Lapinporokoira
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Lapinporokoira (ruots. lapsk vallhund) on saamelaisten poronhoidon avuksi jalostama koirarotu. Lapinporokoira kuuluu FCI:n ryhmään 5, pystykorvat ja alkukantaiset koirat[4].
| Lapinporokoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Suomi |
| Määrä | Suomessa rekisteröity 6 304[1] |
| Rodun syntyaika | 1500–1600-luku |
| Alkuperäinen käyttö | porojen paimennus |
| Nykyinen käyttö | poropaimen- ja harrastekoira |
| Elinikä | n. 10–15 v. |
| Muita nimityksiä | porokoira, lapinkoira, lapsk vallhund, Lapponian Herder, Lapland Reindeer Dog, berger finnois de Laponie, Finnischer Lapplandhirtenhund, pastor finlandés de Laponia, lapi porokoer |
| FCI-luokitus |
ryhmä 5 Pystykorvat ja alkukantaiset koirat alaryhmä 3 Pohjoiset vahti- ja paimenkoirat #284 |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 15–25 kg |
| Säkäkorkeus | narttu 43–49 cm, uros 48–54 cm[2] |
| Väritys | mustan eri sävyt, harmahtava ja parkinruskea[3] |
Ulkonäkö muokkaa
Lapinporokoira on keskikokoinen, korkeuttaan selvästi pidempi koira. Nartun säkäkorkeus 43–49 cm ja uroksen 48–54 cm.[2]
Porokoiran turkki on keskipitkää tai pitkää, karheaa ja suoraa. Peitinkarvan alla on tiheää ja pehmeää pohjavillaa, joka lämmittää koiraa kovillakin pakkasilla.[3]
Sallitut värit ovat parkinruskea, harmahtava ja musta eri sävyissään. Porokoirilla on usein päässä, raajoissa ja rungon alaosassa turkin yleisväriä haaleampaa, ruskehtavaa tai harmaata väriä. Rinnassa, kaulassa ja raajoissa olevat valkoiset merkit sallitaan. Pohjavilla on väriltään mustaa, ruskehtavaa tai harmaata.[3]
Luonne ja käyttäytyminen muokkaa
Rotumääritelmän mukaan lapinporokoira on rauhallinen, oppivainen, palvelushaluinen ja tarmokas sekä työssään herkkähaukkuinen[3]. Se on ystävällinen, mutta vieraita kohtaan yleensä välinpitämätön.[2] Porokoira kaipaa paljon liikuntaa, tekemistä ja ulkoilua, sillä se on paimentava työkoira[3].
Rodun synnynnäinen paimennusvietti pyritään säilyttämään luonteessa. Useimmat lapinporokoirat soveltuvat edelleenkin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Poronpaimennuksessa käytettäviä koiria arvellaan olevan nykyään yli 150 (vuonna 2014), joskin täysin tarkkaa määrää ei tiedetä.[5]
Alkuperä muokkaa
Kaikista lappalaisroduista (porokoira, suomenlapinkoira, ruotsinlapinkoira) lapinporokoira muistuttaa eniten alkuperäisiä saamelaisten porokoiria.[6] Lapin poromiesten keskuudessa lapinporokoiria onkin ollut jo vuosisatoja paimentamassa porotokkia. Porokoiraa käytettiin apuna tokkien siirtämisessä, kokoamisessa ja erottelussa sekä porojen puolustuksessa susilta ja ahmoilta.
Rodun kantamuotona voidaan pitää koiria, jotka ovat olleet esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa. Lapinporokoiran alkuperästä on keskusteltu runsaasti, sillä rodun ulkonäkö poikkeaa selvästi tyypillisestä pystykorvasta, joilla on neliömäinen rakenne, runsas karvoitus ja kippura häntä.
Lapinporokoiran jalostusta yritettiin käynnistää jo 1930-luvun lopulla, mutta vasta 1950-luvulla rotu tuli säännöllisen kenneltyön piiriin. Silloinkaan näkyviä tuloksia ei vielä kuitenkaan saavutettu. Toisen maailmansodan loppupuolella käyty Lapin sota oli tuhoisa porokoirakannalle. Vuonna 1959 alkoi varsinainen työ poroa paimentavan koiran jälleenrakentamiseksi.[3]
Lapinporokoirasta tuli virallinen rotu vuonna 1966, mutta Suomen Kennelliitto oli epävirallisesti rekisteröinyt poromiesten alkukantaisia paimenkoiria 1950-luvulta asti. Vielä nykyisinkin järjestetään rotuunottoja[7]. Vuosina 1996–2013 rotuun on otettu yhteensä 40 koiraa [5].
Terveys muokkaa
Lapinporokoiran terveystilanne on tällä hetkellä melko hyvä. Se on elinvoimainen ja perusterve koira. Rodussa esiintyviä perinnöllisiä sairauksia ovat esimerkiksi lonkkaniveldysplasia, erilaiset silmäsairaudet (PRA, RD) ja epilepsia.[5]
Lapinporokoiran aikaisemmin kapeaa geenipohjaa on saatu laajennettua rotuunotetuiden koirien jalostuskäytöllä. Viime vuosikymmeninä rodun suosio on kasvanut Suomessa.[5]
Rotu kuuluu PEVISA-ohjelmaan (perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma), jonka mukaan koira tulee silmätarkastaa virallisesti kolmatta pentuetta rekisteröitäessä. [5]
Rodun nykytilanne muokkaa
Ulkomailla lapinporokoiria on eniten Ruotsissa (n. 700 yksilöä vuonna 2014). Seuraavaksi eniten rotua esiintyy Norjassa, Tanskassa, Itävallassa ja Hollannissa.[5] Nykyään Lapissa on porokoiria noin muutama sata koiraa, joista yhä useampi on rekisteröity lapinporokoira. Lapinporokoirilla on edelleen avoin rekisteri, joten pohjoisen rekisteröimättömiä käyttökoiria ja niiden ensimmäisen polven jälkeläisiä voidaan ottaa rekisteriin[7].
Lapinporokoira on haukkumalla paimentava koira. Useimmat niistä omaavat synnynnäisen paimenvietin ja soveltuvat edelleen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa.[5]
Lisäksi Porokoirakerho ry on jo vuodesta 1995 järjestänyt epävirallisia poronpaimennustestejä ja -kilpailuja arvioidakseen lappalaiskoirien paimennustaipumusta sekä kykyä paimentaa porotokkaa.[8]
Lapinporokoiralle pystytettiin patsas syyskuussa 2003. Patsas sijaitsee Inarissa Saamelaismuseo Siidan pihassa, ja sen on tehnyt Pekka Ketonen.[9]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Karppinen, Sanna: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä. Jyväskylä: Kirjakaari, 2012. ISBN 978-952-5969-06-1. Verkkoversio.
Viitteet muokkaa
- ↑ Suomen Kennelliitto. Lapinporokoira. Koiranet Jalostustietojärjestelmä, 2019. Haettu 9.3.2019.
- ↑ a b c Lapinporokoiran rotumääritelmä (pdf) (Lapinporokoira – rotumääritelmä ja rotumääritelmän tulkintaohje) Lappalaiskoirat ry. Arkistoitu 30.1.2016. Viitattu 21.1.2016.
- ↑ a b c d e f ROTUMÄÄRITELMÄ: LAPINPOROKOIRA lappalaiskoirat.fi. Lappalaiskoirat ry. Viitattu 21.1.2016.
- ↑ Pystykorvat ja alkukantaiset koirat kennelliitto.fi. Suomen Kennelliitto. Viitattu 7.2.2016.
- ↑ a b c d e f g Jalostuksen tavoiteohjelma – lapinporokoira (pdf) lappalaiskoirat.fi. Lappalaiskoirat ry. Arkistoitu 30.1.2016. Viitattu 21.1.2016.
- ↑ Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser - Ett Kulturarv, s. 165. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
- ↑ a b Rotuunottokäytäntö (Lapinporokoiran ja suomenlapinkoiran rotuunottokäytäntö (22.3.2014)) lappalaiskoirat.fi. 22.3.2014. Lappalaiskoirat ry. Viitattu 20.1.2016.
- ↑ Karppinen, 2012. s. 107.
- ↑ Lapinporokoiran patsas lappalaiskoirat.fi. Lappalaiskoirat ry. Viitattu 25.1.2016.
Lisätietoa muokkaa