Laulava vallankumous
Laulava vallankumous (vir. laulev revolutsioon) tarkoittaa vuosien 1987–1991 tapahtumia, jotka johtivat Viron, Latvian ja Liettuan jälleenitsenäistymiseen. Liikkeen nimi johtuu suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön.
Laulava vallankumous kesti yli neljä vuotta, ja sen aikana tapahtui useita protesteja ja kansalaistottelemattomuutta. Yksi liikkeen käynnistymisen syy oli Neuvostoliiton aikomus tehostaa Virossa palavankiven tuotantoa, mitä pidettiin ympäristön turmelemisena. Toinen syy oli Itä-Viroon kaavailtu fosfaattikaivos, jonka työvoima olisi tuotu muista neuvostotasavalloista.
Neuvostoliitossa tapahtui 19. elokuuta 1991 vallankaappausyritys, jonka toteuttajat halusivat palata tiukkaan neuvostokomentoon ja poistaa kansalaisvapaudet. Yritys kukistettiin kahdessa päivässä, mutta se sysäsi liikkeelle Neuvostoliiton hajoamisen. Viro, Latvia ja Liettua ilmoittivat heti eroavansa Neuvostoliitosta ja palauttavansa itsenäisyytensä.[1]
Kun Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät maaseudulle vuonna 1991 tavoitteenaan kukistaa vallankumous, Viron korkein neuvosto ja Riigikogu julistivat Viron taas itsenäiseksi. Virolaiset toimivat ihmiskilpinä suojatakseen radio- ja tv-asemia neuvostopanssareilta. Laulava vallankumous johti siihen, että Baltian maat saivat itsenäisyytensä ilman suurempaa verilöylyä, joskin joitakin ihmisiä kuoli mielenosoitusten tukahduttamisten takia.
Perimmäiset syyt liikehdintään olivat marxismi-leninismin ideologian romahtaminen, Neuvostoliiton surkea talouskehitys, ympäristökriisin kärjistyminen ja eri ”neuvostokansojen” välien kiristyminen. Baltian maissa syntyi ärtymystä, kun venäläisiä suosittiin paikallisväestön kustannuksella. Kansallisuusriidat nousivat julkisuuteen, kun Neuvostoliitossa sallittiin jonkin verran sananvapautta niin sanotun glasnostin puitteissa.[1]
Laulava vallankumous Virossa muokkaa
Neuvostoliitossa oli käynnissä glasnostin aika, ja Virossa oli kansan keskuudessa herännyt haaveita maan itsenäisyyden palauttamisesta.[1]
Neuvostoliitto oli pitänyt Viroa hallussaan vuodesta 1940 lähtien, mutta ihmiset eivät olleet aiemmin organisoituneet vaatimaan itsenäisyyden palauttamista. Kansan yhdisti yhtenäisiin vaatimuksiin kesällä 1987 Tallinnan raatitorilta alkanut Laulava vallankumous. Lopuksi noin 300 000 virolaista kokoontui Tallinnan laululavan patsaalle laulamaan kansallislauluja, jotka olivat tuolloin kiellettyjä. Niistä tehtiin myös rock-sovituksia.
Viron vapaussodan muisto muokkaa
.jpg)
Virossa vapaussodan muistoa oli vaalittu useilla muistomerkeillä. Vuosina 1921–1940 pystytettiin eri puolille maata 166 suurehkoa vapaussotaan liittyvää monumenttia, neljä pienimuotoisempaa monumenttia sekä 115 muistotaulua, joissa oli kaatuneiden nimiä.[2] Neuvostotulkinnan mukaan Virossa oli käyty vuosina 1918–1920 sisällissota (kodusõda) – ei vapaussota, kuten sitä oli vuoteen 1940 asti nimitetty.[3] Neuvostovallan myötä syksystä 1940 alkaen kaadettiin, hävitettiin tai peitettiin 130 muistomerkkiä.[4]
Vapaussota sai korostetun keskeisen roolin osana vuosien 1987–1991 historian uudelleensynnyttämistä. Muistomerkkien uudelleenpystytys nousi tällöin muistamisessa tärkeimmälle sijalle. Viron Muinaismuistoyhdistykselle (vir. Eesti Muinsuskaitse Selts) muistomerkkien uudelleenpystyttämisestä muodostui vuosien 1988–1991 keskeisin toimintamuoto.
Ensimmäinen tapahtuma oli toukokuussa 1988, kun yhdistyksen edustajat veivät Vigalan kirkossa sijainneet vapaussodan muistotaulut takaisin alkuperäisille paikoilleen.[5] Suurempaa julkisuutta sai seuraavaksi kesällä 1988 Viljannin maakunnan Lalsissa uudelleenpystytetty Vapaussodan vuonna 1926 alun perin pystytetty muistopaasi. Viljannista saapuneet miliisit ja kommunistiaktivistit olivat kaataneet muistomerkin kesäkuussa 1941.[6] Suurinta julkisuutta sai ”muinaisen vapaustaisteluun” yhdistetty Suure-Jaanin vapaussodan muistomerkki, joka kuvasi muinaista virolaisruhtinas Lembitua, joka oli legendan mukaan kaatunut vuonna 1217 taistelussa saksalaisritareita vastaan. Vuonna 1926 pystytetty virolaisen kuvanveistäjän Amandus Adamsonin tekemä muistomerkki kunnioitti vapaussodan muistoa, vaikka se kuvastikin ”muinaista vapaustaistelijaa”. Muistomerkki oli tuhottu vuonna 1950, mutta siitä irrotettu Lembitun patsasfiguuri säilyi ehjänä paikallisen kotiseutumuseon kokoelmissa. Uudelleenpaljastaminen tapahtui kesällä 1990 vapaussodan voitonpäivänä. Tilaisuus oli luonteeltaan poliittisesti jännittynyt, sillä paikalla olivat niin kansallismielisten Tunne Kelam kuin hallituksen uudistusmielinen Edgar Savisaar.[7]
Vapaussodan muistomerkkien uudelleenpystytys sai päätöksensä, kun lähes 90 vuotta sodan päättymisen jälkeen Tallinnassa paljastettiin voitonpäivänä 23. kesäkuuta 2009 vapaussodan päämuistomerkki, joka kuvasi Viron vapaudenristiä. Suunnitelmia vastaavan muistomerkin pystyttämisestä oli laadittu jo 1930-luvulla.[8]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c Iivonen, Jyrki: Neuvostoliittoa ei enää ole. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993, s. 160–164. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X.
- ↑ Zetterberg:Viron historia, s. 504–511.
- ↑ Zetterberg:Viron historia, s. 627, 709–711.
- ↑ Strauss, Mati: Eesti Kodu-uurimise Seltsi ja Eesti Muinsuskaitse Seltsi Aastaraamat, s. 127. Eesti Kodu-uurimise Selts, 2005. 1736-3861. (viroksi)
- ↑ Viljat:Eesti Vabadussõja mälestusmärgid, s. 144.
- ↑ Rull, Ivo: Esimesed taastatud ausambad. Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, Syyskuu 1988. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Viljat:Eesti Vabadussõja mälestusmärgid, s. 190.
- ↑ Lõhmus, Alo: Vabadusmonumendi ajalugu: verine kaklus kunstimaitse üle. Postimees, 1.9.2007. (viroksi)
Aiheesta muualla muokkaa
- Viron uudelleenitsenäistyminen (Arkistoitu – Internet Archive), Tuglas-seura.
- ”Laulava vallankumous” sulatti ”neuvostojään” Baltiasta. Lapin yliopisto.