Kulakki
Kulakki (ven. кула́к, kulak, suom. nyrkki, bolševikeille kyläkapitalisti, keinottelija, pomo) oli Stalinin nimitys varakkaista talonpojista eli maanviljelijöistä, jotka jaoteltiin kolmeen eri ryhmään vaarallisuutensa mukaisesti.[1] Kulakkiperheitä laskettiin vuonna 1927 olevan Venäjällä 750 000, mutta maatalouden kollektivisoinnin jälkeen heidän määränsä laski lähes olemattomiin.[1] Kulakiksi määrittely koski koko maanviljelijän perhettä. Se oli vaarallisena pidetyn luokkavihollisen leima, joka mustasi koko kulakkiperheen.
Suomalaisessa kontekstissa 1920-luvun lopulla kulakkia vastasi tavanomainen maalaisliittolainen (myöh. keskustalainen) maanviljelijä. Länsimaisten mittareiden mukaan kulakit eivät olleet varakkaita, vaan omistivat yleensä vain 10 hehtaaria maata ja 2−3 lehmää. Heidät kuitenkin leimattiin riistäjiksi, jos he saivat maasta vuokratuloja, käyttivät palkattua työvoimaa tai saivat muita tuloja ilman omaa työpanosta.[2] Kulakit kykenivät varakkaampina talonpoikina myymään viljaa valtiolle, mutta eivät olleet halukkaita siihen valtion asettamilla ehdoilla. Tästä syystä heidän kohtalonsa ratkesi Jevgeni Preobraženskin tutkimassa niin kutsutussa saksikriisissä.[2]
Vuonna 1906 alkaneen Stolypinin reformin tarkoituksena oli kasvattaa tilakokoa ja maatalouden tehokkuutta. Se antoi uusille viljelijöille mahdollisuuden hankkia isoista maatiloista lohkottuja maapalstoja lainarahalla ja lyhentää tätä velkaa omalla työllään, eräänlaisilla taksvärkkipäivillä. Uudistuksella ei haluttu kuitenkaan loukata jo olemassa olevaa yksityistä suurmaanomistusta, joka hankaloitti sen läpivientiä.[3] Vuonna 1912 16 prosenttia talonpojista omisti vähintään 3,2 hehtaaria, joten heidät luokiteltiin kulakeiksi.lähde? Bolševikkien päästyä valtaan he jatkoivat uudistusta maadekreettinä alhaisen kannatuksensa lisäämiseksi maaseudulla ja jakoivat maata lähes kaikille maaseudun asukkaille. Kulakkien määrä kasvoi voimakkaasti sotakommunismin aikana.[2]
Stalin oli itse osallistunut viljan keräämiseen Uralilla ja Siperiassa. Hänellä oli kyky seurailla puolueen enemmistön mielipidettä ja ryhtyä itse tarpeen vaatiessa johtamaan sitä. Viljan keräyksen jälkeen hän julisti keinon viljan saamiseksi pakolla. Ohjelman mukaan talonpojat jaettiin köyhiin, keskivarakkaisiin ja rikkaisiin eli kulakkeihin. Vilja saatiin kerättyä rikkailta liittoutumalla köyhien ja keskivarakkaiden talonpoikien kanssa kulakkeja vastaan. Sen mukaan NEP-kaudella syntynyttä liittoa talonpoikien kanssa ei saanut päästää katkeamaan, vaan köyhempien talonpoikien avulla tuli tuhota kulakit luokkana. Ohjelman mukaisesti aloitettiin maanlaajuinen ajojahti kulakkeja vastaan.[2]
Marxismi-leninismin mukaan kulakit olivat köyhien maanviljelijöiden luokkavihollisia.lähde? Kulakit ryhtyivät vastarintaan vastustamalla vuodesta 1929 käynnistynyttä maatalouden kollektivisointia. Vastauksena se sai kokea Stalinin vastatoimet: noin 2,5 miljoonaa kulakkia teloitettiin, satoja tuhansia pakkosiirrettiin ja useilta pakkolunastettiin omaisuus.[4]
Karkotuksissa viranomaiset jakoivat kulakit kolmeen ryhmään. Vaarallisimman ryhmän perheet hajotettiin siten, että isäntä karkotettiin pakkotyöleirille ja muu perhe etäisille alueille. Toiseen ryhmään kuuluneet lähetettiin perheittäin kaukaisille alueille. Vähiten vaaralliset saivat jäädä asuinseudulleen, ja heille annettiin heikkolaatuista maata syrjäiseltä paikalta. He eivät kuitenkaan kyenneet selviytymään valtion asettamista ylivoimaisista velvoitteista, jolloin heidän oli myöhemmin lopetettava itsenäinen viljely.[4]
Katso myös muokkaa
Lähteet muokkaa
- Kirkinen, Heikki: Venäjän historia, s. 299-422. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-15799-X.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b ”Kulakki”, Otavan Iso Tietosanakirja 4, s. 1562. Helsinki: Otava, 1962.
- ↑ a b c d Timo Vihavainen: ”Toinen vallankumous”, Venäjän historia, s. 392. NEP-järjestelmän kriisi ja uusi poliittinen linja. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-15799-X.
- ↑ Perttu Luntinen: ”Stolypinin kovat otteet”, Venäjän historia, s. 304. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-15799-X.
- ↑ a b Thomas Magnusson, Niels Erik Rosenfeldt, Jörgen Weibull: ”Kirottu ongelma”, Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 117-126. suom. Kirsti ja Arto Ingervo. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-13623-2.