Kaarle Robert
Kaarle Robert (unk. Károly Róbert, 1288 Napoli – 16. heinäkuuta 1342 Visegrád) oli Unkarin kuningas, joka tuli maan hallitsijaksi pitkän valtataistelun jälkeen Árpádin dynastian sammuttua. Kaarle Robert oli ensimmäinen Anjoun suvun hallitsija Unkarin valtaistuimella. Kuninkaana hänet tunnetaan myös nimellä Kaarle I. Kaarlen ja hänen poikansa Ludvigin valtakaudet kestivät yhteensä kahdeksankymmentä vuotta, ja ne muodostavat merkittävän vaiheen Unkarin historiassa.[1]
| Kaarle Robert | |
|---|---|
.jpg) Kaarle Robert 1300-luvun käsikirjoituksessa. | |
| Unkarin kuningas | |
| Valtakausi | 1301–1342 |
| Edeltäjä | Andreas III |
| Seuraaja | Ludvig I Suuri |
| Syntynyt |
1288 Napoli |
| Kuollut |
16. heinäkuuta 1342 Visegrád |
| Puoliso |
Bytomin Maria Luxemburgin Beatrice Puolan Elisabet |
| Lapset |
Katariina Ludvig I Suuri Andreas Tapani |
| Suku | Anjou |
| Isä | Kaarle Martel |
| Äiti | Itävallan Klementia |
| Uskonto | roomalaiskatolilaisuus |
Tausta muokkaa
Kaarle Robertin isä oli Anjou-sukuun kuulunut Napolin kuningaskunnan kruununprinssi Kaarle Martel ja äiti Habsburg-sukuinen prinsessa Klementia, jonka isä oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Rudolf I.[2] Kaarle Robert ohitettiin Napolin kruununperimyksessä paavin hyväksynnällä, joten hänen isoisänsä Kaarle II:n kuoltua vuonna 1309 kuninkaaksi tuli hänen setänsä Robert.[3] Kaarle Robert saattoi kuitenkin vaatia itselleen myös Unkarin valtaistuinta, sillä hänen isoisoisänsä oli Unkarin kuningas Tapani V.[2]
Taistelu vallasta muokkaa
Kun Unkarin kuningas Andreas III kuoli vuonna 1301 ilman jälkeläisiä, Unkaria siihen asti hallinnut Árpádin suku sammui. Avioliittojen kautta Árpádit olivat sukua lähes kaikille Euroopan hallitsijasuvuille, joten niillä oli ainakin jonkinlainen oikeus vaatia itselleen Unkarin valtaistuinta.[1] Lisäksi valtio oli vaarassa hajota, koska monet maaherrat, jotka olivat muodollisesti kuninkaan alaisia, hallitsivat alueitaan itsenäisesti ja pyrkivät irtautumaan lopullisesti kuninkaan vallasta: Heitä olivat muun muassa voivodi László Kán Transilvaniassa ja mahtavimpana Máté Csák, jonka hallinnassa oli yli viisikymmentä linnaa nykyisen Slovakian länsi- ja keskiosassa.[4]
Jo vuotta ennen Andreas III:n kuolemaa Kroatian ylimykset kutsuivat 12-vuotiaan Kaarle Robertin Dalmatiaan.[5] Hänellä oli vaikutusvaltaisia kannattajia Kroatiassa ja Dalmatiassa, paavi Bonifatius VIII tuki häntä, ja hän sai myös taloudellista tukea Italian pankeilta. Vain muutama kuukausi Andreaan kuoleman jälkeen, keväällä 1301, Esztergomin arkkipiispa kruunasi Kaarlen. Kruunaus ei kuitenkaan ollut muodollisesti pätevä, koska se ei tapahtunut perinteen mukaisesti Székesfehérvárissa vaan Esztergomissa eikä Unkarin pyhä kruunu ollut siinä mukana. Tällä verukkeella monet vaikutusvaltaiset maaherrat jäivät pois kruunauksesta. Kaarlea ei myöskään ollut valittu kuninkaaksi, joten suurin osa Unkarin maaherroista ja ylemmistä papeista ei pitänyt kruunausta laillisena. He olivat myös huolissaan siitä vaikutusvallasta, jonka Rooma saisi uuden kuninkaan myötä.[6]
Muut kruununtavoittelijat muokkaa
Pian Kaarlen kruunauksen jälkeen häntä vastustava ylimystö kutsui maahan toisen nuorukaisen, Böömin prinssin Venceslausin. Venceslaus kruunattiin perinteen mukaisesti, mutta koska hänellä ei ollut todellista valtaa, hänen isänsä Venceslaus II kutsui hänet takaisin kotiin pyhä kruunu mukanaan vuonna 1304. Kun hän nousi Böömin valtaistuimelle seuraavana vuonna, hän luopui vaatimuksesta kruunuun sukulaisensa ja liittolaisensa, Baijerin Otto Wittelsbachin hyväksi.[7]
Vasta 15-vuotias Otto kruunattiin Unkarin kuninkaaksi Székesfehérvárissa joulukuussa 1305. Vaikka pyhä kruunu oli mukana, kruunaus ei ollut pätevä ilman Esztergomin arkkipiispaa, joka oli lojaali Kaarlelle. Niinpä kruunaajana toimi Veszprémin arkkipiispa. Tälläkään kertaa muodollista valintaa ei ollut tehty. Tilanne oli epäselvä, eikä Kaarle pystynyt vakiinnuttamaan valtansa kuin maan eteläosassa. Vuonna 1307 voivodi László Kán vangitsi Oton Transilvaniassa ja päästi hänet vapaaksi vain kruunua vastaan. Otto pakeni Baijeriin, ja vaikka hän käytti Unkarin kuninkaan arvonimeä kuolemaansa asti (1312), hänellä ei ollut tosiasiallista valtaa.[1]
Kun Otto joutui pakenemaan maasta, Kaarle marssi Budaan, ja Pestin valtiopäivät valitsivat hänet kuninkaaksi marraskuussa 1308. Pyhä kruunu oli kuitenkin edelleen Lászlo Kánin hallussa, joten vaikka Kaarle kruunattiin vuonna 1309 toisen kerran, kaikki muotovaatimukset eivät vieläkään täyttyneet. Tosiasiallisesti Kaarlen asema vahveni kuitenkin koko ajan. Kán luopui kruunusta vasta vuonna 1310, jolloin Kaarle kruunattiin kolmannen kerran, lopulta kaikkien pätevyysvaatimusten mukaan. Sekavan tilanteen vuoksi hänen hallituskautensa ilmoitetaan alkaneen eri vuosina eri lähdeteoksissa. Joka tapauksessa hän itse laski sen alkaneen vuodesta 1301.[8]
Maaherrat muokkaa
Vaikka Kaarle olikin laillinen kuningas, hän hallitsi vuonna 1310 vain pientä osaa Unkarin alueesta. Hänen edeltäjänsä olivat lahjoittaneet kannattajilleen virkoja ja laajoja maa-aloja ja luoneet näin mahtavien maaherrojen, "pikkukuninkaiden" luokan. Heillä oli alaisinaan pienempiä maanomistajia ja sotilaita, ja he pitivät valtaa laajoilla alueilla. Maaherrat kutsuivat itseään ruhtinaiksi (princeps) tai herttuoiksi (dux), etsivät yhteyksiä ulkomaisiin hallitsijasukuihin ja osallistuivat kansainvälisiin sotiin.[9]
Kaarle taisteli maaherroja vastaan yli vuosikymmenen. Vuonna 1311 hän yritti kukistaa Máté Csákin, mutta epäonnistui. Seuraavana vuonna hän kuitenkin voitti Máté Csákin ja Aban veljekset Rozgonyn taistelussa. Kaarle pystyi vahvistamaan asemaansa vähitellen ja lyömään vastustajansa yksi kerrallaan, koska he pystyivät vain harvoin liittoutumaan kuningasta vastaan. Hänellä oli myös aika puolellaan, koska hän oli vastustajiaan nuorempi: Sen jälkeen kun Kán kuoli vuonna 1315 ja Csák 1321, heidän hallitsemansa alueet joutuivat Kaarlen haltuun. Viimeisenä hän kukisti István Babonícsin lounaassa (nykyisessä Kroatiassa) vuonna 1323, minkä jälkeen koko maa oli hänen vallassaan.[10]
Hallinnolliset ja taloudelliset uudistukset muokkaa
Kaarle Robert noudatti hallinnossaan Árpádin suvun hallitsijoiden perinteitä, koska radikaalit uudistukset olisivat herättäneet vastarintaa. Kuningas ja hänen sukunsa jakoivat vallan kuninkaallisen neuvoston kanssa. Neuvoston jäseniä olivat ylimpien pappisvirkojen haltijat ja kuninkaan valitsemat virkamiehet. Neuvoston jäsenyys kesti vain niin kauan kuin kyseinen henkilö oli virassa. Jos kuningas nimitti hänen tilalleen toisen henkilön, tästä tuli neuvoston jäsen. [11]
Kuten edeltäjänsä, Kaarlekin palkitsi kannattajansa runsaskätisillä lahjoituksilla. Hän lahjoitti kuitenkin vain tietyn alueen hallintaoikeuden, ja piti linnat edelleen kuninkaan omistuksessa. Näin esimerkiksi Transsilvanian voivodi sai oikeuden hallita alueensa linnoja ja myös tietyn määrän tuloista itselleen, mutta vain niin kauan kuin hän hoiti virkaa. Hallintaoikeus oli siis sidottu virkaan, joten lahjoitukset eivät periytyneet. Tämä järjestelmä oli käytössä yli kaksi vuosisataa.[12]
Uudet viranhaltijat olivat ehdottoman lojaaleja kuninkaalle jo siksikin, että heidän maaomaisuutensa oli huomattavasti pienempi kuin entisillä maaherroilla. Linnoista saadut tulotkaan eivät olleet niin merkittäviä, että heillä ei olisi ollut mahdollisuuksia haastaa kuninkaan valta-asemaa.[13] Kaarle nimitti virkoihin etupäässä unkarilaisia, mutta vain muutamia aikaisemminkin vaikutusvaltaisten sukujen jäseniä. Vaikka hänellä olikin tiiviit suhteet Napoliin, hän ei suosinut italialaisia mitenkään erityisesti.[14]
Aluksi Kaarlen hallituspaikka oli Temesvárissa Etelä-Unkarissa (nykyisessä Romaniassa), mutta kun hän oli vakiinnuttanut valtansa koko maassa, hän siirsi hovinsa Visegrádiin vuonna 1323. Hän rakensi vanhan linnoituksen juurelle linnan, joka kehittyi hänen seuraajiensa Ludvigin ja Sigismundin aikana loisteliaaksi palatsiksi.[10]
Saatuaan valtansa vakiinnutettua Kaarle ryhtyi taloudellisiin uudistuksiin, sillä kruunun raha-asiat olivat huonolla tolalla vuosikausien kaaoksen jälkeen. Kuninkaan linnojen ja maatilojen taloudellinen merkitys oli suhteellisen pieni, vaikka ne olivatkin poliittisesti merkittäviä. Lisätäkseen tulojaan Kaarle kehitti vero- ja monopolijärjestelmää ja tehosti veronkantoa. Kuninkaalla oli suolakaupan monopoli, joten Transilvaniaan avatut suolakaivokset olivat tärkeä tulolähde.[15]
Kaarle otti myös käyttöön uuden, vakaan valuutan ja vakiinnutti rahajärjestelmän. Firenzen mallin mukaan Kaarle alkoi lyöttää kultaforintteja vuonna 1325, ja Unkarin forintista tuli suosittu maksuväline kautta koko Euroopan. Leimaamattoman kullan ja hopean kauppa kiellettiin, ja arvometallien kaupasta ja vaihdosta tuli kuninkaallinen monopoli. Kruunun tulot kasvoivat entisestään, kun kaivostoimintaa kehitettiin. Aikaisemmin maanomistajat eivät olleet kiinnostuneita uusien kaivoksien avaamisesta, sillä kuninkaalla oli yksinoikeus niiden tuottoon. Vuodesta 1327 maanomistajat saivat kuitenkin kolmasosan kaivosten tuotosta, mikä lisäsi tuotantoa voimakkaasti. Uusia kultakaivoksia avattiin Körmöcbányaan ja Nagybányaan. Unkari olikin keskiajalla Euroopan suurin kullan ja toiseksi suurin (Böömin jälkeen) hopean tuottaja, ja on arvioitu, että ennen Amerikan löytämistä Unkari tuotti noin kolmasosan maailman jalometalleista.[16]
Ulkopolitiikka muokkaa
Ulkopolitiikassa Kaarle keskittyi Napoliin ja yritti päästä sen valtaistuimelle, mutta ei onnistunut kuin naittamaan nuoremman poikansa Andreaksen Johannalle, joka oli Napolin kuninkaan Robertin pojantytär. Kun Robert kuoli, Johannasta tuli Napolin kuningatar. Andreas kuitenkin murhattiin kohta tämän jälkeen vuonna 1345.[17] Venetsian kanssa Unkarin suhteet olivat koko ajan kireät, koska kummatkin yrittivät saada valtaansa Adrianmeren rannikkokaupungit. Kaarle kävi vaihtelevalla menestyksellä sotia Balkanilla, Serbian ja Bosnian alueella.[18] Valakiaan (nykyisen Etelä-Romanian alueelle) syntyi romanialainen ruhtinaskunta 1300-luvun alussa. Kaarle yritti saada sen vasallikseen, mutta yritys päättyi lähes katastrofiin. Hän itse pelastui vain täpärästi ratkaisevasta taistelusta, jonka hän hävisi voivodi Basarabille 1330.[19]
Parhaimmat suhteet Unkarilla oli pohjoisiin naapureihinsa, erityisesti Puolaan. Kaarle avioitui vuonna 1320 neljännen kerran (aiemmat vaimot olivat kuolleet) tulevan Puolan kuninkaan Kasimirin sisaren Elisabetin kanssa. Myöhemmin Kasimir lupasi, että jos hän jää ilman perillisiä, joku Kaarlen pojista perisi Puolan kruunun.[18] Näin tapahtuikin vuonna 1370.[20]
Vuonna 1335 pidettiin Visegrádin kokous, johon osallistui kolme Keski-Euroopan kuningasta: Unkarin Kaarle Robert, Puolan Kasimir ja Böömin Juhana Luxemburgilainen. Mukana oli myös Juhanan poika, nuori Määrin rajakreivi, josta tuli myöhemmin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Kaarle IV, ja saksalaisen ritarikunnan suurmestarin lähettiläs. Kokouksen välitön syy oli pitkäaikaisen, Puolan ja Saksalaisen ritarikunnan välisen kiistan sovittelu. Konfliktiin oli osallistunut myös Böömin Juhana, joka oli liitossa ritarikunnan kanssa, kun taas Kaarle Robertilla oli läheisemmät välit Puolan kanssa.[21]
Kaarle Robert kuoli 16. heinäkuuta 1342, ja hänen vanhin poikansa Ludvig kruunattiin kuninkaaksi viisi päivää myöhemmin. Hän ei tarvinnut kuin yhden kruunauksen, sillä hänen isänsä oli jättänyt perinnöksi vakiintuneen aseman.[18] Ludvig I Suuri hallitsi Unkaria 40 vuotta, ja vuonna 1370 hän peri myös Puolan kruunun aiemman sopimuksen mukaisesti.
Lähteet muokkaa
- Csorba, Csaba & Estók, János & Karádi, Ilona & Salamon, Konrád: Illustrated History of Hungary. Second, revised edition. Helikon, 2005.
- Kontler, László: Millennium in Central Europe. A History of Hungary. Budapest: Atlantisz, 1999.
- Gawlas, Sławomir: The 1335 Meeting of Kings in Visegrad. visegradgroup.eu. Luettu 6.11.2007.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Csorba et al. s. 45.
- ↑ a b Charles I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Nordisk familjebok (1921), s. 521 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Kontler s. 84; Kartta maaherrojen hallitsemista linnoista. Luettu 22.10.2007.
- ↑ Kontler s. 84.
- ↑ Csorba et al. s. 45, Kontler s. 87.
- ↑ Kontler s. 87.
- ↑ Csorba et al. s. 45; Kontler s. 87–88.
- ↑ Kontler s. 88.
- ↑ a b Csorba et al. s. 46; Kontler s. 88.
- ↑ Csorba et al. s. 46.
- ↑ Csorba et al. 46.
- ↑ Kontler s. 89
- ↑ Csorba et al. s. 46; Kontler s. 89.
- ↑ Kontler s. 90.
- ↑ Csorba et al. s. 46-47; Kontler s. 90.
- ↑ Csorba et al. s. 47; Kontler s. 93.
- ↑ a b c Csorba et al. s. 47.
- ↑ Kontler s. 92.
- ↑ Csorba et al. s. 50.
- ↑ Gawlas
Aiheesta muualla muokkaa
| Edeltäjä: Andreas III |
Unkarin kuningas 1301–1342 |
Seuraaja: Ludvig I Suuri |