Meksikon vallankumous

yhteiskunnallisen ja poliittisen levottomuuden aika Meksikossa 1910- ja 1920-luvuilla

Meksikon vallankumous eli Meksikon vuoden 1910 vallankumous oli väkivaltainen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen liike, jota värittivät sosialistiset, nationalistiset ja anarkistiset suuntaukset. Se alkoi Meksikon diktaattorin ja pitkäaikaisen presidentin Porfirio Díazin kukistumisella vuonna 1910 vaaliskandaalin jälkiseuraamuksena ja jatkui uuden perustuslain voimaantulon jälkeen vuonna 1917, kunnes PRI-puolue sai maan hallintaansa vuonna 1928.

Meksikolaisia vallankumouksellisia itse tehdyn kanuunan kanssa noin vuonna 1911.
Lapsisotilas (1914)

Vallankumouksen alkuperäinen tarkoitus oli yksinkertaisesti lopettaa Díazin diktatuuri. Tämä yksinkertainen poliittinen liike laajeni kuitenkin valtavaksi taloudelliseksi ja sosiaaliseksi murrokseksi. Sen pitkän taistelun aikana kehittyi meksikolaisten kansallinen identiteetti, ja vallankumouksen aika vakiinnutti Meksikon politiikan suuntaviivat pitkälle tulevaisuuteen. [1]

Väkivaltaisuudet jatkuivat 1920-luvun loppupuolelle asti ja päättyivät vasta, kun Partido Nacional Revolucionario (myöhempi nimi Partido Revolucionario Institucional, suomeksi 'Institutionaalinen vallankumouspuolue', lyhenne PRI) vakiinnutti Meksikon valtapuolueena poliittisen yksinvaltansa vuonna 1928 ja sen jälkeen. Tämänkin jälkeen "jatkuvan vallankumouksen" idea vahvistettiin puolueen oppirakennelmissa ja kansallisessa ajattelutavassa tekemällä ero vallankumouksen "aseistetun vaiheen" ja "institutionaalisen vaiheen" välillä. Institutionaalista vaihetta edustanut virallinen puolueretoriikka alkoi hävitä puolueen kielenkäytöstä vasta presidentti Carlos Salinas de Gortarin aikana 1980-luvun lopussa.

Vallankumous ja sen tekijät muokkaa

Presidentti Porfirio Díazin kaudella jako rikkaiden ja köyhien välillä leveni entisestään ja diktaattori keskitti sekä vallan että hyvinvoinnin harvojen käsiin. Kansa ei voinut ilmaista mielipiteitään tai valita johtajiaan. Köyhien turhautuminen ja poliittinen kiinnostus alkoi herätä ja useita uuden sukupolven nuoria johtajia olisi halunnut nousta politiikkaan mukaan, kuten Francisco I. Madero, joka kampanjoi ympäri maata Díazia vastaan.

Díaz painostettiin pitämään vuonna 1910 vaalit, joissa Madero onnistui keräämään suuren osan äänistä. Vaikka Díaz oli aikaisemmin ollut demokratian kannattaja, hän näytti muuttaneen mielensä ja vangitsi Maderon. Madero pääsi takuita vastaan pois ja pakeni Yhdysvaltoihin. Hän jatkoi taisteluaan Díazia vastaan pyrkimyksenään syrjäyttää tämä.

Samoihin aikoihin monet muut kansan sankarit alkoivat järjestäytyä ja tarttua aseisiin, kuten Pancho Villa pohjoisessa ja Emiliano Zapata etelässä. He häiritsivät Meksikon armeijaa ja alueensa johtajien hallintaa.

 
Francisco I Madero leiriytyneenä vaimonsa ja lähimpien vallankumouksellisten kanssa.

Helmikuun 14. päivänä 1911 Madero ylitti Meksikon rajan johtaakseen joukkojaan. Vallankumousjoukot huomasivat seuraavien kuukausien aikana, kuinka rappeutuneeksi Díazin armeija oli tullut. Sitä johtivat iäkkäät kenraalit ja joukoilta puuttuivat niin kuri, järjestys, yhtenäisyys kuin tehokkuuskin. Vallankumoukselliset saivat tästä havainnosta uutta voimaa. Liittovaltion joukkojen komentajan antautuminen Juárezissa 10. toukokuuta merkitsi lopun alkua Díazille. Neuvotteluissa sovittiin, että Díaz eroaa ja Francisco León de la Barrasta tulee väliaikainen presidentti, joka järjestää vaalit. Díaz erosi 25. toukokuuta ja purjehti Pariisiin. Vallankumousjoukot määrättiin hajotettaviksi, mutta useat vallankumousryhmät, muun muassa Emiliano Zapatan johtama talonpoikaisarmeija, kuitenkin vastustivat hajotusmääräystä.[1]

Madero voitti lokakuussa 1911 järjestetyt presidentinvaalit. Hänen uusi hallintonsa ei kuitenkaan kestänyt sekä oikealta että vasemmalta tulevia jatkuvia hyökkäyksiä. Maderoa vastaan kehkeytyi useita epäonnistuneita kapinayrityksiä. Hänen kohtalokseen koitui lopulta salajuoni helmikuussa 1913. Pääkaupunki Mexico City muuttui kymmeneksi päiväksi taistelukentäksi. Valtava määrä siviilejä kuoli ja taistelut lakkasivat vasta kun hallituksen joukkojen komentaja Victoriano Huerta vaihtoi puolta. Madero ja varapresidentti José María Pino Suárez vangittiin. [1]

Pian tämän jälkeen Madero ja Pino Suárez ammuttiin, kun heitä oltiin siirtämässä vankilasta toiseen. Huerta oli luultavasti antanut tappokäskyn päästäkseen valtaan. Huerta julistautui tämän jälkeen presidentiksi. Hänen nousunsa presidentiksi ilman vaaleja sai vallankumouksen liekit jälleen leimahtamaan. Pohjois-Meksikossa Venustiano Carranza kieltäytyi hyväksymästä Huertan presidenttiyttä ja vaati, että presidentti oli valittava vaaleilla, kuten perustuslaissa määrättiin. Carranza kutsui johtamaansa liikettä perustuslailliseksi vallankumoukseksi. Pancho Villa ja muutamat muut kapinallisjohtajat liittoutuivat Carranzan kanssa.[1]

Vallankumousaika päättyy muokkaa

Huerta ei saanut tilannetta hallintaansa, vaan epäjärjestys jatkui vuosien ajan. Pancho Villa riehui maan pohjoisosassa ja useat eri ryhmät taistelivat presidentin paikasta. Lopulta Venustiano Carranza anasti presidentin paikan vuonna 1915. Hän onnistui pysymään vallassa muutaman vuoden, mutta vuonna 1920 hänet kukisti hänen entinen liittolaisensa Álvaro Obregón, josta tuli maan vahva mies myös niiksi ajoiksi, jolloin hän ei ollut presidenttinä. Tämä lopetti levottomuudet, eivätkä ne alkaneet uudelleen huolimatta siitä, että Obregón murhattiin vuonna 1928. Tämän jälkeen PRI-puolue otti Meksikon tiukkaan hallintaan, ja vallankumous päättyi.

Lähteet muokkaa

  1. a b c d Mexico - The Mexican Revolution and its aftermath, 1910–40 Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 9.8.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Meksikon vallankumous.
  • Atkin, Ronald: Meksikon vallankumous. (Revolution! Mexico 1910–20, 1969.) Englannin kielestä kääntäneet Jyrki K. Talvitie ja Ilkka Helastie. Helsinki: Tietoteos, 1974. ISBN 951-9035-14-1.