Kylmänkukat
Kylmänkukat (Pulsatilla) ovat leinikkikasveihin kuuluva suku. Ne ovat läheistä sukua vuokoille (Anemone), joihin muun muassa Linné katsoi niiden kuuluvan. Kylmänkukkien noin 30 lajia ovat levinneet Pohjois-Amerikan preerioille ja Euraasian aroseuduille.[2]
| Kylmänkukat | |
|---|---|
 Pulsatilla regeliana |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Ranunculales |
| Heimo: | Leinikkikasvit Ranunculaceae |
| Suku: |
Kylmänkukat Pulsatilla Mill.[1] |
| Katso myös | |
Tuntomerkit muokkaa
Kylmänkukat ovat melko matalia, lähes kauttaaltaan tuuheakarvaisia ruohoja. Niiden lehdet ovat hyvin kapealiuskaiset. Suuret, nuokkuvat ja kellomaiset kukat sijaitsevat yksittäin kukkavarsissa ja ne ovat väriltään usein punavioletista tummansiniseen. Niiden terä- ja verholehdet ovat yhdistyneet pelkiksi kehälehdiksi, ja niitä on yleensä kuusi. Emiö on suurikokoinen, heteet puolestaan lyhyitä. Kukinnan jälkeen kukkaperä ja emin vartalot alkavat kasvaa huomattavasti. Siitä kehittyy koristeellinen, pitkäkarvainen siemenkota.[3] Kylmänkukat ovat kevään ensimmäisten kukkijoiden joukossa.
Lajeja ja alalajeja muokkaa
- ahokylmänkukka[4] eli etelänkylmänkukka (Pulsatilla pratensis)
- alppikylmänkukka eli kirsikylmänkukka (Pulsatilla alpina)
- keltakylmänkukka eli kelta-alppivuokko (Pulsatilla alpina subsp. sulphurea)
- armeniankylmänkukka (Pulsatilla armena)
- hallerinkylmänkukka (Pulsatilla halleri)
- hämeenkylmänkukka, vanha nimi kylmänkukka[5] (Pulsatilla patens)
- idänkylmänkukka (Pulsatilla turczaninovii)
- kangasvuokko (Pulsatilla vernalis)
- kashmirinkylmänkukka (Pulsatilla wallichiana)
- ketokylmänkukka[4] (Pulsatilla vulgaris)
- gotlanninkylmänkukka (Pulsatilla vulgaris subsp. gotlandica)
- pustankylmänkukka (Pulsatilla vulgaris subsp. grandis)
- lännenkylmänkukka eli tarhakylmänkukka (Pulsatilla vulgaris subsp. vulgaris)
- kiinankylmänkukka (Pulsatilla chinensis)
- kultakylmänkukka (Pulsatilla aurea)
- liilakylmänkukka[4] (Pulsatilla × intermedia)
- pamirinkylmänkukka (Pulsatilla campanella)
- punakylmänkukka (Pulsatilla rubra)
- siperiankylmänkukka (Pulsatilla regeliana)
- sirokylmänkukka (Pulsatilla albana)
- vuorikylmänkukka eli vuorivuokko (Pulsatilla montana)
Esiintyminen Suomessa muokkaa
Suomessa kasvaa luonnonvaraisena kolme tai neljä kylmänkukkalajia ja yksi lajiristeymä.[4] Uhanalainen kangasvuokko (P. vernalis) kasvaa Etelä-Suomen kuivilla harjukankailla. Sen suuret valkoiset kukat ovat ulkopinnaltaan punertavat. Violettikukkainen hämeenkylmänkukka (P. patens) esiintyy hyvin harvinaisena Hämeenlinnan ympäristössä ja Karjalankannaksella. Kolmas laji on ketokylmänkukka (P. vulgaris), joka esiintyi aiemmin muinaistulokkaana, mutta hävisi 1930-luvulla. Se on levinnyt uudelleen 2000-luvulla luonnonvaraisena uustulokkaana Saaristomeren Öröön. Neljäs laji on mahdollisesti ahokylmänkukka eli etelänkylmänkukka (P. pratensis), joka on havaittu kahdella Saaristomeren saarella, mutta jonka havaintoja pidetään toistaiseksi epävarmoina.[4][6] Laji on saattanut levitä maahan osittain myös innokkaiden puutarhureiden siirtämänä.[7] Nykyisin kasvatetaan puutarhoissa useita lajeja, kuten lännen- eli tarhakylmänkukkaa ja vuorikylmänkukkaa (P. montana).
Lähteet muokkaa
- ↑ ITIS (englanniksi)
- ↑ South Dakota
- ↑ Anderberg, A. & A.-L.: Den virtuella floran: Backsippor (Pulsatilla) 2004–2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 6.7.2009. (ruotsiksi)
- ↑ a b c d e Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. — Norrlinia 34: 1–206. (s. 52.)
- ↑ Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
- ↑ Suomen Lajitietokeskus: Ahokylmänkukka – Pulsatilla pratensis Viitattu 31.10.2021.
- ↑ LuontoPortti: Luontoportti luontoportti.com. 2012. Viitattu 9.6.2012.