Länsi-Somalian vapautusrintama
Länsi-Somalian vapautusrintama oli Etiopian Ogadenissa toiminut somalien separatistinen aseellinen liike. Sillä oli huomattava osuus esimerkiksi Etiopian ja Somalian välisessä Ogadenin sodassa vuosina 1977–1978. Somalian vetäydyttyä järjestön toiminta hiipui ja nykyisin se on käytännössä lakannut kokonaan.
Historia muokkaa
Länsi-Somalian vapautusrintaman edeltäjä oli jo Somalian itsenäistyessä vuonna 1960 perustettu Ogadenin vapautusrintama. Järjestö muuttui Länsi-Somalian vapautusrintamaksi vuonna 1975 Somalian hallinnon vaikutuksesta. Somaliassa järjestöä haluttiin käyttää Etiopian hallitseman Ogadenin liittämiseksi Somaliaan osana niin sanottua Suur-Somaliaa. Länsi-Somalian vapautusrintaman rinnalle perustettiin 17. tammikuuta 1976 vielä Somali-Abon vapautusrintama, jonka tarkoitus oli Länsi-Somalian vapautusrintaman liittolaisena edustaa Arusin, Balen ja Sidamon alueen oromoja.[1] Balen alueen islaminuskoiset oromot hallitsivat suurta osaa alueen maaseudusta ja samaan aikaan Etiopian Derg-sotilashallinto kärsi tappioita Tigrayssa ja Eritreassa. Paine auttaa Länsi-Somalian vapautusrintamaa Ogadenissa kasvoi Somaliassa.[2]
Vuonna 1977 Länsi-Somalian vapautusrintama alkoi Somalian aloitteesta kapinoida Etiopian hallintoa vastaan. Somaliasta tuotiin järjestölle aseita ja muita tarvikkeita. Vapautusrintaman kapinaa seurasi Ogadenin sota Somalian armeijan joukkojen ylittäessä Etiopian rajan Ogadeniin. Länsi-Somalian vapautusrintama ja Somalian armeija ajoivat Etiopian asevoimat suuresta osasta Ogadenia. Koko Etiopian somalien asuttama alue oli vallattu marraskuuhun 1977 mennessä. Harar oli piiritetty. Etiopia alkoi kuitenkin saada sotilaallista tukea Neuvostoliitosta ja Kuubasta, mikä seuraavina kuukausina käänsi sodan kulun. Somalian joukot voitettiin ja ne vetäytyivät Etiopiasta vuonna 1978.[1] Sota oli aiheuttanut valtavan pakolaistulvan Ogadenista Somalian puolelle. Pakolaiset olivat tyypillisesti naisia ja lapsia, kun taas miehet ja pojat jäivät Ogadeniin tukemaan Länsi-Somalian vapautusliikkeen toimintaa. Nimellinen tuki vapautusrintamalle Somaliasta jatkui jonkin aikaa sodan jälkeenkin. Viimein Siad Barre ja Etiopian Mengistu Haile Mariam sopivat huhtikuussa 1988 Somalian lopettavan tukensa Länsi-Somalian vapautusrintamalle ja Etiopian lopettavan tuen Somalian kansalliselle liikkeelle.[2]
Nyt ilman Somalian sotilaallista tukea jäänyt Länsi-Somalian vapautusrintama heikkeni merkittävästi. Se kykeni kuitenkin edelleen pienimuotoisempaan sissisotaan tehden ajoittain hyökkäyksiä Etiopian hallintoa vastaan. Yksi kohteista oli esimerkiksi Djibouti-Addis Abeba-rata. Järjestön sisällä alkoi kuitenkin syntyä riitoja eri ryhmittymien kesken, minkä takia järjestö lopetti väliaikaisesti sotilaalliset iskunsa. Osa järjestön toimijoista oli pettynyt Somalian toimintaan ja he alkoivat kannattaa Somaliaan liittymisen sijaan autonomiaa Etiopian sisällä. Tämän ajatuksen kannattajat perustivat oman Ogadenin kansan vapautusrintamansa 15. elokuuta 1984. Länsi-Somalian vapautusrintaman sotilaallinen toiminta lakkasi käytännössä vuoteen 1989 mennessä. Jotkin sen jäsenet liittyivät Dergin luhistuessa EPRDF:n puolelle.[1]
2000-luvulla ilmaantui uusi Yhdistyneen Länsi-Somalian vapautusrintaman nimeä käyttänyt järjestö. Syyskuussa 2006 järjestö nousi uutisiin sen siepattua Punaisen ristin työntekijöitä. Työntekijöiden oli epäilty olleen öljyn tai maakaasun kartoittajia, mutta kun heidän tajuttiin olevan Punaisen ristin työntekijöitä, heidät vapautettiin. Yhdistynyt Länsi-Somalian vapautusrintama suostui luopumaan aseellisesta toiminnasta poliittisen toiminnan hyväksi vuonna 2010. Länsi-Somalian vapautusrintaman toiminta on muuten käytännössä lakannut kokonaan lukuun ottamatta joitakin ajoittain annettuja lehdistötiedotteita.[1]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d David H. Shinn ja Thomas P. Ofcansky: Historical dictionary of Ethiopia, s. 417-418. Scarecrow Press, 2013. ISBN 978-0-8108-7457-2. (englanniksi)
- ↑ a b Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa, s. 52-53, 72-73, 74-77. Suomentanut Leif Sundström. Gaudeamus Helsinki University Press, 2014. ISBN 978-952-495-327-6.