Luotainraketti on tutkimusraketti, joka laukaistaan korkealle ilmakehään tai avaruuteen, josta se yleensä putoaa maahan.

Black Brant XII-raketin laukaisu Yhdysvaltain Wallops-saarilta.

Rakettien ajoaine on yleensä kiinteää. Raketissa on mukana tieteellisiä mittalaitteita. Se laskeutuu laskuvarjolla maahan ja on osin uudelleenkäytettävä. Lentokorkeus on 50–1500 km ja mittaukset ylittävät kaasupallojen lakikorkeuden, joka on vain 40 km.

Ensimmäinen luotainraketti oli natsi-Saksassa kehitetty V-2, jota etenkin Yhdysvallat käytti 1940-luvun lopun luotainrakettina. Mutta varsinaisia luotainraketteja kehitettiin kaikissa suurissa – tulevissa – avaruusmaissa ja luotainraketti eriytyi pian sotilaallisista ohjuksista, esimerkiksi ESAn Texus- ja Maxus-luotainraketit. Luotainrakettilaukaisuja varten kehittyi omat toimintakeskuksensa, joista EU:n suurin on Esrangen rakettikeskus Kiirunassa. Tieteelliseen kokeeseen rakettia käytettiin ilmeisesti ensi kerran vuonna 1822, jolloin ilmassa räjäytetyn raketin suunta havaittiin Wienistä ja Neustatdista. Havainnoinnista voitiin määrittää paikakuntien pituusaste-ero.

Suomi ja luotainraketit muokkaa

Suomi – lähinnä Sodankylän geofysiikan observatorio ja Oulun yliopisto – on 1960-luvun lopusta alkaen ottaneet osaa joihinkin luotainrakettikampanjoihin. Suomalainen instrumentaatio on tällöin ollut magnetometri. Tällaisia raketteja on laukaistu sekä Poker Flatsistä Alaskasta että Norjan Andoijasta vielä 2000-luvullakin.

Vuonna 2008 tamperelaiset opiskelijat ovat saaneet ”Itikka”-nimisen instrumentin ESAn tulevaan luotainrakettiin.[1]

Oulun ja Helsingin yliopistojen opiskelijat osallistuvat norjalaisvetoiseen NISSE-kokeeseen (Nordic Ionospheric Sounding rocket Seeding Experiment), joka lentää ESAn REXUS-luotainraketin mukana maaliskuussa 2009. Kokeessa luodaan jääpilvi 95 kilometrin korkeuteen, jota tutkitaan EISCAT-tutkalla. [2] [3]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Luotainraketti.