Marabout
Marabout (arab. مُرابِط, murābiṭ) eli "sidottu" tai "kiinnitetty" tai "Jumalaan kiinnitetty mies" on afrikkalaisessa islamissa pyhä mies tai pyhimys. Hänen asuinpaikkansa oli ribāṭ eli linnoitettu luostari, jolla oli sekä uskonnollinen että sotilaallinen tehtävä. [1]
Maraboutit olivat kunnioitettuja pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, suufiryhmien johtajia, Koraanin opettajia tai vaeltavia askeetteja.[2] Maraboutien voima perustui siihen, että heillä oli baraka eli yliluonnollinen voima, joka teki heistä pyhimyksiä.[3] He olivat myös profeetta Muhammedin jälkeläisiä eli šarifeja.
Kun islam levisi Länsi-Afrikassa 1100-luvulla, sen levittäjistä käytettiin sanaa al-murābiṭūn (almoravidit) ja hengellisistä johtajista sanaa murābiṭ. 1300-luvulla sana alkoi Marokossa tarkoittaa suufiveljeskunnan johtajaa. Algeriassa sana liitettiin pyhimyshautaan, jollaisista tuli pyhiinvaelluskohteita.[1]
Marokossa 1400-luvulla marinidien aikaa seurasi kaksisataa vuotta kestänyt hajaannus, jonka aikana paikalliset pyhät miehet ja suufiveljeskuntien johtajat, maraboutit, saivat valtaa maaseudulla ja levittivät teokraattista anarkiaa ja lahkolaista uskonkiihkoa.[4] Heidän poliittiset luomuksensa olivat pieniä, aggressiivisia ja utopistisia kommuuneja.[2]
Baraka muokkaa
Maraboutien voima perustui barakaan, joka tarkoittaa siunausta jumalallisen suosion mielessä. Siunaukseen kuului myös aineellinen vauraus, fyysinen hyvinvointi, onni, runsaus ja maagiset voimat. Pyhyys ilmeni maan päällä siten erityisenä voimana ja kykynä. Sitä oli ihmisissä vaihtelevassa määrin mutta maraboutilla erityisen runsaasti. Henkilö oli marabout joko ihmetekojensa perusteella tai siksi, että hän oli Muhammedin jälkeläinen (šarif), tai molemmista syistä. [5]
Maraboutit ja hallitsijat muokkaa
Marokossa kysymys pyhyyden kahdesta lähteestä politisoitui alaviittidynastian noustua valtaan 1600-luvulla. Hallitsijat korostivat profeetallisen syntyperän etuasemaa barakan lähteenä ihmeperustaiseen verrattuna ja näin heidän omaa asemaansa šarifeina ja siten marabouteina.[5]
Jo Marokon ensimmäinen varsinainen kuningas, Idris II, oli julistanut olevansa šarif, mutta hänen valtansa rajoittui vain Fesin lähiympäristöön. Idrisien genealoginen vaatimus barakasta jäi nopeasti visionäärisen maraboutismin varjoon. Sen jälkeen almoravidien ja almohadien nousu dynastioiksi merkitsi persoonallisen karisman voittoa hallitsemisperusteena.[6]
1100-luvulta lähtien erityisesti Marokosta kehittyi suufilaisuuden keskus, minne 1400-luvulta lähtien alkoi syntyi suufilaisia veljeskuntia.[7]
Pyhimyshaudat muokkaa
Sanalla siyyid tarkoitetaan sekä kuollutta pyhimystä että hänen hautaansa, josta saattoi tulla kulttikeskus ja pyhiinvaelluksen kohde. Siyyid-kompleksiin kuuluivat lisäksi pyhimyksen isälinjaa kulkevat jälkeläiset sekä kultti, jonka avulla pyhimyksen baraka tuli sen harjoittajien ulottuville heidän hyödykseen. Hauta on tyypillisesti matala, valkoinen, usein kupolilla varustettu kivirakennus puun alla, kukkulalla tai avoimessa maastossa sijaitsevana bunkkerina. Esimerkiksi Marokossa niitä on tuhansittain pitkin maata.[8] Lähi-idän salafistiset muslimit ovat pitäneet suufilaista pyhimyskulttia islamin vastaisena, ja tämä on johtanut tilaisuuden tullen muistomerkkien ja moskeijoiden tuhoamiseen.[9]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Geertz, Clifford: Islam Observed, Religious Development in Morocco and Indonesia. The University of Chicago Press, 1968. ISBN 0-226-28511-1.
- Robinson, David: Muslim Societies in African History. Cambridge University Press, 2011 (1. painos 2004). ISBN 978-0-521-53366-9. (englanniksi)
Viitteet muokkaa
- ↑ a b Marabout. Muslim holy man Encyclopaedia Britannica. Viitattu 15.3.2023.
- ↑ a b Geertz 1968, s. 30–31
- ↑ Geertz 1968, s. 32–33
- ↑ Geertz 1968, s. 8–9, 30
- ↑ a b Geertz 1968, 44–45
- ↑ Geertz 1968, 46
- ↑ Robinson 2011, s. 100–101
- ↑ Geertz 1968, s. 49
- ↑ Kiviranta, Varpu: Vanhoilliset tuhosivat suufien muistomerkkejä Libyassa YLE Uutiset. 25.6.2012. Viitattu 17.3.2023.