisen ylivallan vuoksi suhteellinen vakauden tila, eikä suurvaltojen välisiä sotia merkittävissä määrin esiintynyt. Siksi ennen 1800-luvun loppua ei myöskään juuri käyty suuria höyry- tai panssarilaivojen välisiä yhteenottoja.

Aikakauden keskeinen ongelma oli löytää ihanteellinen tasapaino raskaan aseistuksen ja raskaan panssaroinnin välillä. Lopulta pienempien ja ketterien mutta silti tulivoimaisten alusten etu suhteessa raskaasti panssaroituihin taistelulaivoihin tuli esiin erityisesti Japanin ja Venäjän välisessä Tsushiman meritaistelussa vuonna 1905, jossa japanilaislaivasto onnistui vain pieniä tappioita kärsien liki tuhoamaan raskaasti panssaroiduista aluksista koostuvan mutta kömpelömmän ja merikelpoisuudeltaan heikon venäläislaivaston.

Ensimmäinen maailmansota

Saksalainen kartta, johon on merkitty alue, jolla rajoittamatonta upotussotaa käytiin.

Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä moottorialuksiin ja raskaaseen laivatykistöön perustuva laivastotaktiikka oli muotoutunut tehokkaaksi ja saavuttanut vakiintuneen muodon. Suurvaltalaivastoissa suurimman huomion saivat raskaat taistelulaivat, joiden raskas ja pitkälle kantava laivatykistö oli tarkoitettu meritaistelujen pääaseeksi. Taistelulaivojen tykistöllä voitiin paitsi häiritä vihollisen toimintaa merellä, myös tukea maajoukkojen taistelua. Taistelulaivojen muodostamaan uhkaan pyrittiin vastaamaan pienemmillä ja ketterämmillä torpedoveneillä, joiden torpedot kykenivät tuhoamaan raskaastikin panssaroidun aluksen ja jotka ketteryytensä vuoksi eivät olleet yhtä alttiita raskaalle tykkitulelle kuin suuremmat alusluokat. Taistelulaivoja taas pyrittiin suojaamaan hävittäjillä, joiden taistelulaivoja kevyempi aseistus ja suurempi ketteryys oli suunniteltu torpedoveneen kaltaisten pienten kohteiden tuhoamiseen.

Vaikka laivasodankäynnin taktiikka oli paperilla muotoutunut jo varsin pitkälle, ei ensimmäisen maailmansodan aikana suurten laivastojen välisiä taisteluja juuri käyty. Huomattava poikkeus on vuonna 1916 käyty Skagerrakin taistelu, jossa Britannian laivasto kohtasi Saksan laivaston. Taistelu on ainoa ensimmäisen maailmansodan meritaisteluista, jossa taistelulaivaosastot ottivat yhteen. Taistelulla ei ole yksiselitteistä voittajaa, ja molemmat osapuolet kärsivät raskaita tappioita.

Ensimmäinen maailmansota on myös ensimmäinen sota, jossa sukellusveneitä käytettiin erityisen paljon. Sukellusveneet sopivat parhaiten aseistamattomien tai heikosti aseistettujen kohteiden tuhoamiseen. Saksan laivasto käyttikin niitä ensimmäisen maailmansodan aikana niin sanotussa Saksan rajoittamattomassa upotussodassa, jonka tavoitteena oli eristää Iso-Britannia kaikesta ulkomaankaupasta. Rajoittamaton upotussota aiheutti aikalaisissa tyrmistystä, koska se kohdistui myös aseistamattomiin ja sodan ulkopuolisina pidettyihin kauppalaivoihin. Kauppalaivoille ei myöskään tarjottu mahdollisuutta antautua, vaan ne upotettiin ilman ennakkovaroitusta.

Toinen maailmansota

Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajanjakson keskeinen kehityskohde oli lentotukialus. Vaikka ensimmäinen varsinainen lentotukialus HMS Argus oli laskettu vesille jo ensimmäisen maailmansodan aikana, kesti toiseen maailmansotaan asti, että lentokoneet kehittyivät tulivoimaltaan riittäviksi ollakseen varteenotettava vaihtoehto taistelulaivoille.

Midwayn taistelu oli japanilaisen ja yhdysvaltalaisen lentotukialuslaivaston ratkaiseva yhteenotto, jossa Japani menetti kaikki lentotukialuksensa. Taistelun jälkeen aloite Tyynenmeren sodassa päätyi lopullisesti Yhdysvalloille.

Toisen maailmansodan aikana ensimmäisestä maailmansodasta tuttua taistelulaivadoktriinia sovellettiin rinta rinnan jatkuvasti kehittyvän lentotukialusdoktriinin ja sukellusveneaselajin kanssa. Sodan alkupuolella Saksan sukellusvenelaivastot kykenivät merkittävissä määrin häiritsemään Ison-Britannian merikauppaa. Myös taistelulaivatykistö oli sodan alkupuolella Tyynenmeren sodassa ja esimerkiksi Guadalcanalin meritaisteluussa keskeinen. Toisen maailmansodan merkittävimmät laivasto-operaatiot (kuten hyökkäys Pearl Harboriin ja Midwayn taistelu) kuitenkin toteutettiin lentotukialusosastoilla tai niiden tukemina, ja sodan loppua kohden lentotukialusten ylivoima suhteessa jo vanhentuneeseen taistelulaivaan tuli ilmeiseksi.

Lentotukialukset tarvitsivat edelleen suojakseen runsaasti kevyempiä aluksia. Siksi esimerkiksi ilmatorjuntaan erikoistuneiden hävittäjä-alusten kehitys oli nopeaa. Toisaalta lentotukialussodankäynnissä tarkka tieto vastustajan liikkeistä ja hyökkäyksen kohteen sijainnista muuttui ratkaisevan tärkeäksi, jotta hyökkäyksen toteuttaminen oikeaan kohteeseen oikeaan aikaan ja ennen vihollisen vastatoimia oli ylipäänsä mahdollista. Näin ollen sotilastiedustelun merkitys merisodankäynnille muuttui aiempaakin keskeisemmäksi.

Sodan loppua kohden selväksi tuli myös epäsymmetrisen sodankäynnin merkitys modernissa laivastotaistelussa. Japani oli vuoteen 1945 mennessä menettänyt jo lähes koko pintalaivastonsa. Myös Tyynenmeren sotanäyttämön ilmaherruus oli vahvasti Yhdysvaltojen käsissä, mikä esti esimerkiksi torpedopommittajien tehokkaan käytön lentotukialusryhmiä vastaan. Japanilaiset kuitenkin saavuttivat kohtalaista menestystä niin kutsuttujen Kamikaze-itsemurhalentäjien avulla. Kamikazelennossa raskaalla räjähdelastilla lastattu nopea hävittäjäkone törmäytettiin tarkoituksella vihollisalukseen. Nopeaa, pienikokoista ja omista tappioista piittaamatonta hävittäjäkonetta oli huomattavasti vaikeampi torjua tavanomaisen ilmatorjunnan keinoin kuin konventionaalista pommitustaktiikkaa noudattavaa raskaampaa konetta, kuten torpedopommittajaa. Kamikazelentäjät tuhosivatkin sodan loppuvuosina yli 400 alusta. Kamikazelentoja voidaan roolinsa ja käyttötapansa osalta pitää nykyisten meritorjuntaohjusten varhaisena edeltäjänä.

Lentotukialusten ohella kehittyi sukellusvenesodankäynti toisen maailmansodan aikana huomattavasti. Etenkin sodan alkupuolella sukellusveneet olivat käytännöllisesti katsoen lähinnä pinta-aluksia, jotka kykenivät piiloutumaan hetkeksi veden alle kohdatessaan itseään voimakkaamman vastustajan. Saksan edistynyt sukellusvenetaktiikka kuitenkin kykeni sodan alussa tekemään sukellusveneistä tehokkaan aseen Britanniaan suuntaavia kauppa-aluksia vastaan. Sukellusveneet toimivat yleensä hajallaan toisistaan, mutta havaittuaan haavoittuvaisen ja heikosti suojatun kauppasaattueen ne kutsuivat nopeasti lähialueen muut veneet avukseen tuhoamaan saattuetta ja pakenivat taas sukelluksiin, kun paikalle ilmaantui aseistettuja saattoaluksia. Tätä sukellusveneiden ryhmätoiminnan tapaa kutsuttiin myös "susilaumaksi". Sodan edetessä sukellusveneiden menestys heikkeni. Siihen vaikuttivat saksalaisten sukellusveneiden väliseen viestintään käytetyn Enigma-salakirjoittimen salauksen murtaminen sekä kaikuluotaintekniikan ja sukellusveneen torjuntaan käytettyjen aseiden ja taktiikoiden kehittyminen.

Kylmä sota ja nykyaika

Neuvostoliittolaiset Typhoon-luokan ydinsukellusveneet olivat keskeinen osa kylmän sodan kauhun tasapainoa.

Kylmän sodan vuosina 1945-1991 Yhdysvaltain asema maailman hallitsevana laivastomahtina vakiintui. Silloin ei tapahtunut suurvaltalaivastojen välisiä yhteenottoja. Laivastojen merkitys sotilaallisen voiman nopeassa kohdentamisessa eri maailmankolkkiin kuitenkin pysyi ennallaan. Koska suurvaltojen laivasto-osastojen ei tarvinnut useinkaan varautua yhteenottoon voimaltaan tasavertaisen vihollisosaston kanssa, alettiin kylmän sodan aikana laivasto-operaatioiden suorittamiseen käyttää laivastoa pienempiä task force nimellä tunnettuja ja yksittäisen tehtävän tarpeita varten koostettuja osastoja.

Kylmän sodan aikana sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi ja usein epäsymmetrisemmäksi. Meriherruuden varmistaminen oli keskeisessä asemassa rannikkoalueella suoritettavissa sotilasoperaatioissa. Yhdysvaltalaisten mahdollisuus siirtää joukkoja vapaasti meriteitse ja tukea maaoperaatioita lentotukialuksista käsin mahdollistivat esimerkiksi vuosina 1950–1953 käydyssä Korean sodassa YK-joukkojen menestyksekkään vastahyökkäyksen, joka pysähtyi vasta Kiinan vapaaehtoisjoukkojen saavuttua tukemaan Pohjois-Koreaa.

Kylmän sodan ajan varsinaisista meritaisteluista vuonna 1982 käyty Iso-Britannian ja Argentiinan välinen Falklandin sota oli merkittävimpiä. Falklandin sota päättyi Ison Britannian voittoon ja Argentiinan sotilashallituksen kaatumiseen. Molemmat sodan osapuolet kuitenkin kohtasivat lukuisia ja osin odottamattomiakin vastoinkäymisiä, jotka myös antoivat runsaasti uutta kokemustietoa modernista merisodankäynnistä.

Falklandin sota osoitti esimerkiksi merimaaliohjusten merkityksen nykyaikaisessa laivastotaistelussa. Argentiinalaisjoukot onnistuivat vaurioittamaan tai tuhoamaan useita Britannian aluksia paitsi ilmahyökkäysten avulla, myös Exocet-merimaaliohjuksilla. Toisaalta mereltä-ilmaan-ilmatorjuntakyvyn merkitys tuli hyvin esiin brittilaivaston lopulta kyetessä torjumaan Argentiinan ilmahyökkäyksiä siinä määrin, että esimerkiksi maihinnousu Falklandinsaarille ja joukkojen tukeminen meritse onnistuivat.

Kylmän sodan aikana myös otettiin laajasti käyttöön sukellusveneestä laukaistavat ohjukset. Sukellusveneiden aseistaminen ydinohjuksilla oli keskeinen tapa luoda ja ylläpitää ydinpelotetta. Sukellusveneistä laukaistavien ohjusten tarkoitus on luoda ydinasevallalle kyky kostoiskuun, mikäli koko valtio ja sen maalta ja ilmasta laukaistavat ydinaseet tulisivat tuhotuksi yllättävässä ja täysimittaisessa ydiniskussa. Ydinaseita kantavien sukellusveneiden sijainnit ja niiden suojatoimet ovatkin valtioiden tarkimmin varjeltuja sotasalaisuuksia.

Nykyaikaan tultaessa merisodankäynnin luonne ei ole ratkaisevasti muuttunut kylmän sodan vuosista. Täsmäaseiden kehittyminen on tosin tehnyt niitä kantavista ja niiltä suojautumaan kykenevistä ohjusristeilijöistä ja -hävittäjistä aiempaakin tärkeämpiä merisodankäynnille. Koska täsmäaseet ja lentotukialusten tarjoama ilmasta-mereen-kyky mahdollistaa hyvin kauas kantavat iskut, on myös vihollisalusten mahdollisimman varhaisesta paikallistamisesta ja omien laivastojen sijainnin salaamisesta tullut jatkuvasti tärkeämpää. Tämä on johtanut aiempaa tarkempien ja voimakkaampien tutkien kehittämiseen ja toisaalta häiveteknologian laajempaan käyttöönottoon sotalaivoissa. Pienemmät valtiot taas nykyään luottavat meripuolustuksessaan kustannustehokkaisiin vihollisen laivastotoimintaa torjuviin aseisiin, kuten merimiinoihin ja maalta ja ohjusveneistä laukaistaviin meritorjuntaohjuksiin.

Huomionarvoinen esimerkki nykyaikaisesta epäsymmetrisestä merisodankäynnistä on Veähän hyökkäyssota Ukrainassa (2022–). Vaikka Venäjän laivasto on kalustoylivoimallaan kyennyt saavuttamaan Mustallamerellä ainakin osittaisen meriherruuden, on Ukraina kyennyt merkittävissä määrin myös haittaamaan Venäjän toimintaa ilmeisesti merimaaliohjusten ja merimiinoitteiden tehokkaan käytön avulla. Merkittävä Ukrainan saavuttama voitto on ohjusristeilijä Moskvan tuhoaminen todennäköisesti merimaalihojuksella.

Nykyaikaiset alusluokat

Nykyaikaisessa merisodassa lentokoneet ja merimaaliohjukset ovat vihollislaivojen tuhoamisessa tykistöä tehokkaampia. Ilmasodankäynnin merkityksen kasvaessa lentotukialukset mutta myös erilaiset ohjusalukset ja sukellusveneet ovat syrjäyttäneet perinteiset tykkejä käyttävät sota-alukset. Lentotukialus on lentokoneiden tukikohta sodan aikana. Tällainen on esimerkiksi Ison-Britannian HMS Queen Elisabeth Perinteisiä sota-alusten tyyppejä ovat taisteluristeilijä ja taistelulaiva. Taistelulaivasta on esimerkki toisen maailmansodan aikainen saksalainen Bismarck. Nykyään ohjusristeilijät ja ohjushävittäjät ovat pitkälti korvanneet nämä lentotukialuksen rinnalla raskaimpina pinta-aluksina.

Edellä on esitelty lähinnä suurvaltalaivastojen käyttämiä raskaimpia sota-alusluokkia. Pienemmillä mailla, jotka eivät kykene rakentamaan tai ylläpitämään raskasta avomerilaivastoa, ei kuitenkaan tyypillisesti ole käytössään hävittäjää raskaampia alusluokkia.^lähde? Monen maan meripuolustus nojaa yksinomaan kevyimpiin alusluokkiin, kuten ohjusveneisiin, torpedoveneisiin, miinalaivoihin, korvetteihin ja fregatteihin.

Esimerkiksi Suomen merivoimat operoi lähinnä miinalaivoja ja ohjusveneitä. Miinoittajat mahdollistavat rannikkoalueiden tehokkaan sulkemisen vihollisosastoilta, ja ohjusveneet tarjoavat kustannustehokkaan ja saaristoympäristöön hyvin soveltuvan tavan torjua vihollisen pinta-aluksia. Nykyisiä aluksia ollaan korvaamassa Laivue 2020 -hankkeen myötä ajantasaisilla korveteiksi luokitelluilla aluksilla.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Merisodankäynti Wikimedia Commonsissa