Mati Hint

Mati Hint (28. elokuuta 1937 – 5. joulukuuta 2019) oli virolainen kielitieteilijä, yhteiskuntatieteilijä ja poliitikko.

Mati Hint.

Lapsuus ja nuoruus

Hint oli kotoisin Etelä-Virosta, Rõngun pitäjästä Raigasten kylästä. Hänen isän- ja äidinpuoleinen sukunsa olivat varakkaita talonpoikia, mikä heijastui myös nuoren Matin elämään. Isä Oskar Hint (1896–1982) oli 1920–1930-luvuilla yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivinen toimija. Sen vuoksi Oscar Hint oli niiden joukossa, jotka Neuvostoliiton miehitettyä Viron joutuivat kyyditetyksi vuonna 1945 Siperiaan. Erityisen raskauttavaa oli, että Oscar Hint oli ollut Kaitseliiton propagandaupseeri. Mati Hint on kertonut, että hänetkin oli tarkoitus lähettää isänsä matkaan. Viime tingassa – hänen jo istuessaan kyyditysautossa – paikalle tullut upseeri komensi nuoren Matin pois kyydistä. Silti häntä kohdeltiin kansanvihollisen poikana, ja se heijastui hänen uraansakin. Koulutiensä Mati Hint aloitti Aakren kansakoulussa. Keskikoulunsa hän kävi Elvassa. Hän oli koulussa mieltynyt erityisesti matematiikkaan ja kirjallisuuteen.

Tieteellinen työ

Vuonna 1957 Hint aloitti opinnot Tarton yliopistossa, mistä hän valmistui vuonna 1963. Vasta yliopistossa hänen varsinainen kiinnostuksensa kieliä kohtaan heräsi, mihin vaikutti voimakkaasti professori Paul Aristen ensimmäisen vuoden opiskelijoille luennoima kielitieteen peruskurssi. Hän opiskeli viron ohella fennougristiikkaa sekä strukturaalista ja matemaattista kielitiedettä. Hän olisi halunnut jatkaa akateemista tutkijan- ja opettajanuraansa Tarton yliopistossa, mutta koska neuvostoviranomaiset pitivät häntä kansanvihollisen poikana ja tunnettuna toisinajattelijana, se ei onnistunut.

Suoritettuaan yliopistotutkintonsa 1963 Mati Hint sai Aristen suosittelemana työpaikan Tallinnasta Kielen ja kirjallisuuden instituutista, jossa hän saattoi harjoittaa jatko-opintoja. Hän toimi ensin aspiranttina ja vuodet 1966–1975 tutkijana. Hint väitteli vuonna 1971 filologian kandidaatiksi tutkimuksellaan Eesti keele rõhusüsteemi fonoloogia ja morfofonoloogia põhiprobleemid ja julkaisi siitä kaksi vuotta myöhemmin tarkistetun ja laajennetun laitoksen Eesti keele sõnafonoloogia I. Vuonna 1975 Mati Hint siirtyi töihin Tallinnan pedagogiseen korkeakouluun viron kielen ja kirjallisuuden laitokselle opettajaksi. Vuodesta 1978 alkaen hän toimi dosenttina (apulaisprofessorina) ja vuodesta 1993 nimensä uudistaneen Tallinnan pedagogisen yliopiston viron kielen professorina. Yliopiston emeritusprofessori Hint oli vuodesta 2002. Vaikka neuvostoaikainen filologian kandidaatin tutkinto katsottiin itsenäisyytensä palauttaneessa Virossa tohtorin tutkinnon veroiseksi, halusi Mati Hint olla hänen sanoakseen oikea tohtori, ja helmikuussa vuonna 1997 hän puolusti Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa Eesti keele astmevahelduse ja prosoodiasüsteemi tüpoloogilised probleemid, joka koostui pitkästä johdannosta ja yli kymmenestä varhemmin ilmestyneestä artikkelista. Väittelevällä professorilla oli vastaväittäjinä kaksi professoria: Paul Alvre Tartosta ja Kalevi Wiik Turusta. Karonkka järjestettiin Tuglas-seuran tiloissa “astevaihtelun ystävien ylimääräisenä kokouksena”, kuten kutsussa luki.

Mati Hint oli ahkera ja taitava, kärjekäskin kirjoittaja. Hän julkaisi kymmenkunta kirjaa sekä noin 300 artikkelia usealla kielellä ja useassa maassa. Hän kiinnitti huomiota muun muassa puhekielen ja kieliopeissa sekä oikeakielisyyssanakirjoissa esitetyn normitetun kirjakielen suhteisiin ja esitti varsin kriittisiäkin kannanottoja. Hint yhdisti diakronisen ja synkronisen näkökulman käsitellessään virossa käynnissä olleita morfologisia, kvantiteettijärjestelmään ja astevaihteluun liittyviä muutoksia, esimerkiksi Minevikuline ja tulevikuline aines keelesüsteemis -artikkeleissaan, joka julkaistiin Keel ja Kirjandus -tiedelehdessä vuosina 1979 ja 1980. Niissä tarkasteltiin muun muassa viron monikonmuodostusta, niin sanotun i-monikon asemaa taivutusjärjestelmässä ja monikon kuvausta kieliopeissa. Artikkelissaan Eesti mitmusetüübid keeletüpoloogilisest seisukohast Hint esitti viron monikkotyypeistä hyvin perustellun, aiempia käsityksiä oikovan kolmijaon, jonka mukaan viron de-monikon lisäksi muita monikkotyyppejä ovat agglutinatiivinen monikko, niin sanottu varsinainen i-monikko (kuten taivutuksessa raamatu/i/d, 'kirjoja') ja fleksiivinen vartalomonikko (pesa : pesi, jalga : jalgu, paksu : pakse; suom. 'pesää : pesiä, jalkaa : jalkoja, paksua : paksuja').

Virossa keskusteltiin 1980-luvun taitteessa myös siitä, onko viron kielessä mahdollisesti neljäskin kvantiteettiaste. Hint otti toistuvasti kantaa näihin väitteisiin, perusteellisimmin pitkässä artikkelissaan Viroko neljän kvantiteettiasteen sävelkieli?, joka tuli Suomeen epävirallista reittiä ja julkaistiin tiedelehti Virittäjässä vuonna 1983. Hint kantoi jatkuvasti huolta äidinkielensä opetuksen tilasta ja kirjoitti Nõukogude Õpetaja -lehteen viron kielen opettajille artikkeleita erityisesti muoto-opin kysymyksistä, muun muassa nuorten puhekielessä esiintyvistä, kirjallisiin töihin tunkeutuvista piirteistä ja suhtautumisesta sellaisten arviointiin. Hän sai tehtäväkseen esittää uudistuksia viron kielen opetussuunnitelmaan ja laatia ne huomioon ottava oppikirja. Vuonna 1983 ilmestyikin Hintin laatima uudenlainen kielioppi Eesti keele õpik IX klassile, josta julkaistiin toinen uudistettu painos vuonna 1987. Sen äänneoppia, ääntöoppia ja muoto-oppia käsitteleviä lukuja edeltää runsaasti kielitieteellisesti yleissivistävää tietoa sisältävä osuus. Hint tähdensi aina, että viron kielen seikkojen tarkastelussa on pidettävä mielessä yleiset kielitieteen teoriat. Häneltä ilmestyi vuonna 1978 viron opetuksen lisämateriaaliksi ja muutoinkin kielestä kiinnostuneiden lukemistoksi tarkoitettu kirja Häälikutest sõnadeni – Eesti keele häälikusüsteem üldkeeleteaduslikul taustal. Se oli ensimmäinen laaja teos viron ääntöopista ja sen yhteydestä äänneoppiin ja muoto-oppiin. Hint teki kirjasta Viron itsenäistyttyä uudelleen ajantasaistetun toisen laitoksen, joka ilmestyi vuonna 1998.

Vaikka Hint tunnetaankin ennen muuta viron kielen äänneoppia ja muoto-oppia käsittelevistä tutkimuksistaan ja oppikirjoistaan, myös käytännön kenttätutkimus oli hänelle tärkeää ja aivan erityisesti suomen ja viron lähisukukielen liivin tallentaminen. Hän teki ensimmäisen matkansa Liivinrantaan Kuurinmaalle kesällä vuonna 1959 yhdessä jo silloin ansioituneen liivin tutkijan Eduard Väärin kanssa. Kaikkiaan Hint kävi Liivinrannassa parikymmentä kertaa. Myös viron murteiden tallentaminen oli hänelle tärkeää. Hän teki useina kesinä opiskelijoidensa kanssa murteiden tallennusretkiä kaikkialle Viroon, ei vain hänelle rakkaaseen etelä-Viroon. Toisinajattelijana Mati Hintin kohtalona oli vuosikymmenien ajan, ettei hän kutsuista huolimatta päässyt matkustamaan Neuvostoliiton miehittämästä Virosta länsimaihin. Vasta kesällä vuonna 1989 Hint pääsi käymään ensimmäistä kertaa Suomessa. Tuolla matkalla hän totesi, että Neuvostoliitto sortuu kahden vuoden kuluessa. Vaikka Hint pääsi matkustelemaan vasta 1980-luvulla vapaasti, loi hän silti ympärilleen kansainvälisen verkoston.

Hint otti kantaa myös kielten sukupuuttoaaltoon ja liivin kielen tilaan. Vuonna 2003 hän vertasi Sirp-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan Eesti keel on meie ainus elukindlustus ('Viron kieli on meidän ainut henkivakuutuksemme') kielten katoa parhaillaan tapahtuvaan uhanalaisten eläin- ja kasvilajien katoon.

Kielipoliitikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja

Hint oli paitsi kielitieteilijä myös kielipoliitikko ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Neuvostoliiton miehittämässä Virossa tuli vuonna 1978 kommunistipuolueen ensimmäiseksi sihteeriksi huonosti viroa osaava ja maata tunteva Karl Vaino, ja maan venäläistäminen yltyi. Saman vuoden lopulla annettiin salainen määräys venäjän kielen omaksumista ja opettamista edistävistä toimista. Tavoitteena oli muiden neuvostokansalaisten kuin venäläisten kaksikielisyys: oman äidinkielen ohella virolaisten olisi nyt osattava yhtä hyvin Neuvostoliiton johdon määräämää kansojenvälisen kanssakäymisen kieltä eli venäjää. Syksyllä 1980 oli nuorisolevottomuuksia etenkin Tallinnassa, ja julkisuuteen tuli niin sanotun Neljänkymmenen kirje, jonka allekirjoittajat olivat Viron älymystön edustajia ja jossa ilmaistiin vakava huolestuneisuus siitä, mihin vallalla ollut kieli- ja kansallisuuspolitiikka olivat johtamassa. Hint oli kirjeen allekirjoittajista ainoa varsinainen kielitieteilijä. Työpaikalla pedagogisessa korkeakoulussa ei kuitenkaan kansallismielisestä aktiivisuudesta tullut vakavia seuraamuksia, mutta KGB-kansioon asia merkittiin. Hint kiinnitti kirjoituksissaan, esitelmissään ja opetuksessaan toistuvasti huomiota viron kielen ja kulttuurin uhanalaiseen tilaan, johon oli johtamassa neuvostojärjestelmän markkinoima kaksikielisyys ja kieli- ja kulttuurisuhteisiin vaikuttava runsas maahanmuutto. Tilanne ei ollut verrattavissa Suomen kaksikielisyyteen, joka perustui kahden kielen lähes tuhatvuotiseen rinnakkaineloon. Terävä kannanotto Hintiltä oli pitkä artikkeli Vaateid kakskeelsusele roosade prillideta, jonka Vikerkaar julkaisi vuonna 1987 ja jonka näkemykset herättivät runsaasti keskustelua. Hint esitti kaksikielisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, miten venäjä pääsee vaikuttamaan viron kieleen, muun muassa sen rakenteisiin ja osin ideologisestikin sanastoon. Esimerkiksi venäjän vaikutuksesta lisääntynyt refleksiivijohdosten käyttö merkitsi lauserakenteen muuttumista ja sisällöllisesti vastuullisen henkilötekijyyden häivyttämistä, mikä johti siihen, että tietyissä ilmauksissa asiat esitettiin niin, että ne tapahtuvat ikään kuin itsestään.

Mati Hint toimi 1990-luvulla oululaisen sanomalehti Kalevan kolumnistina ja kirjoitti sekä itsenäisyytensä palauttaneen Viron oloista että Suomen-kokemuksistaan. Hint muistetaan maaliskuussa 1995 julkaistusta kolumnistaan Luen omaa KGB-kansiotani, josta saa kuvan siitä, kuinka nöyristelemättömän ja suorapuheisen tiedemiehen elämää ja työtä sekä luonnollisesti myös ulkomaisten kollegojen tapaamisia Neuvostoliiton viranomaiset seurasivat ja vaikeuttivat. Hintin kansiossa oli useita suomalaisiakin nimiä.

Kun Virossa perustettiin 1980-luvun loppupuolella kansanrintama, Rahvarinne, osallistui Mati Hint aktiivisesti sen toimintaan johtoportaassa. Samoin hän oli keskeisiä henkilöitä, kun Virolle laadittiin uusi, oman kansallisen kielen asemaa puolustava kielilaki. Tammikuussa vuonna 1989 hyväksyttiin laki, jonka mukaan Neuvosto-Viron valtionkieli on viro. Mati Hintin poliitikonura jatkui vielä venäläismiehityksen päätyttyä: hän toimi edelleen kansanrintaman johtoryhmässä ja vuosina 1992–1995 itsenäisen Viron eduskunnan, riigikogun, jäsenenä, jolla oli myös kansainvälisiä tehtäviä muun muassa Brysselissä.

Tunnustuksia

Hint sai uransa varrella lukuisia tunnustuksia tieteellisistä ja yhteiskunnallisista ansioistaan. Vuonna 2003 hänelle myönnettiin arvostettu F. J. Wiedemannin kielipalkinto.

Yksityiselämä

Mati Hint pti paljon kotiseudustaan etelä-Virosta, ja myös Tartto oli hänelle rakas kaupunki. Mati ja hänen vaimonsa Juta Hint viettivät lastensa Maarjan ja Madiksen kanssa useita kesiä etelä-Virossa. Vuonna 1982 Mati ja Juta Hint ostivat Saarenmaalta vanhan ruokokattoisen Raunan talon pihapiireineen. Vuosien kuluessa siitä tuli koko perheelle yhä tärkeämpi tukikohta, jonne Hint vei myös suuren osan tieteellisistä kirjoistaan.

Mati Hintin elämään mahtui lapsuuden kokemusten lisäksi toinenkin hyvin traaginen tapahtuma: pojan Madisin tapaturmainen kuolema marraskuussa vuonna 2001. Hint ei toipunut siitä koskaan täysin. Madis Hint oli lehtimies, mutta myös lahjakas runoilija ja taiteilija. Varsinaisesti Matin surutyön tuloksena valmistui vuonna 2007 teos Minu vaade maale ja merele – Raamat Madise mälestuseks. Se on samalla kertomus Mati ja Juta Hintin sukutaustoista sekä heidän oman perheensä vaiheista. Siinä Mati Hint käsittelee myös monia suomalaisia ystäviään. Hän olikin suuri Suomen ystävä ja piti suomalaisista ja hän oli myös Suomessa arvostettu ja pidetty henkilö. Teoksen nimeen sisältyy Madis Hintin postuumisti julkaistun runokokoelman nimi Vaade Merele (2002).

Vuonna 2017 Raunan talon pihapiiriin valmistui nykyaikainen uudisrakennus, jossa on suuri kirjastohuone. Hint oli suunnitellut sitä jo vuosikausia, ja hänen tavoitteenaan oli, että siitä tulisi viron ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten tutkijoiden tyyssija, jossa he voisivat viettää pitempiäkin aikoja.