Masutatsu Ōyama
Masutatsu (Mas) Ōyama (jap. 大山倍達, Ōyama Masutatsu, syntyjään kor. 최영의, Choi Yeong-eui, 27. heinäkuuta 1923 Korea – 26. huhtikuuta 1994 Tokio, Japani) oli korealaissyntyinen japanilainen karateka. Ōyama kehitti karaten merkittävimmän täyskontaktityylisuunnan kyokushinkain. Hänellä oli tapana kokeilla ja osoittaa karatetaitojensa toimivuus lukuisissa haasteotteluissa. Ōyama tunnetaan myös sonneja vastaan käymistään tappeluista, joissa hänen väitetään tappaneen nautaeläimiä yhdellä iskulla.
| Masutatsu Ōyama | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 27. heinäkuuta 1923 Gimje, Pohjois-Jeolla, Korea |
| Kuollut | 26. huhtikuuta 1994 (70 vuotta) Tokio, Japani |
| Kansalaisuus | Japani |
| Ammatti | karateka |
| Puoliso | Chiyako Oyama (1946–1994) |
| Lapset | Kuristina Oyama |
| Muut tiedot | |
| Tyyli | Kyokushin |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
Varhaisvuodet muokkaa
Ōyaman alkuperäinen nimi oli Choi Young-Eui, hän syntyi Japanin vallan alla Gimjessä, nykyisin Etelä-Koreaa. Lapsena hänet lähetettiin Mantšuriaan, Kiinaan asumaan siskonsa maatilalla. Ollessaan 9-vuotias hän oppi maatilla työskenneeltä maanviljelijältä Chakurikia, kiinalaista kenpoa[1], jota hän harjoitteli noin kaksi vuotta.[2] Ōyaman elämäkerrankirjan mukaan se oli hänen ensimmäinen oppimansa kamppailulaji. Ōyama palasi 12-vuotiaana Koreaan, jossa hän jatkoi kamppailulajien harjoittelemista tyylillä joka oli sekoitus kenpoa, kungfuta ja jujutsua.[2]
Maaliskuussa 1938 Ōyama palasi Japaniin veljensä perässä, joka liittyi Keisarillisen Japanin armeijan Yamanashi lentosotakouluun. Tuolloin hän muutti nimensä Masutatsu Ōyamaksi, joka on käännettynä "Baedal", joka puolestaan oli muinainen Korean kuningaskunta, joka Japanissa tunnettiin nimellä Muinais-Choseona. Hän harjoitteli tuona aikana myös judoa ja nyrkkeilyä.[2] Hän otti sen jälkeen yhteyttä Gigō Funakoshin Shōtōkan kouluun ja ryhtyi harjoittelemaan karatea. Myöhemmin Ōyama hyväksyttiin Shotokanin perustajan Gichin Funakoshin oppilaaksi. Hän harjoitteli Funakoshin opissa neljä vuotta, ja ensimmäisen kahden vuoden jälkeen hän saavutti 2. danin arvon. Ōyama harjoitteli vielä toiset kaksi vuotta, jonka jälkeen hän oli saavuttanut 4. danin mustan vyön Shotokanissa.[2] Hän jatkoi judon harjoittelemista myös samaan aikaan erittäin aktiivisesti ja saavutti lajissa 4. danin arvon.[2]
Sodan loputtua 1945 Ōyama jätti lentosotakoulun ja aloitti Eiwa Karate tutkimuskeskuksen Suginami osastolla, mutta sulki sen pian huomattuaan olevansa ei toivottu korealainen. Hän löysi paikan asua Tokiossa, jossa hän tapasi myös tulevan vaimonsa. Ōyama pääsi 1946 Waseda yliopistoon opiskelemaan urheilutieteitä. Myöhemmin hän kävi Takushoku yliopistoa. Tämän jälkeen Ōyama siirtyi harjoittelemaan Gōjū-ryū karatea korealaisen So Nei Chun oppiin, joka oli tyylisuunnan perustajan Chōjun Miyagin pitkäaikaisimpia oppilaita.[3] Ōyama joutui sittemmin Japanin poliisin ahdistelemaksi, kun hän liittyi korealaiseen puolueeseen Japanissa, joka halusi Korean yhdistymistä. Ōyama kierteli samaan aikaan pitkin Tokiota haastaen riitaa Yhdysvaltain armeijan poliisien kanssa ollessaan turhautunut poliittiseen tilaan.
Hänen ystävä ja opettaja So Nei Chu ehdotti Ōyamaa menemään yksin vuoristoon harjoittelemaan mieltään ja kehoaan. Hän aikoi viettää kolme vuotta Minobu vuorella Yamanashissa. Ōyama rakensi hökkelin vuoren läheisyyteen ja sai kuukausittain vieraakseen ystävänsä Tateyamasta. Hän alkoi kuitenkin epäröimään päätöstään ja lähetti kirjeen Solle, joka ehdotti hänelle vuorelle vetäytymistä. Hän rohkaisi vastakirjeessä Ōyamaa olemaan vielä vuorella ja ehdotti ajamaan toisen kulmakarva pois, jotta häntä ei houkuttaisi tulemaan takaisin ihmisten ilmoille. Ōyama oli vuorilla lopulta 14 kuukautta, kunnes palasi Tokioon harjoittelun päätteeksi. Palattuaan takaisin hän antoi suurta arvostusta Miyamoto Musashin kirjoittamalle The Book of Five Rings kirjalle, joka oli hänen ainoa luettava teos vuoristossa. Paluun myötä hän voitti 1947 Japanin karatemestaruuden.[1] Ōyama oli kuitenkin suunniltaan ettei ollut päässyt alkuperäiseen tavoitteeseensa harjoitella vuoristossa kolme vuotta, jonka myötä hän palasi takaisin vuorille. Tällä kertaa Ōyama matkasi vuonna 1948 Kiyosumi vuorelle, jossa hän harjoitteli yhteensä 18 kuukautta.[1] 1949–1950 Ōyama jatkoi Gōjū-ryūn harjoittelemista Asakusa dojolla, jossa häntä opettivat muun muassa Gogen Yamaguchi ja tyylisuunnan perustajan poika Kei Miyagi. Hän saavutti 6. danin arvon ja alkoi kehittämään omaa tyyliään karatesta, jossa olisi tärkeää olla muun muassa iskuja kestävä keho.[3]
Oyama Dojo muokkaa
Ōyama asui 1950 karjateurastamon vieressä, jossa hän kävi harjoittelemassa elävien sonnien kanssa kokeillaakseen kykyjään. Hän tappeli 52 sonnin kanssa, joista hän tappoi kolme yhdellä iskulla ja loput 49 menettivät sarvensa.[1] Kaksi vuotta myöhemmin Ōyama matkasi Yhdysvaltoihin esittelemään karatea. Hän vieraili 32 eri kaupungissa ja otteli tuona aikana seitsemässä ottelussa.[1] Ōyama vieraili 1952 myös Havaijilla, jossa hän tapasi Bobby Lowen, joka oli harjoitellut isänsä opissa kungfuta ja omasi 4. danin mustanvyön judossa, 2. danin kenpossa ja 1. danin aikidossa, sekä välisarjan ottelija nyrkkeilyssä. Lowe matkasi Ōyaman mukana Japaniin uchideshiksi ja harjoitteli hänen opissaan päivittäin puolentoista vuoden ajan.[1]
Ōyama avasi oman dojon Ōyama Dojon Mejirossa, Tokiossa 1953 ja jatkoi matkustamista ympäri Japania ja maailmaa esittelemässä kehittämäänsä karatea. Yhdysvalloissa hän tappeli sonnia vastaan Chicagossa, jossa Ōyama katkaisi shutolyönnillä sonnilta sarven.[1] Kaksi vuotta myöhemmin hän vieraili Etelä-Amerikassa ja Euroopassa, jossa Ōyama kävi myös haasteotteluita. Palattuaan takaisin Japaniin hän siirsi dojonsa 1956 Rikkyo yliopiston takana olleeseen balettikoulun tiloihin.[1] 1957 mennessä hänen karatensa oli saanut maineen vahvana, intensiivisenä ja kovaa lyövänä, mutta käytännöllisenä tyylinä, jonka Ōyama nimesi Kyokushiniksi, joka tarkoittaa lopullista totuutta. Samana vuonna hän vieraili Mexico Cityssä esittelemässä karateaan ja otteli jälleen sonnia vastaan, mutta oli tällä kertaa menettää henkensä, kun sonni hyökkäsi häntä takaapäin. Ōyama onnistui kuitenkin katkaisemaan sonnilta sarven, mutta vietti kuusi kuukautta parannellen vammojaan.[1] Myös muiden tyylisuuntien harjoittajat kävivät harjoittelemassa hänen dojollaan ja ottivat osaa täyskontakti otteluissa, jotka olivat loukkaantumisherkkiä sillä ottelu päättyi vasta, kun jompi kumpi ottelijoista verbaalisesti kertoi luovuttavansa. Oyama Dojon jäsenet ottivat täysikontakti ottelunsa tosissaan nähdessään heidän tyylinsä olleen ensisijaisesti taistelutaito. Ottelussa oli muutamia laittomia tekniikoita, mutta sallittuja olivat muun muassa kantapäällä potkiminen, pyyhkeeseen tai rättiin käärityillä nyrkeillä, heitot ja potku nivusiin oli myös yleisiä. Yksi hänen oppilaistaan Kenji Kato kertoi Ōyaman tarkkailevan muita tyylejä ja omaksuvan mielestään hyödylliset tekniikat oikeassa tappelussa omaan tyyliinsä, eikä rajoittanut niitä pelkästään karatetekniikoihin.[1] Vuoteen 1957 mennessä Ōyamalla oli noin 700 oppilasta, vaikka useat oppilaat jättivät dojon liian kovan treenin vuoksi, joista koitui loukkaantumisia.[1] Tuolloin heillä ei ollut virallisia karatepukuja, vaan oppilaat käyttivät tavallisia vaatteita.
Kyokushinin perustaminen muokkaa
Ōyaman saadessa lisää oppilaita myös ulkomailta hän päätti siirtää dojonsa 1963 Ikebukuroon, jossa hän piti avajaiset kesäkuussa 1964.[4] Sitä ennen tammikuussa 1964 Oyaman Dojo oli saanut haasteen thainyrkkeilijöiltä, jonka he aluksi hylkäsivät, mutta myöhemmin lähettivät kolme ottelijaa mukaan lukien Noboru Osawan Thaimaahan, jossa he voittivat kaksi ottelua kolmesta.[4] Huhtikuussa 1964 kaksi kuukautta ennen virallisia avajaisia Japanin entinen pääministeri Eisaku Sato nimitettiin International Karate Organization järjestön puheenjohtajaksi, kun Ōyama itse toimi järjestön johtajana.[4] Heidän järjestö järjestäisi useita kouluja muualle päin maailmaa opettamaan Kyokushinia. Perustamisen jälkeen Kyokushin saavutti pian 120 jäsenmaan rajan ja rekisteröityjä jäseniä yli kymmenen miljoonaa.[1] Ōyama kävi elokuussa 1968 lähi-idässä opettamassa yksityisesti Jordanian kuningasta, jonne perustettiin myös Lähi-idän IKO.[4] 1969 hän järjesti ensimmäiset Japanin mestaruuskilpailut ja myöhemmin 1975 ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut, jotka molemmat käydään avoimessapainoluokassa. Myöhemmin 1985 Brasilian ministeriö myönsi Ōyamalle kulttuuri palkinnon.[4] Kaksi vuotta neljännen World Openin jälkeen Ōyama pyysi heinäkuussa 1989 muiden tyylien edustajia osallistumaan Kyokushin turnauksiin, pyrkimyksenään kehittämään Japanin karatetasoa ja vastavuoroisesti parantamaan kamppailulajien kehitystä.[4]
Yksityiselämä muokkaa
Ōyama oli naimisissa Chiyakon kanssa aina kuolemaansa saakka. He saivat kolme tytärtä Ruiko, Grace-Eki ja Christina Kikuko. Ōyama sai neljä muuta lasta avioliiton ulkopuolella. Keiko Nakamura syntyi toisen maailmansodan aikana. Ōyama itse kertoi elämäkerrassaan, ettei ollut tietoinen lapsesta, ennen kuin asia kävi ilmi 1970-luvulla. Tuolloin hän oli saanut myös kolme poikaa korealaisvaimonsa kanssa; Choi Kwang Bum, Choi Kwang Soo ja Choi Kwang Hwa. Lapset kertoivat isänsä käyneen kerran kuukaudessa katsomassa heitä Koreassa. He harjoittelivat myös kamppailulajeja isänsä innoittamana, kuten hapkidoa ja taekwondoa.[5]
Kuoleman jälkeen muokkaa
Bungei Shunjū lehti valitsi joulukuussa 2021 Ōyaman sata vaikutusvaltaisinta japanilaista sadan vuoden ajalta listalle.[6]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l Grandmaster Sosai Masustatsu Oyama 10th Dan karate.com.sg Viitattu 6.5.2017 (englanniksi)
- ↑ a b c d e Mas Oyama History (Arkistoitu – Internet Archive) willingtonkarateclub.org Viitattu 6.5.2017 (englanniksi)
- ↑ a b An Interview With Goshi Yamaguchi (Arkistoitu – Internet Archive) seinenkai.com 14.7.2008 Viitattu 6.5.2017 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f History mas-oyama.com Viitattu 6.5.2017 (englanniksi)
- ↑ Дети Масутацу Ояма. Кровное наследие Сосая superkarate.ru 9.8.2018 Viitattu 28.5.2023 (venäjäksi)
- ↑ Масутацу Ояма в списке 100 значимых людей Японии за 100 лет superkarate.ru 10.12.2021 Viitattu 2.1.2022 (venäjäksi)