Massimo Vignelli
Massimo Vignelli (10. tammikuuta 1931 Milano – 27. toukokuuta 2014[1]) oli italialais-yhdysvaltalainen graafikko ja muotoilija.
Vignellin mukaan muotoilun tarkoitus oli "vähentää karkeuden määrää maailmassa" ja tehdä maailmasta parempi paikka.[2] Hän kuvaili itseään "informaatioarkkitehdiksi", joka järjestää tietoa tehdäkseen sen ymmärrettävämmäksi[3]. Hän piti itseään modernistina[1] ja tavoitteli työssään toiminnallista kauneutta[3] ja ajattomuutta.[2]
Elämä muokkaa
Vignelli syntyi Milanossa lääkemyyjän ja ompelijan poikana.[1] Hän oli ainoa lapsi[4].
Hän innostui designista teini-iässä vieraillessaan äitinsä sisustussuunnittelijaystävän kotona.[2] Tämä teetti itselleen huonekaluja, mikä kiinnosti nuorta Massimoa[4]. Hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt, että suurin osa kaikesta hänen ympärillään oli ihmisen luomaa, ja hän jäi tämän ajatuksen lumoihin.[2] Hän alkoi lukea design-kirjoja ja aikakauslehtiä ja luonnostella ideoita huonekaluista.[2] 14-vuotiaana hän päätti ryhtyä arkkitehdiksi[3]. 16-vuotiaana Vignelli työskenteli Achille Castiglionin toimistossa, jossa suunniteltiin mm. elektroniikkaa ja keittiötyökaluja, ja Vignelli käsitti, että arkkitehdin tulee pystyä suunnittelemaan kaikkea lusikasta kokonaiseen kaupunkiin, kuten Adolf Loos oli ennakoinut.[4]
18-vuotiaana Vignelli lähti opiskelemaan arkkitehdin ammattia[2]. Hän opiskeli Breran taideakatemiassa Milanossa[1]. Sen jälkeen hän kirjautui Politecnico di Milanoon, jossa hän vietti vuoden[4]. Hän siirtyi Instituto Universitario di Architetturaan Venetsiassa vuonna 1951[4]. Milanossa oli opetettu klassisten periaatteiden mukaan, kun taas Venetsiassa opettivat aikansa parhaat modernit arkkitehdit[4]. Muranolainen Veninin lasitehdas palkkasi Vignellin 1953 ja koulun ohella hän teki töitä valaisinten suunnittelijana vuoteen 1957 asti[4][1][3]. Veninillä hän alkoi suunnitella myös tuoteluetteloita, jolloin hän kehitti minimaalisen, epäsymmetrisen tyylin[4]. Sen kautta hän alkoi saada toimeksiantoja graafisen suunnittelun alalta[4]. Sitä kautta hän tutustui seudun yläluokkaan[4]. Noihin aikoihin hän pyöri samoissa piireissä kuin alan suuret nimet Le Corbusier, Mies van der Rohe, Alvar Aalto ja Charles Eames.[2] Arkkitehdin pätevyyttä hän ei tullut täyttäneeksi.[1]
Hän tapasi Lellan 1951[4]. Elena "Lella" Valle (s. 13. elokuuta 1934 Udine – 22. joulukuuta 2016) oli arkkitehti; niin myös hänen isänsä, sisarensa ja veljensä[5]. Lella ja Massimo menivät naimisiin vuonna 1957.[1] Heistä tuli tasaveroiset kumppanit ja kaikki Vignellin suunnittelema oli loppujen lopuksi molempien työn tulosta.[3] He keksivät ideat yhdessä, ja jos idea oli graafinen, se oli Massimon aluetta, ja jos se oli kolmiulotteinen, se oli Lellan aluetta, mutta töitä tehtiin kuitenkin aina ristiin[5]. He saivat kaksi lasta[1].
1957 Vignelli sai stipendin, jonka turvin hän suunnitteli aterimia hopeasepälle Newburyportissa. [4] 1958 hänelle tarjottiin työpaikkaa graafisen suunnittelun ja yritysidentiteettien muotoilun opettajana Illinois Institute of Technologyssa[4]. Lella ja Massimo viettivät Yhdysvalloissa kaksi vuotta ennen kuin palasivat Milanoon perustamaan oman toimiston[1]. Hyvien verkostojensa kautta saivat hankittua merkittävistä yhtiöistä töitä jotka toivat heille näkyvyyttä[4]. Heidän asiakkaisiinsa kuuluivat Pirelli, Rank Xerox, ja Olivetti[2]. He suunnittelivat mm. grafiikkaa Milanon metrojärjestelmälle[1]. Se oli eduksi, kun he palasivat Yhdysvaltoihin vuonna 1965.[1]
Chicagossa Vignelli ja kuusi muuta muotoilijaa perustivat Unimarkin, joka oli yksi ensimmäisistä yritysidentiteettien suunnitteluun keskittyneistä yrityksistä.[3] Unimark aloitti Chicagossa, Milanossa ja New Yorkissa[4]. Kun Ford-yhtiö moitti sitä, ettei Unimarkilla ollut toimistoa Detroitissa, Vignelli yhtiökumppaneineen hankki välittömästi tilat ja kalusteet ja jo seuraavana päivänä Unimarkin Detroitin-toimisto aloitti toimintansa[4]. Fordin maksama palkkio oli miljoona dollaria vuonna 1965[4]. Vignelli perusti Unimarkin New Yorkin-konttorin[3], johon hän hankki tilat Seagram Buildingista.[1] Unimarkilla oli parhaimmillaan 11 toimistoa ympäri maailman[4]. Unimark oli jonkin aikaa menestynyt yritys ja se loi mallin monikansallisille design-konsulttitoimistoille.[1] Unimarkista tuli yksi maailman suurimmista design-yhtiöistä[3] ellei jopa suurin[6].
Vignelli päätti kuitenkin olevansa itse luonteeltaan sopimaton sellaiseen työhön[1]. "Emme ole tekemisissä suostuttelun kanssa", hän sanoi: "Olemme tekemisissä informaation kanssa." [1] Vuonna 1971 hän ja Lella perustivat Vignelli Associatesin[1], josta tuli Vignelli Designs vuonna 1978[3].
Milanossa Vignelli oli teettänyt painotyönsä Helvetica-kirjasimilla, mutta Yhdysvalloissa sitä ei saanut mistään[4]. Niinpä Vignelli toi Helvetican Yhdysvaltoihin[4].
Vignelli suunnitteli itse omat vaatteensa[1]. "Perinteinen takki on tehty 64 osasta; me käytimme vain 10 osaa ja takkeja sai pelkästään harmaana tai mustana. [...] Me emme tehneet muotia, joka on ohimenevää ja perustuu ajatukseen vanhentamisesta. Teimme vaatteita, joiden tarkoituksena oli suojata ja seurata kehoa. Kyllästyimme olemaan muodin uhreja." [1] Vignellien oma vaatemallisto Design Vignelli vuodelta 1992 tarjosi universaalin ratkaisun miesten ja naisten muodin ongelmaan.[7]
Vignelli suhtautui typografiaan ankarasti.[1] Hän oli sitä mieltä, että Yhdysvalloissa käytettiin liikaa fontteja, kun neljä tai viisi oli aivan riittävästi[1]. Hänen mukaansa Helvetica on kuin piano: mitä enemmän sillä soittaa, sitä enemmän sitä oppii soittamaan ja sen paremmaksi muusikoksi tulee.[7]
Vignelli saarnasi selkeyden ja johdonmukaisuuden puolesta ja harjoitti niitä itse kurinalaisesti[3]. Hän pyrki yksinkertaisuuteen ja kurinalaisuuteen ja uskoi, että ne voisivat johtaa graafisessa taiteessa poikkeukselliseen pysyvyyteen.[3] Hänen kriitikkonsa pitivät Vignellin koruttomuutta tasapaksuutena. [3]
Massimo Vignelli kuoli pitkän sairauden jälkeen vuonna 2014.[3] Hänet haudattiin 23. heinäkuuta[8]. Hän oli suunnitellut itse omat hautajaisensa ja valinnut niiden paikan, ohjelman, musiikin, puhujat ja vieraat[8]. Hänet haudattiin kirkossa, jonka sisustuksen hän oli itse suunnitellut, uurnaan, jonka hän oli itse suunnitellut. [8]
Vignelli sanoi kerran, että hän olisi halunnut kehittää uuden yritysidentiteetin Vatikaanille. "Menisin paavin luo ja sanoisin: 'Teidän pyhyytenne! Tuo logo on ihan kelvollinen, mutta kaikki muu joutaa mennä." [3]
Töitä muokkaa
_(32525816338).jpg)
.jpg)
Metrokartta muokkaa
Vignellin suunnittelema New Yorkin metron kartta vuodelta 1972 ei esittänyt metron linjoja sellaisena sekasotkuna, joka ne todellisuudessa olivat, vaan yhdenmuotoisina värillisinä raitoina, jotka kulkivat joko suoraan tai 45 asteen kulmassa[3]. Vignellin kartta vääristi kaupungin muotoa.[7] Se jätti huomioimatta metron yllä kulkevat kadut ja maamerkit[3]. Puistoja kuvattiin harmaalla värillä ja vesistöjä beigellä[3]. Vignellin mukaan käyttäjää kiinnostivat vain metrolinjat ja matka lähtöpisteestä päätepisteeseen[3]. Hän halusi auttaa käyttäjää selvittämään, missä heidän tuli vaihtaa junaa – ei navigoimaan maanpäällisiä katuja[1].
Vignelli suunnitteli New Yorkin metroon myös reittiopasjärjestelmän, joka on edelleen käytössä.[7]
Muita muokkaa
Urallaan hän suunnitteli mm. visuaalisen identiteetin American Airlinesille, Bloomingdale'sille ja Saksille.[1] Muita hänen töitään olivat esitteet Yhdysvaltain kansallispuistoille, huonekalut, lasiesineet, näyttelyt, keittiöastiat, opasteet, kirjat ja sisustukset[1][3].
Vignelli sanoi: "Jos pystyt suunnittelemaan yhden asian, pystyt suunnittelemaan mitä tahansa".[2] "Kun ymmärrät ongelman, sinulla on jo ratkaisu. Kyse on enemmän logiikasta kuin mielikuvituksesta."[9]
Palkintoja muokkaa
Cooper-Hewitt myönsi National Design Award for Lifetime Achivement -palkinnon Massimo ja Lella Vignellille vuonna 2003.[7]
Compasso d'Oro vuonna 1964[10] ja 1998[11].
Muita palkintoja olivat AIGA Gold Medal (1983)[2], the Presidential Design Award (1985)[12][2], the National Arts Club Gold Medal for Design (2004).[2]
Elokuva muokkaa
Vignelli esiintyy Gary Hustwitin dokumenttielokuvassa Helvetica (2007)[7]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Deyan Sudjic: Massimo Vignelli obituary The Guardian. 30.5.2014. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l https://www.fastcompany.com/3030621/rip-massimo-vignelli-one-of-the-greatest-20th-century-designers
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Douglas Martin: Massimo Vignelli, 83, Dies; Visionary Designer Untangled the Subway The New York Times. 27.5.2014. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Mija Riedel, Massimo Vignelli: An Interview with Massimo Vignelli (1931-2014). Archives of American Art Journal, 2014, 53. vsk, nro 1/2, s. 78–115. ISSN 0003-9853. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b William Grimes: Lella Vignelli, a Designer With a Spare, Elegant Style, Dies at 82 The New York Times. 28.12.2016. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Eye Magazine | Feature | Reputations: Massimo Vignelli Eye Magazine. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Smithsonian Magazine: Remembering Massimo Vignelli, the Innovator Who Streamlined Design and Changed the Industry Forever Smithsonian Magazine. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c A legendary Italian designer designed his own funeral, and he didn’t miss a detail Quartz. 27.5.2016. Viitattu 12.6.2023. (englanniksi)
- ↑ Julie V. Lovine: Cross-Media Impresarios Massimo and Lella Vignelli - Design 2007 -- New York Magazine - Nymag New York Magazine. 18.10.2007. Viitattu 20.6.2023. (englanniksi)
- ↑ https://www.adi-design.org/upl/CdO_STORICO/CdO%20storico%20MOTIVAZIONI/Motivazioni_1964.pdf
- ↑ ADI - Associazione per il Disegno Industriale www.adi-design.org. Viitattu 15.6.2023.
- ↑ Benjamin Forgey: Designers For the Nation Washington Post. 31.1.1985. Viitattu 15.6.2023. (englanniksi)