Wikipedia

Kullervo Rainio

suomalainen sosiaalipsykologian professori ja poliitikko

Kullervo Rainio (10. elokuuta 1924 Jyväskylä – 18. marraskuuta 2020 Helsinki[1]) oli suomalainen sosiaalipsykologian professori ja kokoomuslainen poliitikko.[2]

Kullervo Rainio
Kullervo Rainio vuonna 1966.
Kullervo Rainio vuonna 1966.
Henkilötiedot
Syntynyt10. elokuuta 1924
Jyväskylä
Kuollut18. marraskuuta 2020 (96 vuotta)
Helsinki
Poliitikko
Puolue Kansallinen Kokoomus
Entiset puolueet Perustuslaillinen oikeistopuolue
Asema Kansanedustaja (1972–1979)
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri

Nuoruus muokkaa

Rainion vanhemmat olivat kansakoulunopettajia. Hän valmistui ylioppilaaksi 1942, filosofian kandidaatiksi 1950 sekä lisensiaatiksi ja tohtoriksi 1955.[2] Hän on kirjannut nuoruudenmuistojaan kolmeen romaaniinsa sekä omaelämäkertaansa.

18-vuotiaana hän joutui sotaan, ja kesällä 1944 hän toimi 19-vuotiaana tykistön tulenjohtajana Kannaksen rintaman murtuessa.[3]

Tieteellinen työ muokkaa

Rainio valmistui filosofian tohtoriksi 1955 (Helsingin yliopisto). Hän toimi Suomen ensimmäisenä sosiaalipsykologian professorina Helsingin yliopistossa 1962–1986. Tämän tieteenalan hän valitsi, koska se oli 1940-luvun lopulla uusi ja kehittyvä ala. Rainion tieteellinen tuotanto käsittää etupäässä suomen- ja englanninkielisiä tieteellisiä teoksia, oppikirjoja ja artikkeleita vuodesta 1949 alkaen. Eläkevuosinaan Rainio perehtyi kvanttifysiikan filosofisiin perusteisiin.

Rainio oli Suomen Psykologisen Seuran puheenjohtaja ja Psykologia-lehden ensimmäinen päätoimittaja. Rainion kirjoittama ja kuvittama Käytännön psykologiaa oli suomalaisen psykologian suuri myyntimenestys.[3]

Osallistuminen politiikkaan muokkaa

Oppilaittensa mukaan Rainio oli innostava opettaja ja muihin avoimesti suhtautuva keskustelukumppani. Silti vuoden 1968 opiskelijaliike kohteli tätä entistä idolia "sylkykuppina", koska hän oli mukana pysäyttämässä yliopistojen mies ja ääni -uudistusta. Oppilaiden (mm. Paavo Lipponen) mukaan on 1970-luvun ilmapiirille kuvaavaa, että sananvapautta, liberalismia ja parlamentarismia kannattanut Rainio leimattiin "miltei fasistiksi".[3]

Vuonna 1970 hän kirjoitti Uuteen Suomeen artikkelin Suomessa käydystä informaatiosodasta, sitten kirjan aiheesta. Esimerkiksi Suomen kielen sana demokratia oli ennen tarkoittanut vapaita vaaleja mutta nyt sillä tarkoitettiin sosialistista järjestelmää.[4]

Vuosina 1970-1971 Rainio päätyi taistolaisten "silmätikuksi". 96-vuotiaana kirjoittamassaan elämäkerrassaan Rainio arvioi syiksi hänen "porvarillisen reformisminsa", paljastavat lehtiartikkelit ja kauan toteuttamansa "yliopistodemokratian", jossa kutsuttiin opiskelijat keskustelemaan laitoksen toiminnasta. Dekaani Paavo Seppänen kertoi Rainiolle assistenttinsa näyttäneen taistolaisten "hirttolistan", jossa Seppänen oli ensimmäisenä ja Rainio toisena. Taistolaisten syytelista Rainion viraltapanemiseksi todettiin perättömäksi yliopiston juristien tarkastelussa, Rainio toteaa. Hänet tunnettiin myös Reporadion vastustajana.[5]

HS Kuukausiliitteen artikkelin mukaan Rainion linja oli sitä, mikä nykyään on normaalia mutta suomettumisen aikana sitä kutsuttiin äärioikeistolaiseksi ja johti tulevaisuuden menetykseen. Aihetta tutkineen tohtori Riku Keski-Rauskan mukaan heikäläisistä tuli helppoja kiusanteon kohteita.[4]

Rainio valittiin kansanedustajaksi Kansallisen Kokoomuksen ehdokkaana Helsingin kaupungin vaalipiiristä eduskuntavaaleissa 1972 ja 1975. Hän oli Tuure Junnilan ohella niitä harvoja kokoomuspoliitikkoja, jotka 1970-luvulla arvostelivat presidentti Kekkosen politiikkaa ja Kekkosen valitsemista poikkeuslailla presidentiksi 1973. Hän oli vahvasti vaikuttamassa myös yliopistojen hallinnonuudistusta vastaan ja Yleisradion epäpolitisoinnin puolesta.

Rainion johdolla tehtiin myös kysymys hallitukselle Pirkkalan monisteesta[3], ja hän oli yksi peruskoulu-uudistuksen jarruttajista 1970-luvulla. Hän piti yksityisten oppikoulujen poistamista ”tien avaamisena sosialismille”.[6]

Kekkonen ilmoitti olevansa käytettävissä presidentiksi mutta kieltäytyi olemasta ehdolla vaaleissa. Vaikka lokakuussa 1972 kansasta vain 15 prosenttia kannatti poikkeuslakia Kekkosen valitsemiseksi presidentinvaalien sijaan, eduskuntapuolueet päättivät säätää sellaisen. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Juuso Häikiö ei hyväksynyt tätä ja Kullervo Rainion kotona kokoontunut kansanedustajajoukko tekikin syksyllä 1972 Häikiön johdolla vetoomuksen poikkeuslakia vastaan. Rainio katsoo olleensa demokratian asialla.[4]

Keväällä 1977 Rainio puhui Snellmanin päivän juhlassa. Siellä oli puhunut myös Perustuslaillisen kansanpuolueen presidenttiehdokas Ahti M. Salonen, entinen sosiaalidemokraatti. Siksi kekkoskelpoisuuttaan todistellut kokoomus ei hyväksynyt tätä ja Rainio erosi puolueesta toukokuussa. Hän kertoo, että Johannes Virolainen pyysi häntä keskustapuolueeseen, Per Stenbäck Rkp:hen, Veikko Vennamo Smp:hen ja Mauno Kurppa Skyp:hen. Rainio kuitenkin liittyi perustuslaillisiin, vaikkei viihtynyt puolueessa sen sisäisten erimielisyyksien vuoksi.[4]

Linjaerimielisyyksien vuoksi Rainio erosi kokoomuksen eduskuntaryhmästä 1978 ja liittyi Perustuslaillisen kansanpuolueen (PKP) eduskuntaryhmään 1978 mutta jäi valitsematta vuoden 1979 vaaleissa asetuttuaan PKP:n listalta ehdokkaaksi Uudenmaan vaalipiirissä.[7] Rainio toimi Ahti M. Salosen valitsijamiehenä vuoden 1978 presidentinvaalissa. Haastattelussa vuonna 2017 hän luonnehti Salosta "täysin mitättömäksi mieheksi".[4]

Seitsemän vuoden poliitikkokauden jälkeen hän palasi tieteen pariin. Hän on aina kokenut itsensä ensisijaiseksi tieteilijäksi, ei poliitikoksi. Itseään hän on pitänyt liberaalina, vaikka saikin poliitikkoaikanaan äärioikeistolaisen leiman.[4]

Kirjallinen toiminta muokkaa

Rainio oli tunnettu myös runoilijana. Hänen tärkein panoksensa lyriikalle on peräisin toisen maailmansodan jälkeiseltä vuosikymmeneltä. Rainiolle myönnettiin K. J. Gummerus Oy:n palkinto 1946. 1990-luvulla hän julkaisi kolmiosaisen romaanimuotoisen muistelmasarjan, joka ulottuu varhaiseen aikuisuuteen asti. Viimeiseksi teokseksi jäi Ajatuspaja Liberan heinäkuussa 2020 julkaisema Rainion muistelmateos Polkuja ja risteyksiä.

Yksityiselämä muokkaa

Rainio oli 1952–1970 naimisissa kirjallisuudentutkija Ritva Hanhinevan kanssa. Tästä avioliitosta hänellä on kaksi lasta. Avioliiton hammaslääkäri Laura Oksasen kanssa hän solmi vuonna 1970.[8] 2000-luvulla Rainio toimi vuosia Alzheimerin tautiin sairastuneen vaimonsa omaishoitajana.[4]

Kirjat muokkaa

Tietokirjat muokkaa

  • Leadership qualities: A theoretical inquiry and an experimental study on foremen. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Annales Academiae scientiarum Fennicae 95, 1. Suomalainen tiedeakatemia, 1955. ISSN 0066-2011
  • Käytännön psykologiaa 1: Yksilön käyttäytyminen. Porvoo: WSOY, 1956.
  • Käytännön psykologiaa 2: Joukon käyttäytyminen. Porvoo: WSOY, 1957.
  • A stochastic model of social interaction. Transactions of the Westermarck Society, 7. Copenhagen: Munksgaard, distr., 1961. ISSN 0357-1823
  • A stochastic theory of social contacts: A laboratory study and an application to sociometry. Transactions of the Westermarck Society, 8. Copenhagen: Munksgaard, distr., 1962. ISSN 0357-1823
  • Käytännön psykologiaa. (1. ja 2. osan yhteisnidos.) Helsinki: WSOY, 1963.
  • Valta ja vallan käyttö: sosiaalipsykologinen tarkastelu. Helsinki: WSOY, 1968 (3. p. 1980).
  • Informaatiosota ja vapaa ihminen: Ajankohtaisia tarkasteluja. Helsinki: WSOY, 1971.
  • Group Maze: experiments and simulations in problem-solving by groups. Commentationes scientiarum socialium, 3. Societas scientiarum Fennica, 1972. ISBN 951-653-008-7. ISSN 0355-256X
  • Sosiaalipsykologian oppikirja. Kullervo Rainio ja Klaus Helkama. Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06314-2
  • Ihmisyys ja isänmaa. Kustannuspiste, 1979. ISBN 951-95489-2-0.
  • Stochastic field theory of behavior. Commentationes scientiarum socialium, 34. Finnish Society of Sciences and Letters, 1986. ISBN 951-653-142-3. ISSN 0355-256X
  • Tietokonesimuloinnin opas. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen monisteita, 1. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitos, 1988. ISBN 951-45-4668-7. ISSN 0358-464X
  • Todellisuus ja kuvajainen. K. V. Laurikainen ja Kullervo Rainio. Helsionki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16207-8.
  • Vastaa minulle maailma! Psykologin näkökulma todellisuuteen. Yliopistopaino, 1993. ISBN 951-570-145-7.
  • Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja. Jyväskylä: Minerva, 2005. ISBN 952-5591-34-4.
  • Diskreetti prosessimalli kvantti- ja tajuntasysteemeihin sovellettuna. Luonnonfilosofian seura, 2006. (Luonnonfilosofian seuran julkaisuja; 15). ISBN 951-98191-4-2 ISBN 978-951-98191-4-3.
  • Kvantti ja kognitio: dynaamisen psykologian tarkastelua kvantti-viitekehyksessä. Luonnonfilosofian seura, 2006 (Luonnonfilosofian seuran julkaisuja; 14). ISBN 951-98191-3-4 ISBN 978-951-98191-3-6.
  • Discrete process model for quantum and mind systems. Research reports, Department of Social Psychology, University of Helsinki, 1/2008. University of Helsinki, Department of Social Psychology, 2008. ISBN 978-952-10-4546-2. ISSN 0357-4040

Muistelmat muokkaa

Runokokoelmat muokkaa

  • Nurkkapöydässä. Gummerus, 1945.
  • Lapsellinen yksinpuhelu. Gummerus, 1946.
  • Tietämättä mistään. WSOY, 1951.
  • Nämä kuvat. WSOY, 1958.
  • Valitut runot 1945–1996, Jyväskylä: Kopijyvä, 2000. ISBN 952-5092-45-3
  • Kuljen veräjästä. Kullervo Rainio, 2006

Lähteet muokkaa

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Entinen kansanedustaja Kullervo Rainio on kuollut Ilta-Sanomat. 18.11.2020. Viitattu 18.11.2020.
  2. ↑ a b Kuka kukin on 1982, s. 789–790. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06659-5.
  3. ↑ a b c d Klaus Helkama, Rauni Myllyniemi, Paavo Lipponen: Kullervo Rainio 1924–2020 Helsingin Sanomat. 25.11.2020.
  4. ↑ a b c d e f g Sillantaus, Teppo: Viimeinen toisinajattelija. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, huhtikuu 2017, s. 40–49. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.11.2020.
  5. ↑ 96-vuotias professori muistelee: Olin toisena taistolaisten tappolistalla Verkkouutiset. 24.08.2020.
  6. ↑ Okkonen, Ville: Peruskoulua vastaan – yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966-1975. Turku: Turun yliopisto, 2017. ISBN 978-951-29-6973-9. Teoksen verkkoversio.
  7. ↑ Kullervo Rainion kotisivut. Vaiheet politiikassa. Viitattu 24.10.2008.(Arkistotu versio 2.4.2017)
  8. ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 580. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.

Aiheesta muualla muokkaa

Kansallisen Kokoomuksen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kullervo_Rainio&oldid=21617917”