Maasika

Termiittikaivaja (Orycteropus afer), vanhalta nimeltään maasika, on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä keskikokoinen nisäkäs. Termiittikaivaja elää maalla ja liikkuu tavallisesti öiseen tai hämärään aikaan. Se syö ravinnokseen pieniä hyönteisiä, kuten termiittejä ja muurahaisia, mistä kielii muun muassa sen parikymmensenttinen, ohut ja tahmea kieli. Hampaita termiittikaivaja ei tarvitse ravinnon syömiseen, eikä sillä niitä olekaan kuin muutama. Sen jalat ovat voimakkaat ja kynnet terävät, joiden avulla se pystyy kaivamaan kovaakin maata ja rikkomaan termiittikekoja. Termiittikaivaja on niin tehokas kaivaja, että se kaivaa pehmeää maata samassa ajassa enemmän kuin mihin muutama lapioiva ihminen pystyy. Eläimen ravintotottumukset ja ulkoiset piirteet ovat niin lähellä Etelä-Amerikassa eläviä vajaahampaisia, että se ennen luokiteltiin kuuluvaksi tähän lahkoon ja vieläpä samaan sukuun eteläamerikkalaisten muurahaiskarhujen kanssa. Nykyisen käsityksensä mukaan se kuuluu kuitenkin erilliseen putkihampaisten lahkoon ja on tämän lahkon viimeinen elossa oleva laji. Nykyään tunnetaan 17 erilaista termiittikaivajan alalajia.

Termiittikaivaja
Termiittikaivaja Detroitin eläintarhassa vuonna 2008.
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Nisäkkäät Mammalia
Ylälahko:	Afrotheria
Lahko:	Putkihampaiset Tubulidentata
Heimo:	Maasiat Orycteropodidae
Suku:	Orycteropus
Laji:	afer
Kaksiosainen nimi
Orycteropus afer (Pallas, 1766)
Termiittikaivajan levinneisyys
Alalajit
17 alalajia, katso teksti
Katso myös
Maasika Wikispeciesissä   Maasika Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

'Maasika' nimi on suora käännös afrikaansin kielen sanasta aardvark, joka on otettu myös lajin englanninkieliseksi nimeksi. Nisäkäsnimistötoimikunta ehdotti lajinimen vaihtamista v. 2008. Virhekäsitysten välttämiseksi nykyään suositeltu lajinimi on termiittikaivaja, sillä laji ei ole sukua sialle.

Evoluutio ja taksonomia

Evoluutio

Tutkimusten mukaan termiittikaivajat kuuluvat myöhäisliitukaudella Afrikassa kehittyneisiin nisäkkäisiin (Afrotheria-kladi). Ensimmäiset putkihampaiset nisäkkäät kehittyivät fossiililöytöjen perusteella varhaismioseenikauden Kaniassa, josta ne levittäytyivät myöhäisplioseenikauteen mennessä laajalti Eurooppaan ja eteläiseen Aasiaan. Termiittikaivajia tunnetaan kolme sukua: Leptorycteropus, Myorycteropus ja Orycteropus, joista viimeksi mainittu on ainoa elossa oleva. Madagaskarin saarelta löytyneen Plesiorycteropus-nisäkästä on myös ehdotettu putkihampaisten heimoon kuuluvaksi, mutta nykyisen käsityksen mukaan se kuuluu omaan sukupuuttoon kuolleeseen Bibymalagasia-heimoonsa.

Geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että termiittikaivajan perimä on säilynyt ilman suuria muutoksia hyvin pitkään, minkä vuoksi termiittikaivajaa voidaan pitää elävänä fossiilina.

Taksonomia

Ulkonäöllisten ja rakenteellisten samanlaisuuden vuoksi termiittikaivaja luokiteltiin alun alkaen Etelä-Amerikassa elävien vajaahampaisten lahkoon, jossa se sijoitettiin tarkemmin samaan Myrmecophaga-sukuun muurahaiskarhun kanssa. Kehityshistoriallisesti luokittelu on väärä, sillä eläimet eivät ole edes läheistä sukua keskenään, vaan samanlaiset piirteet ovat syntyneet konvergenttisen evoluution tuloksena. Tarkemman anatomisen tutkimuksen myötä termiittikaivaja sijoitettiin täysin omaan lahkoon, putkihampaisiin, mille molekyylibiologian tutkimukset ovat antaneet vahvistavia tuloksia.

Termiittikaivajasta on havaittu 15–18 alalajia. Valtaosa alalajeista on kuitenkin vain yksittäishavaintoja, minkä vuoksi on uskottavampaa, että todellisia alalajeja on vähemmän. Esimerkiksi Wilson ja Reeder (2005) katsovat alalajeja olevan 17. Alalajit eroavat toisistaan lähinnä kärsän koon ja kallistuskulman suhteen.

Tieteellinen nimi	Auktori	Synonyymit	Levinneisyysalue
O. a. afer	Pallas, 1776	O. a. albicaudus Rothschild, 1907; O. a. capensis (Gmelin, 1788)
O. a. adametzi	Grote, 1921	–
O. a. aethiopicus	Sundevall, 1843	–
O. a. angolensis	Zukowsky & Haltenorth, 1957	–
O. a. erikssoni	Lönnberg, 1906	–
O. a. faradjius	Hatt, 1932	–
O. a. haussanus	Matschie, 1900	–
O. a. kordofanicus	Rothschild, 1927	–
O. a. lademanni	Grote, 1911
O. a. leptodon	Hirst, 1906
O. a. matschiei	Grote, 1921
O. a. observandus	Grote, 1921
O. a. ruvanensis	Grote, 1921
O. a. senegalensis	Lesson, 1840	O. a. senegalensis Schinz, 1845
O. a. somalicus	Lydekker, 1908
O. a. wardi	Lydekker, 1908
O. a. wertheri	Matschie, 1898

Ulkonäkö

Maasika on keskikokoinen maalla elävä nisäkäs. Se painaa keskimäärin 40–64 kilogrammaa, ja sen pituus vaihtelee 170–230 senttimetrin välillä, josta hännän pituus osuus on 45–63 senttimetriä. Nimestä huolimatta maasika ei ole läheistä sukua sioille, joita se kyllä hyvin etäisesti muistuttaa lähinnä koon ja kärsän puolesta.

Maasialla takaraajat ovat etujalkoja pidemmät. Takaraajoissa on molemmissa viisi varvasta, mutta etujaloissa on molemmissa yksi vähemmän. Eturaajat ovat takaraajoihin nähden voimakkaammat, vaikka suurin osa painosta maasialla on peräpäässä. Etujalkoja ne käyttävät pääasiallisesti kaivamiseen sekä painonsa kannattelemiseen. Selkäranka on maasioilla kaareva, jolloin etupuoli on takapuoleen nähden alempana. Vaikka maasioilla on astumiseen sopivat jalkapohjat, ne kulkevat varpaillaan eli ovat varvasastujia. Maasian varpaissa on todella voimakkaat lapiomaiset kynnet. Hännän ympärysmitta tyvestä mitattuna on jopa 40 senttimetriä. Maasian väritys on melko vaaleanharmaa ja niiden karvoitus on vain osittainen. Nahka on kuitenkin usein värjäytynyt maaperästä punaruskeaksi. Niillä ei ole lainkaan rasvakerrosta, mutta sen sijaan niillä on paksu nahka, joka suojaa myös termiittien puremilta.

Maasian korvat ovat suuret ja pää on pitkänomainen lyhyessä kaulassa. Suu on muiden termiittejä syövien eläinten tapaan pieni ja putkimainen, kuten sen kielikin. Hammasrakenne poikkeaa muista nisäkkäistä oleellisella tavalla, minkä vuoksi ne on sijoitettu omaan putkihampaisten heimoon. Maasian hampaiden sisällä on useita kuusikulmaisia putkia, jotka sisältävät hammasydintä ja jotka ovat kiinnittyneet toisiinsa hammassementillä. Putket ovat ohuita ja yhdessä hampaassa niitä on 1 000–1 500 kappaletta. Syntyessään maasialla on kaikki 40 hammasta, mutta etu- ja kulmahampaat putoavat pois. Ainoastaan kiilteettömät poskihampaat jäävät ja nämä uusiutuvatkin koko maasian eliniän ajan. Hampaiden lukumäärä on useassa tapauksessa viisi molempien leukojen molemmilla puolilla eli siis yhteensä 20. Lukumäärä vaihtelee per leuan puolikas neljän ja seitsemän välillä.

Hajuaisti on erinomainen, mistä kertoo hajuja käsittelevän aivolohkon laajenema. Lisäksi maasialla on nisäkkäistä suurin määrä endoturbinalia-lamelleja (yhdeksän). Silmät ovat ruumiinkokoon nähden pienet ja verkkokalvolla on ainoastaan sauvasoluja eli maasika on värisokea. Heikkoa näkökykyä kompensoi terävä kuulo- ja hajuaisti.

Naaras on urokseen verrattuna pienikokoisempi ja sillä on neljä nisää.

Ravinto

Maasika on kaikkiruokainen, mutta sen pääasiallinen ravintoa ovat termiitit tai muurahaiset. Päästäkseen termiitteihin paremmin käsiksi, maasiat joutuvat rikkomaan termiittikekojen seinämiä. Vantterat eturaajat ja vahvat kynnet ovat suureksi avuksi kekojen kovien seinämien hajottamisessa. Termiitit maasika nappaa noin kolmikymmensenttisellä, tahmealla ja ohuella kielellä. Joskus maasika saattaa laittaa kärsänsä pesäaukon suulle ja imeä aukon läheisyydessä olevat termiitit suuhunsa. Tarkan haju- ja makuaistin turvin maasika tonkii maata keon ulkopuolella kulkevien termiittien toivossa. Lisäksi maasialla on nenän väliseinään kiinnittynyt elin, jolla se mahdollisesti pystyy aistimaan maanalaista liikettä. Yön aikana maasian sanotaan pystyvän syömään noin 50 000 hyönteistä.

Termiittien ja muurahaisten lisäksi maasika syö muita pieniä hyönteisiä sekä hiiriä. Vesitasapainoa maasika ylläpitää syömällä Cucumis humifructus -kurkkukasvia. Maasika auttaa kasvia levittämään siemeniä, sillä se hautaa ulosteensa pesäkolon ulkopuolelle.

Levinneisyys

Maasika on levinnyt suurimpaan osaan Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Se viihtyy parhaiten Afrikan savanneilla ja muualla puolikuivilla alueilla. Se ei elä Afrikan sarven alueella eikä se viihdy metsäisillä alueilla, joten sitä ei tavata Afrikan sademetsissä, vaikka muutamia havaintoja Kongon metsissä elävistä maasioista onkin tehty. Vaikka maasikaa metsästetään sekä lihan että hampaiden takia, laji on elinvoimainen, mutta paikallisesti se ei ole kovin yleinen missään. Maasiat suosivat yleensä paikkoja, joissa maa on pehmeää, vettä ja termiittejä on saatavilla tarpeeksi ja maasto avointa.

Maasian reviiri voi olla jopa 130–400 hehtaarin laajuinen. Ne eivät ole lainkaan tarkkoja rajoistaan ja reviiri voi olla limittäin useiden muiden yksilöiden reviirien kanssa. Ydinalueen laajuus on noin neljännes reviirin koko laajuudesta.

Käyttäytyminen ja lisääntyminen

Maasika on erakkoluonteinen yöeläin. Se lähtee kolostaan liikkeelle illalla pian auringonlaskun jälkeen etsimään ruokaa. Vain harvoissa tapauksissa ne lähtevät liikkeelle päiväsaikaan. Yöeläiminä ne ovat värisokeita, mutta erinomaisen hajuaistinsa ansiosta maasika löytää termiittikeoille. Vaikka maasika on hidas liikkuja, kaivajana se on todella nopea. Maasika käyttää kynsiään myös pesäkolojen tekemiseen. Pesä on yleensä 2–3 metriä syvä (noin 45 asteen kulmassa), mutta voi olla jopa 13 metriä pitkä ja siihen kuuluu yleensä vain yksi sisäänkäynti. Joillain yksilöillä sisäänkäyntejä voi olla useita. Mennessään pesään nukkumaan, ne tukkivat sisäänkäynnin, jättäen vain pienen ilma-aukon tunnelin kattoon. Sadesäällä maasika saattaa joutua kaivamaan uuden pesän, mihin se pystyy vain yhdessä yössä. Hylättyyn maasian pesään muuttaa monesti pahkasika, lintu, hyeena tai muu pienempi nisäkäs kuten sivettieläin tai jänis.

Maasian tärkeimmät luonnolliset viholliset ovat leijona, hyeena ja leopardi. Nuorempia yksilöitä uhkaa yleensä pesään tunkeutunut pyton. Myös ihminen tappaa maasikoja ravinnoksi. Uhkaavassa tilanteessa maasika kaivautuu maahan. Hitaana eläimenä se ei aina ehdi juoksemaan karkuun ja jos aika ei riitä kaivamiseen, se heittäytyy selälleen ja puolustautuu kynsillä. Häntää viskomalla se voi myös häätää uhan pois.

Maasikojen paritteluaika vaihtelee alueittain. Kongon seudulla maasiat parittelevat huhti-toukokuussa ja synnyttävät seitsemän kuukautta myöhemmin. Etiopiassa maasiat sen sijaan synnyttävät jo touko-kesäkuussa. Maasika saa kerralla yhden, noin kaksi kilogrammaa painavan poikasen. Poikanen pysyy pesässä ensimmäiset kaksi viikkoa, jonka jälkeen se lähtee seuraamaan emoa ruoanhakumatkoille. Imettäminen kestää noin neljä kuukautta ja kolmen kuukauden iässä poikanen syö ensimmäisen kerran kiinteää ravintoa. Urospuolinen poikanen lähtee pesästä jo kuuden kuukauden ikäisenä, mutta naaraspuoliset poikaset pysyttelevät emon luona seuraavan poikasen syntymiseen saakka. Tällöinkään se ei katkaise siteitä emoonsa, vaan perustaa lähialueelle oman pesän ja lähtee öisin emonsa kanssa ruoanhakuun.

Vankeudessa maasiat elävät jopa 23-vuotiaiksi.

Aiheesta muualla

• Aardvark National Geographic. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
• Aardvark – Facts, Diet, Habitat & Pictures on Animalia.bio Animalia. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
• Alina Bradford: Facts About Aardvarks Live Science. 30.6.2016. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
• Reserch Facts:The Aardvark Facts : Nature's Weirdest and Most Wonderful Creature! (2 July 2023)