Kielimanifesti
Kielimanifesti eli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistuskirja venäjänkielen käytäntöön ottamisesta asiain käsittelyssä eräissä Suomen Suuriruhtinaanmaan hallintovirastoissa (AsK 22/1900) oli ensimmäisen sortokauden aikana vuonna 1900 Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Bobrikovin aloitteesta annettu säädös, jonka mukaan suomen ja ruotsin kieli tuli pääosin korvata Suomen keskushallinnossa venäjän kielellä muutaman vuoden määräajalla. Manifestin noudattaminen päättyi vuonna 1905.
Manifestin tausta ja valmistelu muokkaa
Venäjän kielen käytöstä Suomen hallinnossa oli annettu määräyksiä jo autonomian alkuajoista lähtien, mutta ne eivät olleet toteutuneet.[1]
Vuoden 1897 säätyvaltiopäivillä talonpoikaissääty hyväksyi keisari Nikolai II:lle osoitetun anomuksen, jossa toivottiin suomen kielen saattamista tasa-arvoiseen asemaan ruotsin kanssa Suomen hallinnossa. Suomen senaatti ja virkaatekevä kenraalikuvernööri Stepan Gontšarov antoivat molemmat asiasta helmikuussa 1898 kielteisen lausunnon, ja Gontšarov liitti niiden oheen myös oman esityksensä, jonka mukaan tulisikin lisätä venäjän käyttöä Suomen hallinnossa, erityisesti senaatissa ja lääninhallituksissa. Hänen mukaansa ainakin keisarille toimitettavat suomalaiset asiakirjat tulisi laatia suoraan venäjäksi eikä pelkästään kääntää paikallisista kielistä. Gontšarov ehdotti muutokselle 10–15 vuoden siirtymäaikaa. Senaatti antoi helmikuussa 1899 kielteisen lausunnon myös Gontšarovin esityksestä, mutta venäläistämistä kannattanut uusi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov vei asiaa innolla eteenpäin ja halusi mennä vielä pitemmälle.[1]
Nikolai II päätti marraskuussa 1899 ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwen suosituksesta asettaa neuvottelukunnan valmistelemaan esitystä venäjän asemasta Suomen hallinnossa sekä samalla hylätä talonpoikaissäädyn anomuksen, sillä kysymys suomen kielen asemasta tulisi ratkaista vasta myöhemmin. Neuvottelukunnan puheenjohtajaksi tuli Venäjän valtakunnanneuvoston lakiosaston johtaja Eduard Frisch ja muiksi jäseniksi Bobrikov, von Plehwe, entinen kenraalikuvernööri Fjodor Heiden, yliprokuraattori Konstantin Pobedonostsev sekä oikeusministeri Nikolai Muravjov. Neuvottelukunta laati pääosin Bobrikovin toiveita vastanneen manifestin, jonka keisari vahvisti 20. kesäkuuta (J: 7. kesäkuuta) 1900. Valmistelu tapahtui suomalaisilta salaa.[1]
Manifestin sisältö muokkaa
Manifestin mukaan venäjän kieli oli otettava asioiden käsittelyn ainoaksi kieleksi kenraalikuvernöörinkansliassa sekä Pietarissa toimineissa valtiosihteerinvirastossa ja Suomen passivirastossa 1. lokakuuta 1900 alkaen. Senaatin talousosastossa tuli kenraalikuvernöörille lähetettävien asiakirjojen olla venäjänkielisiä 1. lokakuuta 1900 alkaen ja kaiken asioiden käsittelyn eräitä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta 1. lokakuuta 1903 alkaen. Senaattorit saivat luvan esittää senaatin istunnoissa suullisesti suomen- ja ruotsinkielisiä selityksiä vuoteen 1908 asti, minkä jälkeen se ei enää olisi sallittua. Keskusvirastot ja lääninhallitukset saivat asioida senaatin ja kenraalikuvernöörin kanssa pelkästään venäjäksi 1. lokakuuta 1905 alkaen, mutta tavallisten kansalaisten kanssa niiden tuli asioida sen jälkeenkin myös suomeksi ja ruotsiksi. Virastojen päälliköiden tuli huolehtia, että määräajan umpeutuessa henkilökunta osaisi venäjää.[1]
Manifesti ei koskenut oikeuslaitosta eikä senaatin oikeusosastoa.[1]
Manifestin vastaanotto ja toimeenpano muokkaa
Kielimanifesti otettiin Suomessa tyrmistyksellä vastaan. Senaatti esitti sitä muutettavaksi, ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Sten Carl Tudeer ja senaattori Waldemar Eneberg matkustivat Pietariin neuvottelemaan asiasta, mutta Nikolai II hylkäsi muutosesityksen. Senaatti julkaisi laittomana pidetyn manifestin päätettyään asiasta äänin 12–6. Julkaisua vastustaneet kuusi perustuslaillista senaattoria erosivat pian tämän jälkeen ja julkaisua kannattanut Tudeer muutamaa viikkoa myöhemmin. Myös joukko aatelissäädyn valtiopäivämiehiä laati keisarille osoitetun vastalausekirjelmän, mutta von Plehwe kieltäytyi toimittamasta sitä keisarille.[1]
Suomen asetuskokoelmaa alettiin vuodesta 1902 alkaen julkaista ruotsin ja suomen ohella myös venäjäksi.[2]
Bobrikovin pyynnöstä Nikolai II antoi elokuussa 1901 määräyksen, jonka mukaan Suomen lääninkuvernöörit voisivat siirtyä käyttämään venäjänkielistä kirjeenvaihtoa jo ennen lokakuun 1905 määräaikaa. Näin Bobrikov saattoi järjestää kuvernööreiksi venäläisiä. Venäjänkielinen kirjeenvaihto otettiin käyttöön kaikissa lääninhallituksissa jo vuonna 1904. Senaatin talousosaston istunnoissa alettiin käyttää venäjää määräajan umpeuduttua lokakuussa 1903, minkä jälkeen Bobrikov alkoi henkilökohtaisesti johtaa puhetta istunnoissa.[1] Pääosa senaattoreista osasi tuskin lainkaan venäjää, joten käytännössä siitä ei tullut pöytäkirjakieltä, vaikka manifesti niin määräsi. Kesästä 1905 alkaen senaatti alkoi työskennellä suomeksi; Bobrikov oli tuolloin jo kuollut.[2]
Bobrikov näki kielimanifestin vain välivaiheena, ja hänen tavoitteenaan oli saattaa venäjän kieli käyttöön myös Suomen alemmassa hallinnossa kuten maistraateissa ja poliisilaitoksissa sekä Helsingin yliopiston hallinnossa. Nämä suunnitelmat eivät ehtineet toteutua ennen sortokauden päättymistä.[3]
Kielimanifesti käytännössä kumoutui vuoden 1905 suurlakon seurauksena, vaikka sitä ei mainittukaan marraskuun manifestissa kumottujen säädösten joukossa.[4] Perustuslaillisten muodostama Mechelinin senaatti päätti ensimmäisessä istunnossaan 4. joulukuuta 1905, ettei kielimanifestia ollut enää tarpeen noudattaa.[5] Se korvattiin vuonna 1906 Nikolai II:n antamalla uudella asetuksella.[4]
Katso myös muokkaa
- Kieliasetus (täsmennyssivu)
- Helmikuun manifesti
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d e f g Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 172–183. WSOY, Helsinki 1984.
- ↑ a b Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 373 (suom. Marketta Klinge). Schildts, Helsinki 1997.
- ↑ Polvinen 1984, s. 192–193.
- ↑ a b Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809–2009, s. 85. 6., uudistettu painos. WSOY, Helsinki 2009.
- ↑ Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 243 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
Aiheesta muualla muokkaa
Lisää luettavaa aiheesta Kielimanifesti on Wikiaineistossa
