Wikipedia

Koivut

kasvisuku

Koivut (Betula) on kasvisuku, johon kuuluu noin 120 lajia pohjoisen pallonpuoliskon lauhkean vyöhykkeen puita ja pensaita. Ne ovat kesävihantia, tuulipölytteisiä ja yksikotisia. Lehdet ovat oksilla kierteisesti, ja ne ovat yleensä ehytreunaisia, mutta joskus liuskaisia. Emi- ja hedenorkot ovat samassa puussa. Eminorkot ovat hedenorkkoja pienempiä ja kukkiessaan pystyjä. Hedenorkot ovat pitkiä ja riippuvia. Lenninsiivelliset siemenet varisevat syksyllä, ja ne kulkeutuvat tuulen mukana pitkiäkin matkoja. Koivujen runkoa ja oksia verhoaa helposti kuoriutuva tai hilseilevä, usein valkoinen ja mustaviiruinen kuori eli tuohi.[2]

Koivut
Rauduskoivu (Betula pendula)
Rauduskoivu (Betula pendula)
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kaari: Streptophyta
Luokka: Embryopsida
Kladi: Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi: Aitokaksisirkkaiset
Kladi: Rosidit
Lahko: Fagales
Heimo: Koivukasvit Betulaceae
Alaheimo: Betuloideae[1]
Suku: Koivut Betula
L.
Katso myös

  Koivut Wikispeciesissä
  Koivut Commonsissa

Levinneisyys muokkaa

Koivut ovat Suomen lehtipuista yleisimpiä, ja hies- sekä rauduskoivut ovat Suomen kylmässä ilmastossa jopa osittain kilpailukykyisiä Suomen metsiä dominoivalle kuuselle. Koivuja kasvaakin havumetsävyöhykkeellä sekaisin havupuiden kanssa, mikä tekee niistä merkittävän lehtipuuryhmän. Suomen kotoisista koivulajeista hies- ja rauduskoivua tavataan lähes koko Euroopassa Välimeren seutuja ja idän aroa lukuun ottamatta. Tunturikoivu on sen sijaan rajoittunut Lappiin, ja vaivaiskoivua ei juuri kasva Baltian maiden eteläpuolella. Rauduskoivu pitää kuivemmasta maaperästä kuin kosteampaa maaperää arvostava hieskoivu. Vaivaiskoivu on Lapissa joka paikan kasvi, Etelä-Suomessa vain rehevien turvesoiden asukas.

Elinkierto muokkaa

 
Koivun hedekukintoja toukokuussa Suomessa

Koivujen lehteentulo ja samanaikaisesti tapahtuva kukinta ovat merkittävät tapahtumat Suomen luonnossa keväällä. Koivujen lehteentulo tapahtuu etelämpänä Euroopassa Suomea aikaisemmin, esimerkiksi Englannissa ja Pohjois-Ranskassa jo usein maaliskuun lopulla, Pohjois-Saksassa huhtikuun alussa ja Baltian maissa huhtikuun lopulla. Suomessakin koivujen lehteentulo noudattaa etelä-pohjoissuuntaista kaavaa. Hiirenkorvat ilmestyvät ensimmäisiin lounaissuomalaisiin hies- ja rauduskoivuihin usein jo pari päivää ennen vappua. Keski-Suomessa ne saapuvat hiirenkorvalle toukokuun alkupuolella ja Oulussa toukokuun puolessa välissä. Pohjois-Lapin tunturikoivut tulevat lehteen vasta kesäkuun alussa tai myöhemmin.

Koivuallergia on elimistön reagoimista negatiivisesti koivun siitepölyyn. Koivuallergiakausi alkaa Etelä-Suomessa jo huhtikuun puolessa välissä, kun Viron ja muiden Baltian maiden koivut kukkivat ja siitepölyä kantautuu lounais- ja etelätuulten mukana eteläiseen Suomeen.

Käyttö muokkaa

 
Suomalaista istutuskoivikkoa keskikesällä

Koivupuusta valmistetaan muun muassa huonekaluja, suksia ja työkalujen varsia sekä koriste-esineitä, entisaikaan myös ajoneuvoja.[3] Erityisen arvokkaita ovat rauduskoivun muunnokset visakoivu ja loimukoivu.[4]. Teollisuudessa koivusta valmistetaan myös vaneria ja sellua.[4] Rakennuspuuksi koivu sen sijaan ei kelpaa, koska ulkoilmassa se alkaa nopeasti lahota ja muuttua hohkaiseksi.[4] Duramold-puukomposiitissa käytetään koivuviiluja.

Koivun tärkein käyttötarkoitus on kuitenkin vanhastaan ollut polttopuuna.[3] Sen lämpöarvo massayksikköä kohti on tosin suunnilleen sama kuin esimerkiksi kuusen ja männyn, mutta sen suuremman tiheyden vuoksi sen lämpöarvo tilavuusyksikköä kohti on selvästi suurempi, noin 1010 kWh/m3, minkä vuoksi sitä yleensä pidetään parhaimpana polttopuuna.[5]

Koivuista otetaan myös mahlaa, josta tehdään juomia maun ja terveysvaikutusten vuoksi. Lehtiä käytetään teehen ja salaatteihin, ja niillä voi myös värjätä lankoja.[6] Salaattiin käytettävien lehtien on hyvä olla nuoria, joten niiden paras keräysaika on touko–kesäkuu.[7] Koivusta eristetään myös koivusokeria eli ksylitolia.[8]

Tuohesta on varsinkin entisinä aikoja tehty virsuja, kontteja, tuokkosia, rasioita ja muita tarvekaluja.[9] Tuohen alla olevaa nilaa voidaan käyttää nahkojen parkitukseen.[10]

Lajeja muokkaa

Pohjois-Amerikassa alkuperäisenä kasvavia lajeja ovat:[12][13]

Euraasiassa alkuperäisenä kasvavia lajeja ovat:[12][13]

Erikoismuodot muokkaa

Lisäksi tunnetaan paikallisia erikoismuotoja.

Lehtien ja värin mukaan:

Kasvutavan mukaan:

Rungon muodon mukaan:

Koivujen tuhohyönteisiä muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. ↑ Stevens, P. F.: Betulaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 21.3.2021.
  2. ↑ Anderberg, A. & A.-L.: Den virtuella floran 2004–2009. Tukholma: Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 7.7.2009. (ruotsiksi)
  3. ↑ a b ”Koivu”, Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip–Kp), s. 1888. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  4. ↑ a b c Jorma Someri, Arvi Ulvinen, Reino Kalliola: ”Koivulajimme”, Kasvioppi (14. painos), s. 111. Otava, 1969.
  5. ↑ Miksi koivua pidetään parhaana polttopuuna Kymenlaakson Sähkö. Viitattu 20.6.2017.
  6. ↑ Raassina, Palmgren, Hujala: Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä, Osara. Viitattu 7.7.2009.
  7. ↑ Nunna Nektaria: Lintulan luostarin yrttiopas, s. 12. Maahenki Oy, 2009. ISBN 978-952-67089-1-1.
  8. ↑ Kysymyksiä ja vastauksia: Tietoa ksylitolista – Kysymyksiä ja vastauksia Cloetta. Viitattu 20.6.2017.
  9. ↑ Tuohityöt Pielisen museo. Arkistoitu 25.10.2009. Viitattu 19.6.2017.
  10. ↑ ”Koivu”, Sisnaa poronnahkaa - sisnanteon opas, s. 7. Saamelaisalueen koulutuskeskus. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  11. ↑ Räty, Ella (toim.): Viljelykasvien nimistö. Puutarhaliiton julkaisuja nro 363. Helsinki 2012. ISBN 978-951-8942-92-7
  12. ↑ a b Coombes, Allen: Puut, s. 110–114. Taskuluonto-sarja. Suomentanut Kaaro, Jani. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2005. ISBN 951-0-30137-x.
  13. ↑ a b Leena Hämet-Ahti, Annikki Palmén, Pentti Alanko & Peter M. A. Tigerstedt: Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki: Dendrologian Seura, 1992. ISBN 951-96557-0-0.
  14. ↑ a b Mitchell, A. & Wilkinson, J. (suomentanut A. Kurtto): Euroopan puuopas. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6.
  15. ↑ Nukkakivikoivu – Betula ermanii var. lanata Laji.fi. Viitattu 22.8.2022.
  16. ↑ Tiia Pakarinen: Metsätuho-oppimateriaali, Mikkelin ammattikorkeakoulu, Metsätalouden koulutusohjelma, Opinnäytetyö, Marraskuu 2010, sivu 26 (pdf)

Aiheesta muualla muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Koivut&oldid=22330366”