Max Fleischer (19. heinäkuuta 1883 Krakova11. syyskuuta 1972) oli amerikanjuutalainen[1] animaation uranuurtaja ja rotoskooppaus-animaatiotekniikan kehittäjä, jonka perhe oli alun perin kotoisin Itävalta-Unkarin Krakovasta (nykyisin Puolaa). Fleischerin ollessa 4-vuotias perhe muutti Yhdysvaltoihin.[1] Max Fleischer loi yhdessä veljensä Daven kanssa useita suosittuja animaatiohahmoja, kuten Betty Boop, Kippari-Kalle ja Koko. Hän teki myös 1940-luvulla sarjan maineikkaita Teräsmies-animaatioita.

Max Fleischer

Max Fleischer työskenteli aluksi pilapiirtäjänä, mutta siirtyi sitten animaation pariin. Fleischer teki 1920-luvulla useita lyhyitä elokuvia, joissa yhdistettiin piirrosanimaatiota ja elävänä kuvattua materiaalia. Elokuvien pääosassa oli mustepullosta esiintyöntyvä klovni Koko. Koko-elokuvien jälkeen Fleischer kehitti Betty Boopin, suurisilmäisen ja kurvikkaan naishahmon, josta tuli erittäin suosittu. Fleischerin animaatiohahmoista kuuluisin on kuitenkin Kippari-Kalle, joka perustui Elzie Crisler Segarin sarjakuvaan. Kippari-Kalle-animaatiot olivat 1930-luvulla menestyneimpiä animaatioita Yhdysvalloissa, ja niiden suosio ylitti jopa Disneyn piirretyt lyhytelokuvat.

Max ja Dave Fleischer pyrkivät kilpailemaan Disneyn kanssa myös pitkien animaatioelokuvien puolella. Vuonna 1939 valmistui Fleischerin studion animaatioelokuva Gulliverin matkat, joka menestyi melko hyvin. Fleischerien seuraava pitkä animaatio Mr Bugs Goes to Town epäonnistui kuitenkin taloudellisesti, ja Fleischerit joutuivat unohtamaan pitkät animaatiot.[2] Paramount Pictures osti vuonna 1941 pahasti velkaantuneen Fleischer Studios -yhtiön ja muutti nimeksi Famous Studios. Fleischerit jatkoivat uuden yhtiön johdossa runsaan vuoden verran ennen vetäytymistään alalta. Vuosina 1941–1943 he tuottivat animaatiosarjan Teräsmiehestä.

Lähteet muokkaa

  • Juho Gartz: animaatioelokuvat. Suomen Elokuvasäätiö, julkaisusarja n:o 6, 1978. ISBN 951-9349-08-1

Viitteet muokkaa

  1. a b July 19: Max Fleischer Jewish Currents. 19.7.2014. Viitattu 29.3.2017. (englanniksi)
  2. Gartz 1978, s. 52