Käyntikortti
Käyntikortti on tavallisimmin valkoiselle kartongille painettu noin luottokortin kokoinen kortti, johon on painettu henkilön nimi, yhteystiedot sekä usein myös työnantajan logo, nimi ja yhteystiedot. Suomessa käyntikortit olivat tavallisesti mitoiltaan 90 mm x 50 mm, mutta nykyisin on suurelta osin siirrytty luottokortin kokoisiin (IEC/7810) 86 mm x 54 mm kortteihin. Nykyään matkapuhelinkotelot ovat syrjäyttäneet monessa maassa perinteiset lompakot. Matkapuhelinkotelossa on korttipaikat mitoitettu usein vain luottokortin kokoisille korteille. Trendi on maailmanlaajuinen ja koskee muitakin kortteja esim ajokorttia, henkilökorttia, muovisia jäsenkortteja joiden koko on tänä päivänä poikkeuksetta 86 mm x 54 mm.
Painotekniikoiden muuttuessa analogisesta digitaaliseen kirjapainot ovat keskittyneet erilaisiin painotöihin. Korttien tehokas tuotanto edellyttää erikoistumista pieniin painosmääriin raskaalle kartongille. Käyntikortteja valmistavatkin nykyisin erikoispainot.
Yritykset käyttävät käyntikorttia kätevänä yhteyskeinona, eikä tarvitse haaskata aikaa yhteystietojen kertaamiseen ja kirjoitteluun vaan ne voidaan ojentaa kätevästi yhdellä eleellä.
Myös yksityishenkilöt voivat tehdä käyntikortteja itselleen. Tarkoitukseen on olemassa monia ohjelmia joilla voi myös lisätä kuvia korttiin.
Lisäksi on olemassa 2 puolisia käyntikortteja joissa myös kortin kääntöpuolella on infoa.
Etiketti muokkaa
Käyntikortit tai visiittikortit olivat tärkeä osa Euroopan säätyläisten etikettiä 1600-luvulta 1800-luvulle. Vierailukäyntiä pyydettiin jättämällä oma korttinsa toimitettavaksi isännälle, joka vastasi lähettämällä oman korttinsa. Jos vastausta ei kuulunut, tai kortti toimitettiin kirjekuoressa, vierailu ei ollut sovelias. Ranskasta ja Britanniasta alkanut tapa levisi myös Yhdysvaltoihin.
Jos kortti jätettiin henkilökohtaisesti, eikä palvelijoiden viemänä, sen merkiksi kortin kulma taitettiin. Korteissa saattoi olla painatuksia ja vaakunoita, kuitenkin 1800-luvulla kortin muodoksi vakiintui pelkkä valkoinen kortti, jossa oli vain vierailijan nimi.
Korttiin voitiin myös merkitä vierailun tarkoitus. Esimerkkejä koodeista ovat:
- p.f., onnittelua varten (pour féliciter)
- p.c., osanotoksi (pour condoléance)
- p.r., kiitoskäynti (pour remercier)
- p.p.c., jäähyväiskäynti (pour prendre congé), ruotsissa myös a.t.a.: (att ta avsked).[1]
- p. p., jonkin henkilön esittelemiseksi (pour présenter)
- p. p. p., ottaakseen osaa (pour prendre part) (= p. c.)
- r. s. v. p., pyydetään vastausta (réponse s’il vous plait), ruotsiksi o. s. a. (om svar anhålles)
Käyntikorttien jättämistä koskevat tietyt säännöt. Herrasmiehen tuli jättää kaksi korttia, isännälle ja emännälle, naisen vain yksi emännälle. Naimisissa oleva nainen ei ikinä jättänyt korttiaan miehelle.
Carte-de-visite muokkaa
- Pääartikkeli: Visiittivalokuva
Visiittikortti-tapa muuttui kun ranskalainen André-Adolphe-Eugène Disdéri patentoi 1854 tavan ottaa halpoja valokuvia, jotka kiinnitettiin visiittikortin kokoiselle taustapahville. Disdérin tekniikka levisi nopeasti läpi Euroopan 1860-luvulla.
Tällöin tuli tavaksi tuoda isännälle valokuva perheestä muodikkaana vierailutervehdyksenä. Tapa levisi myös yläluokan piireistä laajojen kansanjoukkojen keskuuteen. Disdérin kortteja vaihdettiin myös ystävien kesken ja valokuvaamot myivät kuvia tunnetuista henkilöistä ja taideteoksista. Visiittikorttivalokuva sopi hyvin myös postitettavaksi.
Tapa oli voimissaan 1860–1920-luvuilla. Nykyisin visiittikortilla tarkoitetaankin myös valokuvan standardikokoa ja pohjustustapaa.
Lähteet muokkaa
- Mistä nimitys visiittikorttikuva tulee?, Kysy museolta, Suomen valokuvataiteenmuseo
Viitteet muokkaa
- ↑ Wingårdh, Marius (1958). Så går det till i umgänge och sällskapsliv. Stockholm: Natur och kultur. Sid. 188-199)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Käyntikortti Wikimedia Commonsissa
